sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Omakuvista


Kolmivuotiaana,
rekvisiittana kuvaajan kameralaukku

Ihmiset ovat aina halunneet katsella kuvia itsestään, maalauksina ennen valokuvaa ja kameran keksimisen jälkeen ensin juhlavina mustavalkokuvina ja myöhemmin laitteiden kehityttyä monipuolisina otoksina arjessa ja juhlassa. 

Kuka olisi arvannut, että nykyään jotkut ottavat tai otattavat jopa useita omakuvia päivässä yhteisesti katseltavaksi sosiaaliseen mediaan!

Selfie - miksei omakuva käy? Eikö se nyt ole ihan sama ottaako sen kuvan joku toinen, vai itse käsivarren mitan päästä tai kepin päästä tai itselaukaisijalla kameran ollessa jossain tasolla?
Ero on siinä, että vanhat omakuvat olivat tarkkaan harkittuja hetkiä, katoavan tallentamista valokuva-albumiin, kuvattiin Amerikkaan siirtolaiseksi lähtevä tai vainaja arkussaan, kun taas selfie kuuluu somekulttuuriin ja kertakäyttöisyyteen. 

Pikkusiskon kanssa

Mitä ajatella tiuhasta omakuvien lataamisesta Twitteriin ja Instagrammiin, miksei kirjablogiinkin? Onko se osoitus itseihailusta (ooh, look at me!) vai osoitus epävarmuudesta (olenko ookoo?) vai vain yhteisöllistä leikkiä (tältä näytän tänään, how about you?). Ehkä kaikkea tätä, eri  sekoituksina, usein vain kevyttä lörpöttelevää ajankulua. 

Toimittaja Tuomas Enbuske kirjoitti taannoin Apu-lehteen kolumnin, jossa tarkasteli selfiekulttuuria ja päätyi siihen, että 'selfie on feminismivallankumous'. Hän kirjoitti, että tytöt ovat ottaneet omakuvat haltuunsa ja vieneet vallan pois sediltä. Minusta tämä kuulostaa sekä selfiekuvien merkitystä että "setien valtaa" tässä asiassa liioittelevalta. 
Ottavathan pojatkin niitä selfiekuvia, ja ketkä sedät muka ovat tähän asti määränneet, miltä tytöt näyttävät kuvissa? Koulukuvaajinakin olen tavannut enimmäkseen naisia. 
Enbuske toteaa myös, että mitä tytöt aloittavat sitä kohta kaikki tekevät. Näinhän se on: somessa pyöriminen, revityt farkut, legginsit housuina...
Jos poistetaan yliampuvuus ja turha sukupuolen korostaminen, niin Enbuske on oikeassa. On tärkeää, että saa itse valita kuvansa ja että julkaistut kuvat ovat sellaisia, missä kokee olevansa hyvän näköinen. Hyvät omakuvat saattavat voimaannuttaa ihmistä. 

Valokuvaaja Miina Savolainen oli töissä lastenkodissa kesällä 1998.  Suuri osa henkilökunnasta ja lapsistakin oli lomilla. Savolainen halusi antaa laitokseen jääneille tytöille jotain kodikasta ja jännittävää ja keksi viedä heidät retkelle metsään, jossa kuvasi heitä. Kuvia ottaessaan hän saattoi tapittaa tyttöjä ystävällisesti suoraan silmiin ja siirtää heille näin voimaa kuuntelevalla katseellaan. Kuvista tuli kauniita, mutta se, että tytöt olisivat nähneet itsensä niissä kauniina ei noin vain heti toteutunut. 
Kuvausprojekti jatkui kymmenen vuotta, vuonna 2008 ilmestyi upea valokuvakirja Maailman ihanin tyttö. Tytöt on kuvattu satuhahmoina luonnossa. Savolaisen näyttely on kiertänyt ympäri Suomea ja ulkomailla taidegallerioissa. Kirja on myydyimpiä valokuvakirjoja. 
Tyttöjä kuvatessaan Savolainen tuli kehittäneeksi voimauttavan valokuvaamisen. Hän on kouluttanut hoitotyön ammattilaisia ja amatöörikuvaajia käyttämään valokuvaa terapian välineenä. 
Myös työpaikoilla on käytetty voimauttavan kuvaamisen menetelmiä yhteishengen luomiseen. 
Vinkki: miten olisi taidealojen oppilaitokset ja muut seksuaalisesta häirinnästä tai muutoin huonosta ilmapiiristä kiinni jääneet työpaikat?

