Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

 

No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoihin luottava, kysymyksiä herättävä, monipuolinen, itseironinen, hauska ja vakava yhtä aikaa.
Kirjan kansikin on hurmaava, kiitos sen suunnittelusta Jenni Saarelle! (Tuo pikalaina-tarra pilaa, anteeksi.) 

Maija Laura Kauhasen esikoisromaani Eliitti julkaistiin vuonna 2019. Pidin siitä paljon, pidän tästä enemmän.
Ihmeköynnös on lämpimissä maissa rehevänä kukkiva bougainvillea. Tässä kirjassa ollaan Nicaraguassa Pienellä Maissisaarella ja minäkertojan muistojen mukana monissa muissakin paikoissa kaukomailla. 
Kirja nostaa minussa jo ennestään temmeltävää halua matkustaa. Se on eräältä osin matkakirja, mutta myös paljon muuta. 

      Kun olen Suomessa, tiedän tosiasiana, että olen Nicaraguassa erilainen. Saatan mainita siitä. Mutta kun minulta kysytään millä lailla, en löydä sanoja. Ihminen peilin takana ei ole minä, enkä voi puhua hänen puolestaan.
     Siksi tämä on kirjoitettava Nicaraguassa:

     Pelkästään se, mitä lämpö ja kosteus tekevät ruumiille. Pakkasen kuivattama iho siliää ja haavat katoavat. Ensimmäisinä öinä lonkkia särkee, vetää suonta. Sitten kävelen tietä pitkin ja hellän vaativasti lämpö ottaa minut omakseen. Hartiat valahtavat rennoiksi ja huulet leviävät hölmöön hymyyn.  

    Tuoksu kuin lämmin, kostea kylpyhuoneen matto pään ympärillä. Savua, mätäneviä hedelmänkuoria ja vahvasti hajustettua saippuaa. 

Kertoja on palannut Nicaraguaan Pienelle Maissisaarelle, jossa hän on käynyt jo kaksi vuotta sitten ja tavannut Hummerinpyytäjän. Hän on nyt tullut takaisin paitsi tämän ihanan miehen vuoksi niin myös täydentämään materiaaliaan reppureissaajista kertovaan kirjaansa. Hän on reissannut itse jo kuutisen vuotta eikä samaistu enää millään tavalla reissaajaryhmiin, joita vapautta etsivien hippien lisäksi ovat surffarit ja hyväosaiset välivuosireissaajat. Diginomadit ovat enimmäkseen häntä nuorempia ja koko elämäntapa on kaupallistunut ja muuttunut vain yhdeksi lomanviettotavaksi toisten joukossa. Kirjailijaa vetää Etelä-Amerikkaan elämän helppous ja kiireettömyys, dancehall-musiikki ja tanssi, lämpö ja komeat miehet, joiden silmissä hän on vartalomalliltaan haluttava toisin kuin kotimaassa. 

     Hummerinpyytäjä riisuu valkoisen kauluspaidan yltään, heittää sen syliini ja ryhtyy kohentamaan nuotiota. Hän tietää näyttävänsä hyvältä nuotion hehkussa ilman paitaa. Olen nähnyt hänen tekevän saman tempun monta kertaa. 
    Miten kauniita olemmekaan yhdessä. Minäkin niin pyöreä ja pehmeä ja erikoisen värinen. Seksikäs lumipallo. Sssssexy gal, Hummerinpyytäjällä on tapana toistella ja sihisyttää terävää ässää sanojensa vakuudeksi. Stadilaisässä ja kreoliässä. Me puhumme kärmeskieltä keskenämme, muut eivät tiedä miten me sen teemme.

    "Laita ne kuviolliset housut jalkaan, niin että kaikki näkee, kuinka iso perse sulla on", Hummerinpyytäjä sanoo. 
     Aiomme mennä taas oluelle katsomaan auringonlaskua. 

Kenttätyö kirjaa varten alkaa olla tehtynä. Kirjailija on yrittänyt selvittää miksi länsimaalaiset etsivät onneaan köyhistä etelän maista ja muuttuvatko he matkojensa aikana. Toinen mielessä alati pyörivä asia on hänen kokemansa vaikeat tunteet etuoikeutettuna olemisesta.
Saako hän kirjoittaa nicaragualaisista? Hän puhuu espanjaa ja on tutustunut moniin paikallisiin ihmisiin, maan historiaan ja politiikkaan. Miten välttää kulttuurisen omimisen vaarat, kun valkoisena ihmisenä kirjoittaa globaalista etelästä? Yhä useampi kotimaassa selittää toisista kulttuureista kirjoittaessaan, ettei oikeastaan saisikaan kirjoittaa niistä. 
Eräänä päivänä Hummerinpyytäjä ehdottaa, että tyttöystävä kirjoittaisi heidän yhteisestä elämästään. Autofiktioko siis sittenkin?

"Sun pitäis kirjoittaa tästä", hän sanoo. "Tästä, mitä tapahtuu nyt. Miten  me ollaan täällä ja on tää virus. Siinä sulla on kirja! Gal, you lucky!"

Kulkutauti leviää maailmassa ja lentoja perutaan. Kirjailija sairastuu sitkeään flunssaan, mikä hermostuttaa häntä. Nicaraguassa ei ole testejä eikä maskeja. Ne ovat hyvinvoivan maailman asioita, kuten myös välimatkojen pitäminen. Pienellä Maissisaarella ei ole sairaalaakaan ja kulku mantereelle on monimutkaista. Paikalliset luottavat Jumalan suojeluun.  
Kun tulisi mahdollisuus lähteä, hän ei tunne olevansa valmis, vaan jää mielellään loukkuun saarelle pitemmäksi aikaa. Olisiko parempi jäädä sinne lopullisesti? Mikäs hänen on ollessa; hän asuu australialaiselta naiselta vuokraamassaan talossa ja viihtyy Hummerinpyytäjän kanssa, jonka lähettää matkoihinsa aina kun haluaa olla yksin ja kirjoittaa. 
Mutta miten saarelaiset näkevät hänet ja Hummerinpyytäjän? Ajatellaanko, että jompikumpi heistä käyttää toista hyväkseen? Mitä paikallisten naisten ilmeet kertovat?

Entä miten kirjailijan viehtymys ulkomaisiin miehiin koetaan Suomessa? Onko siitä liian vaarallista ja tabuista kirjoittaa? Ainakaan mitään huonoja kokemuksia ei voi paljastaa, ettei vahvistaisi stereotypiaa vaarallisista ulkomaisista miehistä, koska ääneen on päässyt ryhmä miehiä, jotka vihaavat sekä naisia että ulkomaalaisia miehiä ja erityisesti ajatusta näistä yhdessä.

Uuden vuosituhannen Suomessa lynkkausmieliala eli ja voi hyvin. Valkoisen naisen kyynelistä rakennettiin keppihevonen, jolla äärioikeisto ratsasti kohti valkoista aamunkoittoa.

Paratiisisaarella kaikki on niukkaa ja alkeellista. Roskat, käytetyt vessapaperit ja muovikin poltetaan omalla tontilla. Paikalliset hmiset kuljettavat tavaroitaan pressuista ja jauhosäkeistä tehdyissä kasseissa ja muovipusseissa, matkaajilla on monilokeroiset reppunsa. Sellaiset ylellisyydet kuten erilaiset ruokavaliot, koulujen erityisopetus, mielenterveyden jaottelut ja sukupuolisuuden ja seksuaalisen suuntautumisen lokeroinnit ovat asioita, joiden merkityksestä on vaikea kertoa niille, joilla on vain perusasiat jos niitäkään. Kenelläkään saarelaisella ei ole varaa matkustaa, nuorilla ei edes mahdollisuutta muuttaa omaan asuntoon. 
Kirjailija kustantaa köyhissä maissa ateriat ja juomat ystävilleen ravintoloissa, miksi ei, koska hänen rahansa on siellä riittoisaa.   

