tiistai 4. heinäkuuta 2017

Linda Boström Knausgård, Tervetuloa Amerikkaan - kirja äärimmäisestä yksinäisyydestä




Otsikon "kirja äärimmäisestä yksinäisyydestä" on oma lisäykseni. Koen tämän kirjan näin. 

Tervetuloa Amerikkaan on 93-sivuinen pienoisromaani, jonka minäkertojana on 11-vuotias puhumisen lopettanut tyttö. Vasta sivulla 83 selviää tytön nimi, kun rehtori sanoo äidille, että koko ajan käy vaikeammaksi ajatella, että Ellen voisi siirtyä kuudennelle, Ellenhän ei puhu mitään, eikä hän myöskään kirjoita mitään. 

Minä lakkasin puhumasta, kun kasvaminen vei minussa liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa.

Kysymyksiä oli liikaa ja vastauksia liian vähän. Totuus oli kuitenkin se, että kukaan ei voinut pakottaa minua. Ei äiti eikä todellakaan joku asiantuntija. Niin se auttamatta oli. Että minun kieltäytymiseni oli vahvempi ja selvempi kuin kaikki heidän yrityksensä. Vasta nyt olin tullut kirkkaaksi omissa silmissäni. Kaikki mitä olin sanonut ja tehnyt oli tuntunut luonnottomalta, ikään kuin joka kerta kun sanoin jotain olisin etääntynyt askel askeleelta poispäin siitä, mikä minä olin. Nyt oli paljon paremmin.

Ellen oli ollut "sellainen, joka johdatti muita", näkyvä ja dominoiva persoona koulussa ja ystäväpiirissään. Vähitellen häneen oli hiipinyt epäilys, jonka sinetöi epävakaan, erossa asuneen ja perhettä häirinneen isän kuolema. Tyttö oli varma, että oli toivomisellaan aiheuttanut isänsä kuoleman.

Ehkä se ei ollut totta, se kasvamisjuttu? Ehkä olikin niin, että lakkasin puhumasta, koska minun toiveeni oli käynyt toteen?

Isoveli lukkiutuu huoneeseensa. Hän murjottaa ja etääntyy omaan maailmaaansa. 
Näyttelijä-äiti liehuu valoisana ja lastensa ongelmat sivuun huitaisten. Hän haluaa selittää ne ohimenevinä kipuiluina. Heillä on ollut joskus valoisa perhe. Nyt vain äiti on valoisa. 
Perhettä yhdessä pitävä voima, isän uhka, on poistunut. Mikä heitä nyt pitää yhdessä?
Tyttöä äidin valo ärsyttää niin paljon, että hän haluaa sammuttaa sen omalla pimeydellään. Äiti tuntuu kysymyksineen liian isolta, liian iloiselta ja ylivoimaiselta. On menossa tahtojen taistelu.

Pitää tarttua toimeen äiti sanoi minulle, kun makasin sängyllä. Äiti tarttui toimeen. Hän heräsi ja omisti kaiken huomionsa ensin aamiaiseen, sitten itselleen, vaatteisiin joita käyttäisi, kasvoihin jotka meikattiin huolellisesti ja asiallisuudella, joka vain hänellä oli. Kaiken mitä hän teki, hän teki antaumuksella. Minun passiivisuuteni oli pahinta mitä hänelle voi tapahtua. 

Tytöllä on äidin antama vihko mukanaan. Hänen tekee monesti mieli viestittää jotain kirjoittamalla, mutta hän työntää vihon pois. Kerran hän kohauttaa olkapäitään ja katuu kohta, koska onhan sekin kommunikointia. 
Hän pelkää, että jos alkaa kommunikoida, hänelle ei jää enää mitään suojaa.
Vähittäinen muutos alkaa ehkä tapahtua siinä, kun tyttö huomaa vahvassa kaikesta selviävässä äidissään pelon, siitä huolimatta, että tämä puolustaa häntä pontevasti koulua ja asiantuntijoita vastaan ja sanoo, että hänen tyttärensä saa olla juuri sellainen kuin on.

Me olimme moitteettomia ihan vain siksi, että äiti halusi niin. 

Osaan eläytyä tässä kirjassa sekä äidin että tyttären osaan. 
Olen itse lakannut Ellenin ikäisenä syömästä. Sen kieltäymyksen perusta tuntuu samalta kuin Ellenin puhumattomuuden. Epävarmuus, halu palata pieneksi ja kasvamisen pelko. Huoli. Äärimmäinen yksinäisyys ja itseriittoisuus.

Äidin osaan vasta osaankin eläytyä. Olen aina halunnut nähdä meidän perheemme valoisana. Ei ole tullut mieleenkään epäillä, etteivät omat lapset pärjäisi kaikessa mihin ryhtyvät. Olen myös halunnut tuoda kotiin iloa. 

Aloin miettiä, mikä on se raja, jolloin äidin pitää luovuttaa ja todeta, että asiantuntijoita tarvitaan. Jos oma lapsi olisi ryhtynyt puhumattomaksi, niin epäilen, että olisin mennyt jo muutaman päivän jälkeen hänen kanssaan lääkärille. Mutta on muuta sellaista, vasta myöhemmin esiin tullutta, mitä en silloin huomannut, koska olin niin keskittynyt paitsi omiin töihini niin myös näkemään kaiken hyvänä. 

Oma äitini vei minut syömättömyydestä lopulta kunnanlääkärille, joka puhui näivetystaudista ja määräsi ottamaan jotain vitamiinijuomaa. Minä aloin syödä, koska koin, että minusta välitettiin ja koska äitini oli niin hiljaa ja surullinen. Jos hän olisi moittinut minua ja pakottanut syömään, mitä hän myös oli jo turhaan yrittänyt ja katunut, niin olisin napittanut suuni kiinni ja jatkanut näivettymistä.