Eikö muuten kaltoin kohdelluista tai muusta syystä huonosti elämässään viihtyvistä pojistakin syntyisi todella hyvä valokuvaprojekti, Maailman parhaat pojat? Kuka tarttuu ideaan? Savolainen?

Seitsenvuotias harvahammas

Luulen, että someen ladatuissa kuvissa on joskus paljonkin samaa kuin Savolaisen lastenkodin projektissa. 
Toisen kuvista kuuluu tykätä. Kääntäen, on myös helppo kiusata sillä, että väheksyy toisen kuvaa. Oman kuvansa esille pannut on altis ja haavoittuva. Hän odottaa hyväksymistä. 
Tähän sopii Kaapelitehtaan eräästä näyttelystä nappaamani runo:



(Olen vuoden vanha vasikka, polveni tutisevat, kun saan vastaanottaa vaikka epärehellisenkin kohteliaisuuden.)
Mietin tuota 'last year's calf'. Vasikkahan on hontelo vain hetken, jo toisena päivänä se seisoo vankasti. Pitäisikö 'last year's calf' suomentaa päivän vanhaksi vasikaksi tai vastasyntyneeksi vasikaksi. Mutta miksi se on englanniksi noin?

Kuvissa halutaan tietenkin olla mahdollisimman hyvän näköisiä, ja jos laitetaan esille kuvia tyyliin 'minä rumana', niin niissäkin ollaan yleensä kivalla tavalla rumia, söpön pöllämystyneitä tai hassulla tavalla rähjäisiä. 


Lukiolainen

Kuvitan tätä postaustani omakuvillani eri ikäisenä. Mietin näiden kuvien kautta, millainen olen mahtanut olla, mitä tuon tytön päässä on liikkunut? 
Näinkin kuvia voi käyttää, itsetuntemukseen, oman historian läpikäymiseen. 

Kuvassa pikkusiskoni kanssa peräkamarin keinutuolissa näytän tomeralta. Sellainen kai minä olin.

Seitsenvuotiaana otetussa  kuvassa poseeraan jo täysillä. Olen levittänyt hameeni viuhkaksi ja tavoittelen hymyä. Olen aika samannäköinen nykyään. 
Katselin koulukuvia ja huomasin, että tokaluokan ryhmäkuvassa olen nostanut jalkani omituisesti ylös avokastyyppisestä kengästä. Minä höpsö ajattelin, että näin kenkä näyttäisi korkokengältä. Petyin, kun se näytti oudolta möykyltä. Idolikseni tuli pian Audrey Hepburn. Onneksi hän käytti ballerinoja, niin aloin nähdä matalat kengät kauniina.

Teini-iän kuvassa olen synkkä ja epävarma. Tunsin oloni hyvin orvoksi ja pelokkaaksi silloin. Olen letittänyt hiukseni, olisin varmaan halunnut olla vielä pikkutyttö, jolle joku sanoisi, mitä kuuluu tehdä.  


Tunisiassa 2009

Yllä on kuva aikuisemmasta minusta, poikkeuksellisesti sivukuva. 

Yleensä katson kuvissa suoraan kameraan ja hymyilen kuin Naantalin aurinko. Epämuodikasta. Eikö nykyään kuvissa pidäkin olla välinpitämättömän ja kyynisen näköinen, cool?
Pidän tästä kuvasta eniten asuni vuoksi, paita ja silkkihuivi, chic. Kuva on viimeiseltä kesältä työssä ollessa, jäin seuraavassa tammikuussa eläkkeelle. Pidän yleensäkin matkoilla otetuista kuvista. Irtiotto arjesta rentouttaa, silittää otsan rypyt ja saa aikaan tunnun vapaudesta. 