    

Kauhanen kertoo, miten on reissuvuosiensa aikana kokenut monet hyvinvoivan maailman kohinat, #metoo hämmentää häntä.
Hän lukee tästä Hollywoodista levinneestä liikkeestä ollessaan Nicaraguan Granadassa pusuttelevien ja vislailevien miesten ympäröimänä. 

Tajusin että minunkin olisi pakko kirjoittaa Facebookiin "me too" niin kuin sädekehällä varustettu papukaija, joka tottelevaisesti raakkui tuskansa ilmoille aikana, jolloin kaikki kyllä kuulivat mutta kukaan ei ehtinyt kuunnella. Samalla kun minua vaivasi, että minun oli sanottava asiani hetkellä ja tavoilla joita en ollut itse valinnut, koko näytelmä hävetti minua, kun näin, millaisessa naailmassa Granadan torimuijat leggingseissään elivät joka päivä, todennäköisesti kuulematta koko Me Toosta. 

Matkustaminen on kuin suurennuslasi jolla voi seurata valtakuvioita eri ympäristöissä. 

Nautin Kauhasen hahmoisen naisen ilosta, kun hän kaukomailla matkustaessaan saa tuntea olevansa paksureitisenä ja isopyllyisenä kaunis.

Sri Lankassa ollessa kauppias oli onnittellut silloista poikakaveria tyttöystävän runsaudesta ja huudellut vielä kadulle perään: "Elephant size!" Etelä- Intiassa iso joukko naisia oli kokoontunut tuijottamaan häntä ja eräs vanha nainen oli tullut luokse, kupertanut kätensä hänen pyöreille poskilleen ja toistellut:"Cream, cream."

Kun kirjailijan lopulta on palattava Suomeen häntä odottaa rajumpi kulttuurishokki kuin koskaan reissujen jälkeen. Hän ruksaa lentoasemalla lomakkeeseen yskänoireensa ja niinpä hänet kuljetetaan odottamaan koronatestin tulosta hotelli Hiltoniin, jossa ovelle tuodaan viisi vegaanista ateriaa päivässä ja lauantaina karkkia. 

Miten käy matkailun? Turisteille sillä on pieni merkitys, vieroitusoireita tulee, mutta he löytävät kyllä muuta viihdykettä elämäänsä. Turismista eläneille ihmisille köyhissä maissa se tarkoittaa sananmukaisesti nälkää. He eivät saa tukipaketteja, vain apua naapureilta, jos näillä on jotain millä auttaa. 
Hummerinpyytäjä jää työttömäksi, koska ravintolat Yhdysvalloissa sulkevat ovensa pandemian vuoksi ja hummerille ei ole menekkiä. Hänellä ei ole säästöjä, hän on nopeasti syönyt loppuun tyttöystävän jättämät ruuat ja pyytää raha-apua. 

Kun kirjailija tekee kolmannen matkansa Pienelle Maissisaarelle Venäjä hyökkää Ukrainaan. Kauhanen kirjoittaa tarinansa lopun lakonisesti. Paratiisisaari on autiompi ja tunnelma valju. Hän kärsii masennuksesta ja Hummerinpyytäjä taloudellisen tilanteensa tuomasta stressistä.
Suhde kuihtuu kuvaviesteiksi ja sydänemojeiksi.

Mietin, olisiko Hummerinpyytäjän mahdollista asua Suomessa. Se tuntuu kirjaa lukiessa mahdottomalta eikä siitä edes koskaan keskustella. Mutta entä se loppuriitely, jossa Hummerinpyytäjä toteaa kirjailijalle, ettei tämä koskaan löydä poikaystävää, koska käyttäytyy niin huonosti. Eikö se ole pettymystä ilmaiseva kysymys? Oliko perinteisessä kulttuurissa elävällä Hummerinpyytäjällä kuitenkin salainen toive pysyvästä suhteesta?

Kauhanen toteaa lopuksi, että reissuelämä saa jatkuessaan näkemään rohkeina heidät, jotka ovat jääneet korjaamaan asioita omaan maahan sen sijaan että pakenisivat niitä.
Kirjailija oli alun alkaen lähtenyt reissaamaan rasistiseksi muuttuneeseen ilmapiiriin kyllästyneenä. Kuudessa vuodessa hän on nähnyt paljon ja toivoo, ettei suomalaisuus olisi niin pelokasta ja että Suomessa olisi jotain siitä solidaarisuudesta, jota hän on nähnyt Nicaraguassa. 

Ulkomailla olen vapaana suomalaisuudesta, melkein aina valmis kohtaamaan uutta ja sopeutumaan. Suomessa koko elämän paino on niskassani.

 

Kirjan sisäkannen kuva: Niclas Mäkelä  

Vain kolme kuvaa - huhtikuu

Huhtikuussa kevät humahtaa, mutta sitä tapahtumaa on hankala kuvata. Sitäpaitsi ei se kyllä tänä vuonna vielä ole humahtanut, muutama päivä aikaa humahtaa. Sää on mitä talvisin. Mieleeni tuli paljon muutakin sanallista h-tarinaa, hämärän hyssy, hajamielisyys, herttaisuus, hymy, hulluus... mutta kun pitää olla kuva, niin jos vaikka seuraavat:

1. HAME

Ompa hiano hame!

Jaa, ettei tämä ole muka hame - o l i, minun lapsuuden murteessani. Meillä sanottiin naisten pukua eli leninkiä (nykyään mekko) hameeksi ja hametta pualihameeksi. Minun on vaikea käyttää sanaa mekko muusta kuin kastemekoista, yöpuvuista ja pikkutyttöjen puvuista. 
Tämä on pikkusiskoni hame, valmistaja Karelia, huolella tehty, oikein vuoritettu, ihan muuta kuin nykyajan H&M:n, Lindexin, KappAhlin ja muitten vaatteet.
Minulla on ollut kaikenlaisia hameita (nyt siis sana yleismerkityksessään). Ensimmäinen koulutyttönä käyttämäni oli harmaa teryleenivekkihame (muistatteko vanhemmat ihmiset nuo hameet?) ja sitten seurasi kellohameita, samettihameita, minihameita, maksihameita, jokunen kapea kynähamekin ja tietysti skottihame hakaneuloineen. 

Piti olla vain kolme kuvaa, mutta lisään kuitenkin tämän. Kaunis siskoni on tässä n.12-vuotias, vuosi on 1969. Pidän tämän puvun mallista (voisi olla myös alas lantiolle laskettu vyötärö) ja lempeän sinisestä väristä. Kevät lienee kuvassa hieman pitemmällä kuin nyt.  
 

2. HERKUT

Suklaa on herkuista paras. Ostin varta vasten tätä kuvaa varten mielisuklaitani. Ihana, rapea Tupla ja tumma Fazerina ovat perinteisiä ja olleet olemassa siitä asti kuin muistan. Baileys-suklaassa on ylellinen kermaliköörin maku ja Royal piti olla pähkinäinen, mutta taisin ottaa vahingossa jotain muuta. Nämä riittävät pitkäksi aikaa, koska nautiskelen suklaata yleensä vain pari palaa kerrallaan päiväkahvin kera vaihdellen leivonnaisten kanssa. 
Muita herkkuja: hyvät pastat, salaatit, tiramisu, tuore vaalea leipä, ohut ruisleipä juuston kera, gulassi... mmm... 

Kirja, jonka kannesta näkyy kuvassa pieni siivu herkkuvatini vieressä, on Maija Laura Kauhasen omaan elämään pohjautuva romaani Ihmeköynnös. Siitä on nyt kirjoitettava äkkiä, pikalaina.
Sen verran vain tässä, että olipa kiva lukea naisesta joka nauttii seksistä eikä märise, miten ongelmallista se on. Kirjan päähenkilö nauttii myös ruuasta:"Gallo pinto yksinään oli riittävä syy matkustaa Nicaraguaan..." (upea hyvin valmistetun ruuan ja yhteen sopivien makujen kuvaus).
 

3. HELLYYS

Kuva on perhealbumista, vuoden 1984 alusta. Pieni kahdeksan viikkoa ennen laskettua aikaa syntynyt kuopuspoikamme on päässyt sairaalasta, koska saavutti 2,5 kilon painon. Ihmettä kaikki, tunsimme, Juha Itkosen kirjan otsikon mukaisesti.  

Tämän hauskan tehtävän on pannut alulle Kristiina (klik). 

Jossain vaiheessa sitten toukokuun tarinoita. Toivottavasti silloin on jo aavistus kesästä.

PS
Tuo mekkoasia jäi mietityttämään. Oliko se Marimekko, joka teki mekko-sanan yleiseksi? En ainakaan kuullut sitä sanaa käytettävän aiemmin kaikenlaisista naisten puvuista.    

Tuomo Pirttimaa, Kaksi kärpästä

 

Tuomo Pirttimaa on pohjoisen kirjailija.  Hän on syntynyt Nivalassa ja asuu nykyään Kuusamossa vapaana toimittajana. Pirttimaa on kirjoittanut kolme romaania. Kaksi ensimmäistä, Hete (2021) ja Tirri (2022) muodostavat kokonaisuuden, mutta toimivat myös itsenäisinä rikosromaanena. Seura-lehden toimittaja Petri Korhonen on kuvannut esikoisteosta jännityskirjaksi, joka olisi voinut syntyä Timo K. Mukan ja  Quentin Tarantinon yhteistyönä. 

Kaksi kärpästä (2024) on herkkä kuvaus rajaseudun nuorista, jotka ovat saaneet aika vähän eväitä elämäänsä ja yrittävät elää niin hyvin kuin niillä antimilla pystyvät. 
Jokivarren kylässä on kaksi taloa lähekkäin. Isä vie 17-vuotiaan pojan kesäksi harventamaan taimikkoa kotitilalle Ala-Hamaraan, jota perhe on käyttänyt harvakseen kesäasuntona. Naapuritalo Pihlaja on ollut täysin hylättynä pitkään, mutta sinne on palannut hieman aiemmin yksi entisistä asukkaista, kymmenen vuotta poikaa vanhempi Neela, johon poika oli eräänä lapsuuden kesänä ihastunut. Samana kesänä oli tapahtunut jotain traagista, minkä vuoksi taloon ei koskaan palattu. 
Neelalla on ollut pari vuotta elämässään turistireissunsa jälkeen Lappiin jäänyt poikakakaveri Jan, jota ei näy enää talossa. Neela kertoo hänen lähteneen Norjaan töihin.
 
Ensimmäinen puolikas kirjasta on pojan tarina. Hänen nimensä ei tule esiin missään kohtaa, ja toinen osa on Neelan kertomus. Neelalle poika on hellästi rääpäle, edelleen. Poika ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Neelaa. 

Pidin tulijan leikkipyssyn tähtäimessä koko matkan omasta pihastaan meille. Hän nosti paimenpojan lankaa ja tuli laitumen yli, katsoi alas jokaisen askeleen, vaikka lehmänläjiä ei enää tänä kesänä ollut.
    Nuori nainen kulki pehmeästi. Se tuntui minussa uudella tavalla. Naapurin tyttö oli ollut kaveri ja samanvertainen, nyt yhtäkkiä nainen, ylivoimainen.
    Sitten hän oli vieressä ja kaikki pysähtyi. 
   "Mitä jätkänrääpäle tähtäilee?" nainen sanoi ystävällisesti.

Kahden päähenkilön ohella kirjassa esiintyy isä, joka kertoo tarinoita, mutta jättää kaikkein tärkeimmän tarinan kertomatta ja joukko kohdattuja ihmisiä, joilla on rupeutumattomia haavoja.
Väkivalta on usein lähellä. Neelakin on oppinut turvautumaan väkivaltaan, kun ei muuten osaa ilmaista tunteitaan. 

Nuoripari Neela ja Jan elävät kädestä suuhun. Neelan on vaikea pysyä pitkään missään työssä ja Janin työt ovat kausitöitä turistibisneksessä ja rakennuksilla. Syksyllä he kalastavat ja marjastavat sekä itselleen talven varalle että myyntiin.

Pariskunnalla on tapana käydä kerran kuussa ulkona syömässä ja suunnitella  millä ja miten elävät seuraavan kuukauden. Siellä he taas istuvat pizzalla. Jan on tullut suoraan rakennuksilta työhaalareissa ja turvakengissä pölyisenä.
Samassa paikassa on syömässä etelän turisteja, pariskunnittain untuvatakit samaa väriä. Turistit metelöivät ja kertovat ironisesti Koskenkorvan ostamisestaan. Neelasta he näyttävät rikkailta, huolettomilta ja älykkäiltä, ihmisiltä joilla on varaa suhtautua ironisesti siihen mikä paikallisille on kärsimystä.

    Ne kuuluivat luovaan luokkaan.  

    Yksi sellainen untuvatakki maksoi enemmän kuin minä olin laittanut vaatteisiin moneen vuoteen, tai ehkä koskaan. Kuvittelin miltä untuvatakki tuntuu päällä. Antaisiko se minullekin viisi senttiä lisää pituutta? Tuntee, että sen sisällä on turvassa ja voi tehdä mitä vain?
   Puhua kovaan ääneen vieraalla maalla, josta ei tiedä mitään? 

   Kaikki oli päätetty ja ratkaistu jo kauan ennen kuin synnyin. Minä näin sen kuluneesta  mustasta hupparistani, linttaan poljetuista kengistä, kositun katseesta. Kosijan katseesta. Sitä ne eivät tienneet, etten edes halunnut niiden maailmaan. Niiden halujen ja rahojen takia tästä tunturista on tehty lähtöä tekevän avaruusaluksen näköinen himmeli: jotta ne pystyvät tulemaan kaukaa ja jättämään tänne osan rahoistaan.

Kun komea, kovaääninen etelän mies samppanjanvärisessä untuvatakissaan laskeutuu polvilleen kosimaan täydellisen kaunista hohtavakasvoista naistaan koko baarin läsnäollessa, Neelan mitta on täysi. Pian baari on täynnä kevyttä untuvaa. 

En saa tätä baarikohtausta pois mielestäni. Siihen kiteytyy paljon kirjan tragediasta.
Entä jos sanavalmis Neela olisi syntynyt vakaampaan perheeseen ja saanut paremman itsetunnon?
Entä jos Ala-Hamaran isä olisi paljastanut salaisuutensa muiden tarinoitten joukossa vaikenemisen sijaan, pelkuri. 

Kirja on taitavasti rakennettu. I osa Poika jättää lukijalle paljon kysymyksiä, joihin II osa Neela antaa vastauksen, polveillen ja välillä sivupoluille harhautuen, mutta vääjäämättömästi kohti totuutta edeten.   
    
Kesän alku oli kaiken loppu.
     Numero oli valmiina ja sormi vihreän luurinkuvan päällä kun näin pihalla liikettä. Poika oli tullut Ala-Hamarasta laitumen poikki ja käveli Silokiven päälle niin kuin kymmenen vuotta ei olisi mitään. 

Tekee mieli lukea nyt myös nuo Pirttimaan aiemmat kirjat. Ne kertovat rujosta  elämästä kuten tämä uusinkin, joka siitä huolimatta on haikean kaunis rakkausromaani - mielestäni. 

Kirjan tyyli on vähillä sanoilla vahvoja tunnelmia rakentavaa ja psykologisesti uskottavaa. Nautin dialogista, joka toistaa puhutun kielen niin hyvin kuin sitä on mahdollista toistaa.

"Ei ne taho tarttua", sanoin Jumiskolle.
"Mikkä?"
"Uuet nimet?"
"Nii."
Koetin vielä tiristää pannusta, mutta tuli vain pöönävelliä. 
"Tiiäkkö sinä", Jumisko kysyi, "Vittupää-Rämiälle sen nimen anto oma äiti?"
"Kaikkihan sen tietää."
Mietittiin sitä.
"On se vähä kovaa", minä sanoin.