Juttelin  lomamielialasta mieheni kanssa. Olemme lähdössä viikon kuluttua pikku matkalle Nizzaan, lomaselle. Minä olen vain innoissani, ja mieheni kokee innostuksen lisäksi myös huolta lähtöön ja itse matkaan liittyvistä asioista. Hän tuntee itsensä vapaaksi ja huolettomaksi luonnossa. Hänestä saakin parhaat kuvat mökillä. 

Valitsen aina huolella, mitä kuvia julkaisen. En halua edes säilyttää sellaisia, missä olen ruma, deletoin ne heti pois. Onnistunut kuva saa olla mieluusti hieman kohdettaan parempi, se ei haittaa. Tällä en tarkoita mitään kuvankäsittelyjippoja, vaan kuvakulmia, valoja yms. Rajaan usein nivelrikkoiset käteni kuvan ulkopuolelle tai asettelen ne jo kuvatessa niin, etteivät herätä huomiota.  Se ei ole mitään häpeilyä, vaan silkkaa estetiikkaa. Jacqueline Kennedy käytti julkisissa tilaisuuksissa hansikkaita, koska piti käsiään kömpelön näköisinä.  

Lukija, missä haluat tulla kuvatuksi? 
Missä ja milloin olet parhaimmillasi?
Onnistuvatko kuvasi usein? (Minulla on nykyään niin, että ehkä joka kymmenes  läpäisee kriittisen katseeni, niissä olen parempi kuin luonnossa.) 

Asetutko mielelläsi kuvattavaksi? Koetko kuvattavana olemisen voimaannuttavana vai voimia vievänä?

Loppuun  laitan, en enää omakuvaa, vaan sinivuokon kuvan. Bongasin pyöräretkeni varrella myös leskenlehtiä ja ilahduin lintujen konsertista kuvauspaikan ympäristölssä. Kevät tulee ja sen perään on luvassa kauan kaivattu KESÄ.
Selätimme taas pimeän talven ja pääsemme valon ja lämmön aikaan, me sisukkaat. Jos suomalaisten onnellisuutta mitataan nyt, niin luulen, että tulee paremmat tulokset kuin marraskuussa kyseltäessä. 


10 kommenttia:

  1. Hmm. Maanviljelijän lapsenlapsena kerron että viime vuoden vasikka on nyt hieho. Sille voi vaikka tuoda sulhasen tai viedä astutettavaksi. Kun olin lapsi ei ollut kiertävää keinosiementäjää. Nämä ovat kovia lehmänelämän faktoja.

    Olen kuullut kamalaa mylvintää joskus navetan takaa. Ei pidetty sopivana että sinne päästettäisiin nelivuotiasta. Sen sijaan onnistuin näkemään siantapon. Hiivin aidan taa ja katsoi oksanreiästä.

    Sen jälkeen loppui kaikenlainen lihansyönti vähäksi aikaa. Aikuiset ihmettelivät mitä minä oikuttelin.

    Minä en kyllä erityisesti ole mieltynyt omakuviin. Tykkään enemmän perheen ja suvun yhteiskuvista. Omaa kuvaani kuvaa useimmiten joku maisema, joka voi olla tunnelmaltaan tietynlainen. Semmoinen maisemamaalari kuin Fanny Churberg on siinä suhteessa kyllä suosikkini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ripsa, vahvistat ajatukseni tuosta viime vuoden vasikasta, eihän sen jalat enää tutise. Tai jos ne vapisevatkin, kun nyt jo viedään hiehona sonnin luo.
      En ole löytänyt ratkaisua tuolle käännösongelmalle. Ehkä runon kirjoittaja ei vain tiennyt vasikan kehittymisestä.