Tuomo Pirttimaa on minulle tuttu Kuhmosta. Hän oli lyhyen aikaa töissä paikallislehti Kuhmolaisessa ja oli myös tärkeässä inspiroijan roolissa, kun perustimme Romuvaara-liikkeen. Tämä kansanliike vastusti ydinjätteen kuljettamista Etelä-Suomesta Kuhmon Romuvaaraan. Mieletön ajatus kuljettaa rekoilla viisisataa kilometriä vaarallista ainetta paikasta toiseen. Ja miksi Kuhmoon, kun kallioperän vakuuteltiiin olevan vakaata kaikkialla Suomessa? Asiahan ratkesi niin, että Onkalo rakennettiin sinne missä ydinvoimaa tuotetaankin, Eurajoelle. Kun myös voimaloista tulee joskus jätettä, niin näinhän se on järkevintä. 

Kiitän kirjan kanssa kuvaamallani ruusulla Tuomo Pirttimaata hyvästä kirjasta ja ajasta Kuhmossa.  

- - - - - - -

PS, seuraavana aamuna
Enpä huomannutkaan, että kirjoitin näin pian edellisen juttuni jälkeen. Saa käydä edelleen kommentoimassa sielläkin.
Näitä kahta kirjoitustani yhdistää yksi tärkeä sana: myötätunto.
Tuomo Pirttimaa kirjoittaa myötätuntoisesti ja lämpimällä huumorilla rosoisista, eri tavoin haavoittuneista ihmisistä, ja opettajan työhän ei onnistu ilman myötätuntoa, myötätuntoa oppilaita kohtaan, koska he ovat vasta kasvamassa eivätkä aina hallitse itseään ja myös myötätuntoa ja armollisuutta itseään kohtaan, koska kukaan ei tee kasvattajan työtä täydellisesti ja erehtymättä.    

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

 

    Sen huomaan, että koulumaailmassa on vuosi vuodelta enemmän pois työntäviä voimia. Tuntuu kuin kaikki tehtäisiin päinvastoin kuin opettajakunta ehdottaa. Kun ongelmana on keskittymisongelmat ja ruutuaika, oppilaille annetaan omat läppärit ja kehotetaan lisäämään pelillisyyttä. Kun ongelmana on irrallisuuden tuntu, lisätään valinnaisuutta ja vaihtuvia opetusryhmiä. Opiskelustressiin annetaan lääkkeeksi yliopistojen pitkää matematiikkaa painottava sisäänotto. Yläkoulun motivaatio-ongelmia ratkaistaan vähentämällä peruskoulun valinnaisaineiden tuntimäärää. Apua tarvitsevien inkluusio hoidetaan kehittämällä pelkäksi raportoinniksi jäänyt kolmiportainen tuki ja laittamalla erilaiset oppijat ilman lisäresurssia yhteen.
    Ehkä kaikkein pahin: mitä enemmän nuorten pahoinvointi lisääntyy, sitä enemmän kouluissa tapahtuvaa kohtaamista vähennetään tekemällä siitä tilastoihin perustuvaa työlästä, byrokraattista toimintaa.
(22.11.2022 Tommi Kinnunen)

Lukion äidinkielen opettajat Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo kirjoittivat runsaan vuoden ajan kirjeitä toisilleen koulun tilasta ja omasta jaksamisestaan ja kirjeenvaihto julkaistiin kirjana Huokauksia luokasta.
Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo irtisanoutui opettajan virastaan ja päätti keskittyä toiseen ammattiinsa kirjailijan työhön. Kinnunen jatkaa äidinkielen opettajana ja pitää kirjailijan työtä kiinnostavana kakkostyönä, jossa on erotuksena ansiotyöstä vapauden maku. 
Paitsi ammatti ja työssä uupuminen, niin Kinnusta ja Rytisaloa yhdistää myös pohjoinen. Kinnunen on syntynyt Kuusamossa ja Rytisalo Sodankylässä. 

Kirjeet käsittelevät sekä sitä onnea mitä nuorten ihmisten kasvun seuraaminen ja siihen vaikuttaminen tuo että myös kaikkea mikä hankaloittaa niin opettajien kuin oppilaidenkin elämää ja aiheuttaa uupumista ja muita mielenterveysongelmia. 

     Koulun ratkaistavaksi ei voi sysätä kaikkea, missä yhteiskunta on epäonnistunut. Koulun ei tule hoitaa kuntoon ylipainoa, valtion velkasuhdetta, keski-ikäisten taloustaitoja tai kansallista masennusta. Koulun tehtävänä on kasvattaa ja opettaa, ei tuottaa joka vuosi erilaista polttoainetta työelämän muuttuviin tarpeisiin. 
     Koulu on jo sinänsä itseisarvo, kasvun ja oppimisen paikka, jonka yleissivistävyydestä täytyy pitää huolta. Vain monipuolisuudella synnytämme kulttuuria, emme yksipuolisilla putkitutkinnoilla. Tässä maailmassa mikään muu ei turvaa suomalaisten elämää kuin koulu. 

Edellä ote yhdestä Tommi Kinnusen teesistä koulun palauttamiseksi siihen, mitä se joskus oli ennen kuin uudistusvimmaiset pääsivät toteuttamaan itseään eli keksimään yhä lisää huonoja ideoita opettajien ja opetettavien hankalasti toteutettavaksi. 
Kinnunen luettelee kaikkea mitä itsekin olen entisenä opettajana, koulussa työskentelevien lähisukulaisten työtä seuratessa ja eri-ikäisten lastenlasten isoäitinä harmitellut: suurkoulut, nopeat uudistukset, etäopetus ja hybridiopetusmallit (opettaja opettaa yhtä aikaa osaa oppilaista luokassa ja kotiin jääneitä etänä), huonon koulumenestyksen paikkaaminen oppivelvollisuuden pidentämisellä, inkluusio ilman lisättyä opetushenkilökuntaa, opettajien ohittaminen muutosten suunnittelussa, koulurakennusten huono kunto, oudosti järjestetyt opetustilat ja kirjojen puute.  

Minna Rytisalo kiittelee kirjekaveriaan hyvistä kiteytyksistä. 
Allekirjoitan joka kohdan ja lisään yhden: konstruktiivisen oppimiskäsityksen kunnianpalautus. [ - - - ] Ilman kivijalkaa ei ulotuta innovoimaan. Ensin pitää olla työkalut ja valmiudet käyttää niitä, vasta sitten voi luoda jotain uutta. Uusi tieto rakentuu entisen varaan. Tieto syvenee, merkitykset aukeavat, asioiden yhteydet selkeytyvät, sellaista se parhaimmillaan on. Se ei ole silppua sieltä täältä eikä nopeita projekteja tai korkealentoista tulevaisuushähmän hamuilua. Aito oppiminen vaatii aikaa, kypsymistä, toistoja ja työtä, keskittymistä ja hitaita liikahduksia. Vasta sitten tulevat oivallukset.   

Sitaattini näyttävät kirjoittajien tyylieron. Molemmat ovat hyviä kirjoittajia, Kinnunen on ilmaisussaan ekonomisempi, Rytisalo rönsyävämpi. 
Molemmat selittävät asioita kirkkaasti ja ovat pettyneitä ja vihaisia, välillä kyynisiä. Molemmat haluaisivat saada opettaa, tehdä oikeaa opettajan työtään,  tilastoimisen, palaveeraamisen ja kaiken muun oheistyön sijasta. 
Rytisalo pelkää, ettei hän enää koskaan palaudu uupumisestaan. "Kuinka kauan ihminen on toipilas vai pitääkö minun vain hyväksyä se, että olen loppuikäni hitaampi ja herkempi kuin ensimmäiset 45 vuotta?" 

Olin vähällä jättää lukematta tämän kirjan, koska olen ollut niin harmissani asioista, mitä koulumaailmassa viime vuosina on tehty väärin, vääriä asioita.  

Toimin opettajan työssä vuosina 1974 - 2010. Olin yhtä puolen vuoden alakoulusijaisuutta ja yhden vuoden kakkosluokan englannin opetusta lukuunottamatta töissä yläkoulun puolella (nimi oli yläaste vuoteen 1999 asti, jolloin perusopetus jaettiin alakouluun, luokat 1-6, ja yläkouluun, luokat 7-9). Aloitin työni suoraan peruskoulussa aikana jolloin Suomessa siirryttiin oppikoulusta peruskouluun pohjoisesta alkaen. Opetin myös elämänkatsomustietoa kymmenisen vuotta ja yhtenä vuonna omalle valvontaluokalleni kuvaamataitoa (anteeksi oppilaat, epäpätevänä). 

Paras opetussunnitelma laadittiin mielestäni vuonna 1994, jolloin lisättiin runsaasti valinnaisaineitten osuutta. Oppilaat viihtyivät, motivoituivat ja jaksoivat, kun saivat syventäviä kursseja mieliaineissaan ja lukuaineiden oheen taidetta, liikuntaa ja jotain omaan harrastukseen liittyvää. Opettajatkin innostuivat tarjoamaan erilaisia kursseja ja koulun yhteisöllisyys kukoisti. Juhlia pidettiin, näytelmiä valmistettiin valinnaiskurssilla. Tietenkin jotkut teknokraatit näkivät suuren vaaran siinä, että nyt on koulu liian helppoa, kun siellä voi olla lyhytkurssien joukossa mopokurssi tai lemmikkieläinten hoito. Uutta tiukempaa suunnitelmaa alettiin laatia tietämättä vielä, että juuri tämän kivan opetussuunnitelman toteuttaminen toi Suomelle parhaan Pisa-tuloksen ikinä. Olen iloinen, että sain opettaa sinä aikana.  

Yhä enemmän ministerit ja konsultit, joilla ei ole kosketusta käytännön kouluelämään, määräävät toteutettavaksi sellaista minkä jokainen koulussa työtä tekevä tietää turhaksi tai jopa vahingolliseksi. Jokainen haluaa jättää oman jälkensä, vaikka viisainta olisi ollut lakata uudistamasta silloin, kun kaikki oli erinomaisella tolalla. 
Petyin siihen, että Li Andersson hyväksyi oppivelvollisuuden pidentämisen. Jos oppilas on käynyt koulua pakotettuna, pinnaten ja lusmuillen, jo monta vuotta, on täysin turhaa lisätä sitä piinaa ja odottaa minkään muuttuvan. Korjauksia pitäisi tehdä paljon aiemmin, heti kouluelämän alussa. Nyt lukioon menee joukoittain akateemisilta taidoiltaan erittäin heikkoja oppilaita, jotka vain odottavat 18 vuoden ikää ja jäävät sitten pois. Jokainen ymmärtää, mitä vaatimuksia tämä asettaa opettajille.

Yksi asia mikä itseäni hämmästyttää erityisesti on oppikirjojen väheksyntä.
Kun opettajista koostuva työryhmä valmistaa oppikirjan, se on tutkittu ja pätevä opetusväline, jonka oheen voi hankkia maun ja opetusryhmän tason mukaan lisämateriaalia. Mikä siinä on muka paremmin, että opettaja kaiken muun ohella valmistaa joka tunnille omat materiaalit? Kaikkein hassuinta on tietysti se itseohjautuvuuden tulkinta, että ilman pohjatietoa oleva oppilas itse etsisi tiedot suuresta digiavaruudesta. 
Kun aikuinen ihminen menee kurssille, hänkin odottaa saavansa jäsenneltyä tietoa hyvin sulateltavassa muodossa - ja hän on sentään aikuinen elämänmittaisine pohjatietoineen.
Itseohjautuvuutta syntyy, kun on saanut kipinän ja haluaa tietää lisää, ei se voi olla opetusmetodi.
Koululaisella puhuisin itseohjautuvuuden sijasta omatoimisuudesta, jonka odotetaan lisääntyvän iän mukana. Ja minne on hävitetty ahkeruus - koko sana kuulostaa arkaaiselta, vaikka juuri ahkeruutta tarvitaan siinä kun pänttää esim kielten sanastoa kivijalaksi kielen oppimisessa. 

Ainoa henkilö, jonka olen huomannut viime aikoina puhuvan koulun puolesta on Sixten Korkman, joka on pitänyt erittäin epäviisaana kohdistaa säästötoimenpiteitä koululaitokseen ja sanonut, että koulutusta on päinvastoin vahvistettava. 
Myös Rytisalo kiittelee Korkmania eräässä kirjeessään sekä koulun että taiteen ja kulttuurin tukemisen puolustamisesta. Rytisalo mainitsee, miten kulttuurin puolustamista perustellaan sen terveysvaikutuksilla ja sosiaalisen pääoman kasvattamisella. "Asia on kuitenkin yksinkertaisempi. Taiteen arvo on kiistaton. Jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee. Jos taide kuolee, ihmisyys kuolee."     

Vielä haluan ottaa kantaa Huokauksia luokasta -kirjan kansikuvaan. Eräissä kirjeissään kirjekaverit keskustelevat heistä otetuista mainoskuvista. Kinnunen haluaisi olla pehmeämpi kuvissaan, mutta hänet halutaan aina kuvata jämynä äijänä. No, tässä hän on rentona takkatulen ääressä. Rytisalo sen sijaan on  kuvattu tiukkailmeisenä ja ryhdikkäänä kuin upseeri. Tausta on pimeä, tummempi kuin minun kuvassani. Kokonaisuus on aika synkkä, mukavista opettajista olisi varmaan saanut leppoisammankin kuvan. 

Kiitos kirjasta, Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen! Jaksamista ja onnistumisia!

Nick Hornby, How to Be Good

 

Guardianin mainosteksti kannen alaosassa:
'Hornby writes with a funny, fresh voice
which skewers male and female foibles
with hilarious accuracy'

Siinäpä kysymys: miten olla hyvä? Englantilainen kirjailija Nick Hornby tarkastelee tätä kysymystä romaanissaan How to Be Good (2001). Kannen Guardian-lehden sitaatissa sanotaan hänen käsittelevän meidän heikkouksiamme riemastuttavalla tarkkuudella. 

Katie Carr, kirjan minäkertoja, on kaksilapsisen perheen äiti, lääkäri. Hän on mielestään ammattinsa vuoksi niin suuri hyväntekijä, että voi suoda itselleen syrjähypyn, varsinkin kun aviomies David on kaupunginosan ja ehkä koko maan pahantuulisin mies. Valitettavasti syrjähyppykään ei auta ja avioero näyttää olevan ainoa mahdollinen keino päästä pois miehen negatiivisuuden vaikutuspiiristä.
David on kolumnistina mitätöinyt kirjoituksissaan armotta yksittäisiä ihmisiä ja kokonaisia ihmisryhmiä. Katie luettelee näitä solvattuja puolentoista sivun verran ja löytää neljä henkilöä maailmanhistoriassa, joista hänen aviomiehensä on puhunut arvostaen. Nämä ovat Bob Dylan (joskus ennen, ei enää), Graham Greene, Quentin Tarantino ja Tony Hancock. 

Kun David sitten muuttuu vastakohdakseen, hyväksi ihmiseksi, vietettyään pari päivää parantaja GoodNewsin käsittelyssä, aivan sietämättömän hyväntahtoiseksi ja samalla täydellisen huumorintajuttomaksi, Katie alkaakin kaivata entistä kyynistä marisijaa. Hänkö on nyt se paha täydellisen hyvyyden rinnalla? Mistä Davidin kanssa voi enää edes keskustella?