      Minä olen maalaistalon lapsi. Tuli kyllä nähdyksi monenlaista.
      Olin jo muutaman vuoden vanhana mukana, kun lehmä vietiin astutettavaksi. Katselin aidan raosta, oli kyllä hurjaa ja jotenkin kiehtovaa.
      Sian taponkin näin. Pyörin mukana, kun sen ruhoa kaltattiin ja paloiteltiin. Isossa padassa keitettiin aladoobia (hyytelöä).
      Kotieläinmen synnytyksessä en ollut koskaan mukana, mutta muistan kun vähän toisella kymmenellä oleva veljeni pyydettiin mukaan vetämään paikalleen juuttunutta vasikkaa ulos lehmästä, siinä oli joku hätätilanne. Veli tuli itkien navetalta tupaan.

      Yhteiskuvat ovat mahtavia. Olen katsellut mielissäni perhekuvasarjaa, jonka aioin heittää pois kelpuutettuani onnistuneen kuvan albumiin. Nimesin epäonnistuneet nimellä 'Yrityksiä perhekuvaksi', ja ne ovatkin nyt parhaita. Yhdessä yksi pojista huojuu, toisessa pienin isänsä sylissä oleva tunkee nyrkkiään tämän suuhun jne. Tämä kuva muistuttaa hauskasti, millaista se oli, toisin kuin se hyväksytty missä kaikki ovat yhtä aikaa suht koht hyvin.

      Maisema omakuvana on hieno idea. Kävin katselemassa Googlessa Fanny Churbergin töitä. Ovatpa upeita!
      Minä olisin maisemakuvana kesäinen merenranta.

      Poista
  2. marjatta

    jos ajattelen van goghin maalaamaa omakuvaa ilman korvaa ja instaan ladattua selfietä, niin ei niissä pohjimmiltaan eroa ole. no, ehkä yksi ero löytyy siitä, että selfieistä harvemmin löytyy alkoholisoituneita tai muuten vain elämän väsyttämiä kasvoja, parhaan ryhtinsä menettäneitä mummoja tai yksinäisiä luusereita.

    joskus toivon, että nämä älypuhelinräpsyt olisivat ohimenevä ilmiö. tällainen olo tuli viimeksi pari viikkoa sitten hautausmaalla. näin hautajaissaaton, jossa pari hautajaisvierasta juoksi ottamaan selfien arkunkantajien kanssa kesken matkan.

    ps. tuo lukiolaiskuvasi on hurmaava.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. meri,
      onpas kiinnostavia huomioita sinulla!

      Totta, selfieissä ei ole noita ryhmiä. Selfiet ovat kauniiden kuvia toisille kauniille.

      Ryppyjen kauneudesta puheen ollen, googlaa kirjan kansi, Brunhilde Pomsel, Sihteeri. Mikä hurmaava ryppyjen määrä!
      (Tämä kirja on minulla lainassa. Sen lopussa on hyvin kiinnostava 60-sivuinen osa toimittaja Thore D. Hansenilta 'Mitä Goebbelsin sihteerin tarina meille nykypäivänä opettaa'.)

      Jatkuva kuvien räpsiminen on niin epäkunnioittavaa ja niin pinnallista. Tuo näkemäsi tapaus hautajaissaatossa on kaiken huippu.
      Häiden järjestäjät, morsiamet ja kaasot ilmeisesti, ovat ehdottaneet papille, että tämä menisi kampaajalle ja meikattavaksi, ettei pilaa hääkuvaa. Kuva ja ulkonäkö on tärkeämpi kuin itse hetki ja sen kokeminen muutoin kuin ulkoisten seikkojen kautta.

      Kiitos! Olisin tarvinnut teini-ikäisenä voimauttavaa valokuvaa tai muuta terapiaa huoliini ja maailmantuskaani.

      Poista
  3. Ehkä tuossa ilmaisussa 'last year's calf' on ajatus että olen 'kuin' tai että muutun siksi vasikaksi kun saan sen epärehellisenkin kohteliaisuuden? Ehkä runoilija on jättänyt sanan as kömpelönä pois?

    Minun lapsuuskodissani oli myös pari lehmää, lampaita, kanoja ja sikoja. Siantappoaikaan minut lähetettiin hakemaan vähän matkan päästä naapurista saparoveiviä :) Niin sitä lapsia höynäytettiin!