Hollowayn Vihaisin Mies -kolumnisti jättää työnsä, kiikuttaa lasten tietokoneen ja muita tavaroita köyhille ja hakee gurunsa GoodWillin asumaan perheen kotiin. Miehet alkavat yhdessä suunnitella ja toteuttaa hyväntekemisen projekteja, joihin kuuluu oman kadun asukkaiden taivuttelu ottaa kotiinsa asumaan syrjäytyneitä nuoria ja perheenjäsenten suorittama ilkeyksien peruuttamisoperaatio, jossa tarjotaan rakkautta ihmisille, joille on oltu aiemmin pahoja.
Tempaukset ja niissä epäonnistumiset ovat koomista luettavaa. Jos teini Tom on motannut ikävää kaveriaan syystä, niin eiköhän hän uusi tekonsa kun tilanne toistetaan. Perheen pieni kiltti tyttö Molly ottaa parhaaksi ystäväkseen luokan epäsuosioon joutuneen, likaisen, kaikin puolin epämiellyttävän tytön - hyvyyden nimissä. Eräs sijoitettu nuori ryöstää uuden perheensä ja karkaa heti ensimmäisenä yönä. 

Katien eroaikeet ovat jäissä ja hän alkaa sen sijaan pohtia omaa moraaliaan ja kysyä, mitä hyvyys on ja miten sitä voisi toteuttaa. Ei se voi olla niin keinotekoisen oloista utopiaa, mitä David on alkanut järjestää omassa ympäristössään pakottaen ja päsmäröiden.
Myös Katie potee monenlaista syyllisyyttä laiminlyönneistä ihmissuhteissaan. Ehkä lääkärin työ ei kompensoikaan kaikkea. 
Hän  makustelee Raamatun korinttolaiskirjeen 13. lukua "Love vaunteth not itself, is not puffed up..." ja kokee, että juuri sitä hänen miehensä ja tämän kotiguru tekevät, röyhistelevät keinotekoisella hyvyydellään.
Kun Katie sitten kokee painostusta ottaa kotiinsa GoodNewsin ja sijoituspojan lisäksi vielä hoivakodissa yksinäisyyttä potevan potilaansakin, alkaa hän oppia sanomaan ei.    

Love, it turns out, is as undemocratic as money, so it accumulates around people who have plenty of it already: the sane, the healthy, the lovable. I am loved by my children, my parents, my brother, my spouse, I suppose, my friends. Brian has none of these people, and never will, and much as we would spend it all around, a little, we can't. 

Davidin pirullinen romaani, jota hän oli kirjoittanut sarkastisten kolumniensa ohessa jää kesken, mieshän on muuttunut, samoin GoodNewsin kanssa tekeillä ollut hyvän ihmisen opas How to Be Good, samasta syystä. David epäröi. Hyvyys lähellä toteutettuna on osoittautunut liian vaikeaksi.
Katie lukee ja löytää kaunokirjallisuudesta maailmoja, joihin paeta oman elämänsä keskeneräisyyttä ja liian isoja ongelmia. (Hyvä, hyvä!)
Lapset tarvitsevat terapiaa, mutta kyllä he selviytyvät. 
Kirjan lopussa perhe vetää yhtä köyttä, vai vetääkö sittenkään.

Harvoin tapaan näin selvää tapausta, jossa viimeinen virke pilaa kirjan lopun. Pyyntö brittiläiselle kustannustoimittajalle: jos kirjasta otetaan vielä uusintapainos, niin jättäkää se viimeinen pitkä virke pois!

En vaadi loppua, jossa kaikki langat punotaan yhteen, päinvastoin, monesti on paljon kiinnostavampaa jos jotain jää avoimeksi, mutta tässä ei ole kyse siitä vaan tyylistä ja siitä, että luotetaan lukijaan.  
Kirja on suomennettu nimellä Hyvät ihmiset. Aion käydä kurkkaamassa kirjastossa, onko suomentaja pystynyt paikkaamaan lopun kökköyttä. 

Parhaita viime aikoina kohtaamiani loppuja, joissa tarina sulkeutuu mietitysti, mutta jättää oven raolleen on bhutanilais-kiinalaisessa draamaelokuvassa Koulu maailman laidalla, joka on katsottavissa Yle Areenassa. 
Tässä elokuvassa on myös Hornbyn kirjaa parempi vastaus kysymykseen "How to be good?".     

     

Pääsiäisenä harrastettua ja luettua, löysin Ihmisen ääni -kirjat uudelleen

 

Päällys: Hannu Taina
Kuvan ottajaa ei kerrota. Minusta tämä kuva kertoo
jotain tärkeää kohteensa luonteenpiirteistä.

Pääsiäiseni oli sosiaalinen sunnuntai-iltapäivään asti, loppuaika tuttua kaksinoloa mieheni kanssa, retkeilyä ja lukemista.
Sosiaaliseen osaan kuului ajanviettoa kahden pojan perheitten kanssa peräkkäin. Tarjosin molemmille  porukoille samat pääsiäisateriat: lammaspihvejä, vegevaihtoehtona kasvisstroganoffia, muusia, salaattia ja maustelimppua sekä jälkiruokakimaran, johon kuului mangorahka (sekoitin kaksi purkillista maustettua mangorahkaa ja yhden purkillisen kermavaahtoa, koristelin mandariininlohkoilla), mämmi vaniljakastikkeineen, suklaakarkkeja ja kahvi. Kolmen sukupolven kesken juteltiin, päivitettiin kuulumisia ja käveltiin.
Yökylään jääneen pienimmän kanssa maalasin vesiväreillä ja kävin katsomassa uuden suomalaisen lastenelokuvan Prinsessa Pikkuriikin, jonka aikana harmikseni nukahdin hetkeksi. Elokuva on hyvä, se ei ollut syy torkkuihini, vaan ikä. Näin käy, kun kaiken hyörinän ja yhteisiin asioihin paneutumisen jälkeen istuu paikallaan mukavasti pimennetyssä tilassa. 

Tänään patikoimme mieheni kanssa kotiseudulla. Polkuja pystyy jo suurimmaksi osaksi kävelemään. Muurahaiset olivat heränneet aurinkoisessa paikassa sijaitsevassa keossaan ja kävelivät vielä kankeina aivan toisissaan kiinni kuin liikkuvana mattona. Näimme telkkiä ja joutsenia. Luonto on vielä pääväriltään harmaa, mutta vihreän määrä lisääntyy.

Jättiläisstrutsin koivet

Sinivuokot heräilevät kotimme vieressä olevassa pikkumetsässä. Käyn tarkkailemassa niitä päivittäin. 

On siellä jo pari kolme nuppua. 

 
Alkukevät on ollut minulle aina jotenkin psyykeä koettelevaa aikaa. Kevään kokemista ankaraksi ja vaativaksi ajaksi vahvisti työni opettajana ja jokakeväiset ponnistelut oppilaiden motiivin säilyttämiseksi. Monet pääsiäislomat kuluivat valtakunnallisia kokeita tarkastaessa ja kun kesäloma alkoi olin aluksi aivan saamaton, levoton ja kärsimätön.
Olen muistellut paljon koulua ja oppilaiden auttamista heidän arjessaan lukiessani Aino Leppäsen kolmatta kouluelämään sijoittuvaa romaania Odottamattomin terkuin ope. Tässä kirjassa on yllättävän hienosti käsitelty moraaliongelmia, joita opettaja saattaa kohdata. Ihmistyössä virallisesti väärin toimiminen on joskus oikein. 
  
Leppäsen kirjan jälkeen kääntelin pariakymmentä kirjastosta lainaamaani kirjaa enkä innostunut yhdestäkään. Aloin tutkia omia kirjahyllyjäni ja poimin sieltä Pentti Saarikosken teoksen Ihmisen ääni.
 
Ihmisen ääni oli WSOY:n vuosina 1976 - 1983 julkaisema tunnustuksellisten teosten sarja, jossa kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat kertoivat elämästään ja ajatuksistaan. Kirjojen muoto oli vapaa. Niissä on mm. muistelmia, haastatteluja ja esseekokoelmia.
Ensimmäisenä vuonna sarjassa julkaistiin neljä kirjaa, joista yksi on tämä Saarikosken kesämuistiinpanojen kollaasi. Muita vuonna 1976 kirjoittaneita olivat Elina Karjalainen, Eeva Kilpi ja ranskalainen Roger Garaudy. 
Kaikkiaan sarjassa julkaistiin 29 teosta. Se sai jatkoa vuosina 2001- 2004, jolloin julkaistiin 9 kirjaa lisää, ensimmäisenä Juha Turkan Huutoja hiekkalaatikosta. Olen lukenut tämän traagisen kirjan, joka kertoo lapsen kasvusta kurjissa oloissa. Jouko Turkka ei ollut kummoinen isänä. 
Pidin kovasti tästä sarjasta ja luin silloin heti tuoreeltaan monta sarjan kirjoista.
Nyt alkoi kiinnostaa Tommy Tabermann. Hän on kirjoittanut kirjan vuonna 1979 ja toisen vuonna 2003 nimellä Kirje nuorelle rakastajalle, jossa hän kommentoi aiempaa kirjaansa. Miten viisikymppinen näkee kolmikymppisen itsensä - miten mielenkiintoista lukea. 
Jatkosarjassa kirjoilla on nimet, vanhemmissa vain Ihmisen ääni ja joissain lisäotsikko, kuten esim Jörn Donnerin vuonna 1980 julkaistussa kirjassa Ihmisen ääni: mietekirja aikuisille. 

Saarikoski oli yksi minun nuoruuteni suuria nimiä. Hänen kielensä kauneus on lumoavaa. 

Saarikosken Ihmisen ääni kertoo kesästä 1976 Kerimäellä. Hän on jakanut kirjansa kahteen osaan.
Osa I Omakuva koostuu päiväkirjamerkinnöistä 12.7. - 4.8. Valoisa, aktiivinen ja ulospäin suuntautunut vaimo Mia on Savonlinnassa ja milloin missäkin, Pentti yksin välillä kipeänä ja surullisena, välillä enemmän voimansa tunnossa. Hän kirjoittaa kaiken aikaa, katuu sovittua  suunnitelmaa kirjoittaa yhteinen kirja Mian kanssa ja pelkää Mian reagointia, kun hänen on peräännyttävä siitä, koska pystyy kirjoittamaan vain itsenäisesti. Yksinäinen mies tapaa joitain mökkinaapureita ja hätistää toisia pois työntekonsa alta. Kesä kuluu. 

22.7.
Kirja valmistuu hitaanpuoleisesti, mutta kiirehtiä ei voi, minä en halua tehdä tästä kirjasta mitään välityötä, vaikka itse asiassa useimmat kirjat ovat välitöitä, tai vanhan kertaamista. Sellaisia kirjoja jotka ovat kuin keksintöjä ei synny noin vain. Mutta että tämä kirja olisi jotain enemmän kuin vain osoitus siitä että minä olen hengissä. 
Puoli kahdelta on Lammaspata valmis. Se ei ole huono. Joku Honkanen tuli tervehtimään ja pyysi illalla savusaunaan. Lupasin tulla, en kuitenkaan pystyisi keskittymään kahteen eri aiheeseen samana päivänä. 

Osa II käsittää ajatuksia eri aiheista, pisin yli kymmensivuinen ja lyhyin kaksi virkettä.
Saarikoski kirjoittaa aihelmia kirjallisuudesta, uskosta, politiikasta, ihmiskäsityksestä, onnesta, luovuudesta ja paljosta muusta. Päiväkirjassa mainittu Lammaspata on osa Usko-nimistä pienoisesseetä. Kirjoitusten joukossa on upea henkilökuva Honkasesta (hän myös päiväkirjasitaatissa), joka on niin itseensä ja saavuttamaansa tyytyväinen, että saa edustaa onnea ilman mitään selityksiä. Tulos on hämmästelevän sarkastinen olematta ilkeä, ehkä myös toisen elämänhalua hieman kadehtien esittelevä.  

Kun luen esseetä seksuaalisuudesta hämmästyn, miten konservatiivisia ajatuksia Saarikoskella olikaan naisen ja miehen roolista ja nuorten seksuaalisen pidättäytymisen tarpeellisuudesta.
Mies suunnittelee ja katsoo kauas, nainen työskentelee valmiin äärellä, hoivaa ja vaalii. Työ on miehelle kutsumus, naiselle työ kodin ulkopuolella vain ansiotyötä, johon hän suhtautuu miestä kevyemmin ja siksi sietää paremmin yksitoikkoistakin työtä.
Luin tämän kirjoituksen moneen kertaan, mutta ei - ei se ole ironiaa, Saarikoski on kirjoittanut ihan tosissaan. Mitäh - nuorena ivaparodioita konservatiivisuutta vastaan Ylioppilaslehteen kirjoittanut pakinoitsija Nenä! Aikansa radikaalina pidetty superjulkkis, no ei radikaali enää tässä vaiheessa, ei ainakaan näissä asioissa.    
  
Nainen tajuaa asiat välittömästi ymmärtäen, vaistomaisesti oivaltaen niiden kasvunomaisen, luonnollisen yhteenkuuluvaisuuden, kun taas mies harkitsee ja päättelee johdonmukaisesti asiasta toiseen näitä järjellään eritellen. Tämä kaikki kuuluu Luojan luomaan elämänjärjestykseen ja olemassaolon rikkauteen. Naisen on hyvä tämä muistaa, kun mies ehkä viitaten hänen järkensä vähäisyyteen yrittää lisätä hänen alemmuudentunnettaan. 

Kauneimmat näistä kirjoituksista ovat kaksi kirjettä, Yksinäisyys, Kirje äidille ja kirjan lopettava Ystävyys ja Rakkaus, Kirje vaimolle, jonka Saarikoski on kirjoittanut Ruotsissa Tjörnin saarella, pariskunnan kodissa. Mia on pitempään poissa ja Pentti kaipaa häntä karkottamaan pois omaa pessimismiään.

Kun minä silloin harvoin kun satun Helsinkiin, soitan ovikelloa, sinä avaat ja sanot, sillä lailla varovasti naurahtaen: "Penttikö se siinä!" Äiti äiti, meillä on täällä koivikko, haapasieniä ja, me löysimme eilen ja paistoimme, kanttarelleja! 
(Kirjeestä äidille)

Sinä et ole soittanut, et kirjoittanut, minulla on tunne että sinä et enää ole läsnä. Tule pian kotiin, saat sättiä minua huonosta talonpidosta sen kun on kohtuullista, mutta tule! Tämä kirje loppuu, sinä tulet, minä vetäydyn koko ajan sinun luoksesi niin etten voi kirjoittaa, mutta en minä sittenkään sano että sanat olisivat rikkaruohoa, kyllä ne ovat konstruktiivisia kosketuksia, rakkauden rakenteita. En sano usein, en ole käyttänyt sanaa kun se minusta on merkityksetön, paitsi silloin kun olen valehdellut ja vietellyt, nyt sanon ja sen maan kielellä johon me olemme joutuneet: Jag älskar dig. 
(Kirjeestä Mialle)

Kuusi vuotta tämän kirjan kirjoittamisesta Pentti Saarikoski kuoli kesän lopulla Joensuussa ollessaan käymässä ex-vaimonsa Tuula-Liina Variksen kodissa Valamon luostarivierailunsa ohessa.
Heinäkuussa hän oli Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla (muistaakseni se oli sama kesä) ja asusti Saarikosken lähiössä, samassa missä mekin silloin. Paikallislehdessä oli kuva, jossa Saarikoski seisoo tien varressa omannimiseensä kylttiin nojaten karjalainen perinnemyssy päässään. Hän ajeli pyörällä kylällä ja näytti hyvin väsyneeltä. 