    Minä en ota selfieitä enkä omakuvia nykyään. Nuoruuskuvia kyllä on albumeissa. Minusta ne on nuorten juttu ja itseasiassa hiukan ihmettelen vanhempien naisten runsasta selfie-postailua esim. FB-ssä. Mutta jos se tuntuu heistä hyvältä, mikäs minä olen moittimaan. En siis tarkoita näitä sinun kuviasi ollenkaan.

    En ole ajatellut omakuvan mahdollista voimauttavaa vaikutusta, voi olla. Viimeisin passikuvani, joka oli minusta tosi ihana ja edustava on noin vuodelta 1995. Sen jälkeen on tullut liuta ryppyjä, ei tosin niin paljon kuin Brunhildella :) Pitäisi lukea tuo kirja!

    Ihanaa, pääset Nizzaan! Kevättä olen minäkin odottanut kuin kuuta nousevaa, ollut 6 viikkoa epämääräisten virusten kourissa. Tuokoon kevät energian & terveen olon!

    VastaaPoista
  4. Joo, kyllä ymmärsin sen kielikuvaksi, ja näin ilman kuin-sanaa se on parempi, mutta mietin vain sitä, että vuoden vanha ei ole enää hontelo polvistaan kuten päivän vanha olisi. Nyt sytytti, jos siinä muistellaankin jotain tiettyä viimevuotista vasikkaa, jonka on nähty heti syntymän jälkeen nousevan tutisevana polvilleen. Vimevuotinen vasikkamme.

    Saparoveivi :). Olen kuullut myös sellaista, että kun heinäpellolla kiukutteleva (pitkästyvä) lapsi haluttiin saada pois jaloista, hänet lähetettiin ostamaan kaupasta kovasimenhikeä. Siinä oli nolaamisen maku, mutta eihän siihen aikaan lapsen psyykeä niin ymmärretty, eikä ollut muitakaan keinoja.

    Mitä tytöt edellä sitä naiset perässä. En minäkään harrasta selfieitä, en edes ole missään facebookissa tai muissa. Pitäisi varmaan olla, koska eräskin ystäväni lähettää ei selfieitä, vaan hyviä kirjoituksia minulle erikseen tekstareina.
    Onhan se aika hassua, että päivittäin katsellaan kuvista, miltä nyt ja nyt taas näytän. Meneehän siihen myös paljon aikaa. Minulla menisi kaikki aika.

    Olen aika paljon kuvattavana, koska mies harrastaa valokuvausta. Pidän valokuvista. Meillä on tusina minun kokoamiani jättikokoisia perhealbumeja. Ne loppuvat jonnekin viiden vuoden taa, ilmeisesti kuvien runsauden takia. Pitäisi taas tehdä muutama uusi albumi valituin kuvin.