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset.
Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani,
kunnes näen ne ihanat siniset kukat.

Tarkast ottae joka ainoal ihmisel o ikioma kiäles, semne, mitä idiolektiks sanota. Parisuhteis, perheis, naapuruston piiris o omi sanoi, sanonnoi, sisäpiirijutui, mitä ulkopualise ei ymmär. Näin päivin, ko asuinpaika vaihtuva, telkkar pauha ja ratio soi, ja kontaktei piretä yl muihinki ko oman kylän poikki, eivä murrealue ol selkkiöi ja tarkkarajassi. Ihmisen kiäl muarostu häne elämänkaares mukka. Jos viirel paikkakunnal o asunu, kantta kiäles mukan jälkki niist kaikist. Must villasukka o helppo laitta mustie villasukkie loota, harma mene harmaitte joukko. Mut mihe sää laita sen rairallisen? Essunkka roskiksehe. 

Tämä on Heli Laaksosen kirjasta Sekaherelmäpuu kirjoituksesta jonka otsikko on Mikä oikke o oikke?
Jos joku aprikoi tuon "essunkka" kanssa, niin siihen selvennys: et suinkaan, et kai vaan.

Opin jokin aika sitten kielistä kirjoittaessani termin "kielivaranto". Ihmisen kielivarantoon eli kielirepertuaariin kuuluu kotikieli tai kotikielet ja niiden murteet, opiskellut kielet ja eri tilanteissa eri ihmisten kanssa puhutut kielimuodot.
Murretta käyttävät ovat kuin kaksikielisiä. He puhuvat murrettaan tuttujen kesken ja yleiskieltä virallisemmissa tilanteissa. Itse asiassa me kaikki teemme niin, enemmän tai vähemmän, vaikka emme mitään erityisen vahvaa murretta käyttäisikään.

Suomen kielessä murre ei näy vain ääntämisessä vaan sanat todella ovat aivan erilaisia eri alueilla. Ajatellaan vaikka niin yksinkertaista sanaa kuin minä: mä, mää, mnää, mie, miä, meä. Yleiskielen puhuja viivyttelee "tuota tuota" tai "tota noin", kainuulainen "tuotapahan" ja porilainen "tua/tuaa". 

Tuntemattomassa sotilaassa nuoret sotamiehet kummastelivat toistensa puhumaa kieltä. Niin se on ollut todellisuudessakin. Isäni muisteli koko ikänsä, miten eri lailla ne "irän poijjat" puhuivat (eikä se d:n korvaava r ole är vaan jotain deen ja ärrän väliltä).

Minusta on tullut elämän mittaan erittäin raidallinen villasukka. Kun siirryin Länsi-Suomesta Helsingin kautta Itä-Suomeen ihmisten puhe kuulosti alkuun minun korvaani joltain taruhahmojen kieleltä. Ensimmäisellä automatkallamme katsomaan uusia kotikulmia Pohjois-Karjalassa pysähdyimme huoltoasemalla. Siellä pieni poika tuli juttelemaan kanssamme ja tarjoamaan miehelleni sisuja:"Syöpikö se mies karkkie?" Onhan tuo hän-muotoinen puhe nyt söpöä ja paljon kohteliampaa kuin minun siihen asti käyttämäni "Otaks sä karkkia?" Edelleen saatan henkilön läsnäollessa (kun seurassa on muita, en kahden kesken) käyttää hän-muotoa:"Entäs Unto, ottaako Untokin kahvia?"
Kuhmossa puhuin oppilaiden mukaan "kirjakieltä" (tarkoittivat yleiskieltä), vaikka mieheni mielestä minulla on aina ollut satakuntalainen nuotti puheessa. Täällä Kymenlaaksossa sama juttu. Siskoni kanssa puhun enemmän lapsuudenkielisesti. Yksi opettajakollegoistani on kotoisin Satakunnasta. Hänen kanssaan puhuminen tuntuu rentouttavalta muutoinkin, mutta myös tutun kielen puolesta. Mikään sävy ei mene hukkaan, kun me flikat vaihdetaan ajatuksia molempien entiskielellä.   

Perheen sisäpiiripuhe syntyy muistoista. Joistain tilanteista, kömmähdyksistä ja lasten uussanoista on jäänyt sanontoja, joiden merkityksen tuntevat vain mukana olleet tai sisäpiiripuheeseen mukaaan liitetyt.
Työpaikan sisäpiirikielessä saattaa olla hirtehishuumoria, joka auttaa kestämään esim asiakaspalvelutyön paineita. Kun joukkoon tulee uusi idealistinen työntekijä, hän saattaa nyansseja ymmärtämättä kavahtaa ronskia puhetta ja ärhäkkänä somessa toimiessaan saada aikaan turhaa kohinaa.

Tuoreeks, terveeks...

Luen kielirepertuaariin kuuluvaksi myös genrejen ja tyylien tajuamisen, joka omassa äidinkielessä toimii aina paremmin kuin myöhemmin opitussa.

Mikä tosikkous sinne Aamulehteen on iskenyt, kun pitää poistaa verkkosivuiltaan palkitun ja lukijoiden rakastaman toimittajan Matti Kuuselan tarinallisen journalismin tyylillä kirjoittamat jutut, 551 juttua? Aamulehdelle on tullut päähänpinttymä "totuudesta" tai sitten siellä on loukkaannuttu Kuuselan juuri julkaisemasta kirjasta Journalisti - Toisenlainen toimittaja. 
Kuusela itse sanoo, ettei voi uskoa kenenkään yli 3-vuotiaan järkevän ihmisen pitävän hänen juttujensa fiktiivisiä osioita tosina.
Entinen päätoimittaja Matti Apunen, jonka aikana Kuusela on kirjoittanut kaksi kolmesta sepitteellisyydestä syytetystä artikkelistaan, puolustaa Kuuselaa ja journalismin monimuotoisuutta. Hän sanoo, että jollei enää ymmärretä eroa uutisjutun ja elämyksellisen feature-artikkelin välillä, niin miten olisi juttujen poistamisen sijasta fiktiovaroitus tai silmäniskuemoji jutun lopussa. "Niillä kai nykyään viestitään, kun lukutaito ohenee."
Jos kyseessä on halu mitätöidä Kuuselan kirja, niin luulenpa että kohu toimii toisin päin. Minä ainakin riensin varaamaaan kirjan.

Tallensin historiallisen hetken tänä aamuna 24.3.2024.
Tässä on meidän viimeiset sunnuntaiaamun sanomalehdet.
Kouvolan Sanomat lopettaa sunnuntain printtilehden eikä
Hesariakaan sitten jaeta yksinään, vaan saamme
sunnuntain HS:n maanantaiaamuna.
😢

PS - seuraavana aamuna, yhä ihmetellen: 
Mietin vielä tapausta Matti Kuusela. Olisinpa lukenut Aamulehteä, niin tietäisin miten itse olisin ymmärtänyt hänen tyylinsä. Luulen kyllä, että jos toimittajan tyylikeinoina ovat runous, liioittelu, leikittely ja sisäinen puhe, niin tajuaisin sen. 
Kuusela on saanut kaikki samat isot palkinnot kuin Helsingin Sanomien edesmennyt Ilkka Malmberg, jonka pitkiä, pohtivia feature-juttuja minulla on vieläkin tallella.
Ei kai tässä ole kyse 'setämiehet alas jalustalta' -joukkoilmiöstä, jolla on pyritty kaatamaan vanhempia kulttuuripersoonia tai 'ei kuulu joukkoomme' -ilmiöstä, jolla väheksyttiin Katariina Sourin valoteosta (kliseisenä, vaikka samaan aikaan kehuttiin kliseisempiä)?
Ei pitäisi reagoida johonkin viestitulvaan, vaan tutkia ensin. Miksi Aamulehti poisti Kuuselan jutut niin nopeasti, ja nyt ei ole edes mahdollisuutta lukea niitä ja katsoa mitä mieltä itse on?