    VastaaPoista
  5. En ole löytänyt blogistasi kovinkaan monta omakuvaa, et siis harrasta selfieiden ottamista :). Taipuuko sana noin ja miten se olisi verbinä!? Vierastan näitä englannin lainasanoja, joita omaan kielemme suorastaa pursuaa. Kahvila on coffee house, sport center, brändi, brunssi. Kun käyn harvoin ravintolassa syömässä, mietin mitä sanalla brunssi tarkoitetaan eli se on aamiaisen ja lounaan yhdistelmä, nautitaan myöhemmin kuin aamiainen mutta aikaisemmin kuin lounas. No olkoon se hienompi nimitys noutopöydälle tai seisovalle pöydälle. Eksyin aiheesta.
    Valokuvausta harrastan itsekin mutta mieluummin luontokuvausta tai sitten ihmisistä tilanne- tai harrastuskuvia. Nuorena olemme kaikki kauniita, ainakin sieviä omalla persoonallisella tavalla ja ymmärrän, että halutaan näyttää muillekin (miehille?) omaa naamaa, meikkauskokeiluja, tukkavärejä, kynsilakkoja mutta kun ikää kertyy niin ilahduttavatko omat pärstäkuvat suoraan sängystä nousseena edes itse julkaisijaa. Niitäkin täällä blogimaailmassa näkee, Facebookissa samoin, muissa kanavissa en olekaan. Tai ehkä se on hienovaraista lukijoiden manipulointia - katso nyt miten kamalalta näytän ja toisessa kuvassa taas niin freesiltä ja meikatulta.
    Haluan itse tulla kuvatuksi luonnossa ja mieluiten vähän kauempaa otettu kuva. Pönötyskuvissa olen kamalan näköinen, en ollenkaan luonnollinen. Tuo sinun Tunisia kuvasi on kaunis ja luonnollinen. Me naiset varmasti tiedämme, mistä suunnasta kuvattuna näytämme parhaalta, kannattaako kuvassa nauraa vaiko vaan hymyillä (minulle on kehuttu että olen nätti kun nauran tai hymyilen, vielä vanhoilla päivillä, hih) ja tietenkin ne yläviistosta otetut kuvat eivät näytä kaksoisleukaa niin pahoin ym.
    Olen pohtinut, miksi on vaikea katsoa suoraan kameraan yhä edelleen.
    Kevät on ihana mutta paljastaa tässä iässä liikaa, kuivan nahkan, rypyt, poimut. Kesemmällä valoisuus on lempeämpää. Kiitos Marjatta, taas hyvän aiheen keksit pohdittavaksi. Vanhat mustavalkokuvat ovat parhaita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Beate ajatuksistasi!

      On minulla omakuviakin aina johonkin aiheeseen liittyen. Joskus blogeissa on kiertänyt haasteita, joissa on voinut kertoilla itsestään, niissä on kuvia minusta, ja sitten matkakertomuksissa on siellä maisemien seassa aina joku omakuvakin.

      Mieheni harrastaa tilannekuvia, kuten sinäkin. Pidän niistä, koska niissä on enemmän elämän makua kuin pönötyksissä.

      Ansaintablogeissa (onko tällaista sanaa, siis niissä, joissa tienataan mainostamalla tuotteita) bloggaajan persoona on se mikä myy. Siellä on tietysti hyvä näyttää näitä ennen ja jälkeen kuvia, kulahtaneena ennen meikkiä ja sitten pirtsakkaaksi meikattuna, plösönä mekko kiristäen ennen vartalonmuokkausalusasua ja sitten hoikkana kuin mikä tuollaisen ihmeasun puristuksessa. Blogi kuvineen on monelle täyttä työtä.

      Kevät paljastaa sekä ihmisen että kodin kelmeyden. Totta puhut, kesän valo on armeliaampaa.

      Tekisi mieli tehdä sellainen postaus, jossa pohtisi, miten vanhuus muuttaa ihmistä siis kaikkea jalan ja korvien koon suurenemisesta rappeutumisilmiöihin, joita nykyään pidetään lähes sairauksina, "loukkauksina", mutta jotka ovat vain normaalia vanhenemista.
      Tässä kun olen muistellut entisaikoja, niin tulee mieleen, miten lapsia synnyttäneet naiset ennen joutuivat luopumaan jo nuorena hampaistaankin, kun ravinto oli huonoa ja sikiö verotti hivenaineita äidin elimistöstä. Muutoinkin ihmiset vanhenivat aiemmin kuin nykyään, jolloin epäillään, että vanhenemista ei tapahdu ollenkaan, jos olet valppaana.

      En minäkään pidä lainasanoista. Brunssi on breakfastin ja lunchin sekoitus. Ihme ettei myöhäistä lounaan ja päivällisen yhdistelmää kutsuta nimellä linner. En pidä myöskään siitä, että tieteen sanastoa ryhdytään käyttämään arkikielessä, esimerkkinä nais- ja miesoletetut.

      Mustavalkokuvat ovat niin hienoja. Vaalin vanhojen kuvien albumiani. Nyt kun kuvia pystyy kuvankäsittelyllä kirkastamaan, vanhat kuvat saa heräämään eloon. Nuo mustavalkokuvat mitä tähän postaukseen käsittelin ovat alkuperäisinä aika himmeitä.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...