Eräässä tuttavaperheessä murrosikäinen poika jäi pois koulusta läsimään huoneeseensa ja vanhemmat tulkitsivat sen normaaliksi murrosikäisen käyttäytymiseksi. Kun pikkuveli tuli koulusta, hän löysi kodin, jossa oli veriroiskeita joka paikassa. Kotiin jäänyt oli ampunut itseään metsästysaseella ja jopa laahustanut haavoittuneena lataamaan sen uudestaan, koska ei onnistunut murhaamaan itseään ensimmäisellä laukauksella. 

Linda Boström Knausgård on sanonut kirjoittaneensa romaanissa Tervetuloa Amerikkaan omasta lapsuudestaan ja kertonut yhä tuntevansa ajoittain tarvetta paeta äänettömyyteen. Se on varmaan vaikeaa, koska hänellä on neljä pientä lasta hoidettavana yhteishuoltajuudessa ex-miehensä Karl-Ove Knausgårdin kanssa. Mietin, miksi niin monta. Tiedän, että lapset ovat suoja masennusta vastaan ja merkityksen antaja. Haluamme joskus lapsia vain jotta jaksaisimme elää.

Boström Knausgård on kirjoittanut aiemmin romaanin Helioskatastrofi, josta pidän todella paljon. Siitä olen kirjoittanut täällä. Myös Helioskatastrofissa on mieltään kipuilevat isä ja tytär. 
Kieli on molemmissa romaaneissa täsmällistä ja lyhyesti ilmaisevaa. Kirjailija loihtii kirjassaan Tervetuloa Amerikkaan vähillä sanoilla eteemme perheen, joka ei hevin unohdu. 
Ai miksi nimi Tervetuloa Amerikkaan? Nimi tulee äidin vuorosanoista näytelmässä, jossa hän esittää langennutta vapaudenjumalatarta, joka sirpale otsassa ilman soihtuaan toivottaa siirtolaiset tervetulleeksi Amerikkaan. Ja juuri nämä sanat "Tervetuloa Amerikkaan" tyttö halusi kiihkeästi kirjoittaa vihkoonsa.



Kävin vielä lukemassa lehtijuttuja ja toisten bloggaajien kirjoituksia tästä kirjasta. 

Aika moni  nostaa esiin sekä lukemista häiritsevänä että kiinnostusta nostavana sen, että Karl-Ove Knausgårdista tuli kirjallinen tähti ennen vaimon läpimurtoa. Itse en ole kokenut tätä asiaa mitenkään häiritsevänä. Kirjoitustyylit ovat näillä kirjailijoilla täysin erilaiset. Siinä missä Karl-Ove rönsyilee ja pyrkii kirjoittamaan "kaiken" kuten se oli tai olisi voinut olla Linda valikoi, etäännyttää ja tiivistää. Molemmat käyttävät omaelämäkerrallisia aineksia teoksissaan, mutta Lindan kirjat eivät ole autofiktiota, vaan omista kokemuksista jalostettua, täysin uutta. Pidän molemmista.
Karl Oven Taisteluni-sarjasta olen lukenut muut paitsi viimeisen osan, mutta en ole viitsinyt kirjoittaa niistä, koska niistä on kirjoitettu niin paljon ja koska ne ovat järkälemäisyydessään niin hankalia käsiteltäviä. Karl-Ovelta minua kiinnostaa nyt esseekokoelma Själens Amerika. Tässä Jokken kirjoitus siitä. 
Lindan seuraavaa jaksan tuskin odottaa. 

Kirjapolkuni-blogin Bleue viittaa kirjoituksessaan Hanna Hauruun Linda Boström Knausgårdin tyylisenä kirjoittajana. Totta, mielenterveysaiheet, tiivis muoto ja runollisuus yhdistävät näitä kirjailijoita. 

Tekstiluola-blogin Tuomaksen kirjoituksessa on kiinnostavia huomioita, mm. se, miten valtava määrä aiheita voi sisältyä näinkin suppeaan kirjaan ja miten Ellenin muistoissa näkyy suoraan ja välistä ohimennen syitä perheen onnettomuuteen. 

16 kommenttia:

  1. Vaikuttaa vahvalta kirjalta. Näiden pelien taustoilla on vahvoja tahtoja, jotenkin olen käsityksessä, että keskimäärin nuorella tytöllä on vahvempi tahto kuin pojalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vahva, kyllä. Linda B K:n vakavuus tekee kirjasta hyvin vahvan.
      Jokke, näin muuten saattaa olla. Monet äidit sanovat, että tytöt ovat äidille hankalampia kasvatettavia kuin pojat. Siitä en tiedä, koska itsellä on poikia enkä koe, että olisin heitä paljon edes kasvattanut, kunhan elimme yhdessä. Mutta oppilaina olen kyllä kokenut tytöt vaikeammmiksi kuin pojat. Kun tyttö vihaa ja vastustaa, häntä on vaikea saada ymmärtämään muuta kuin oma näkökantansa. Pojat olen saanut "lepytetyksi" huumorilla. Olen kokenut murrosikäiset pojat hyväntahtoisemmiksi kuin tytöt, noin keskimäärin. (Nyt voi tulla vastalauseita. Otan sen riskin. Omiapa ovat kokemukseni.)

      Poista
  2. Riippuu niin yksilöstä, mutta koulumaailmassa pojat jyräävät ja ne ovat niitä tiettyjä jyrääjiä, jotka ovat pienestä asti jyränneet ja jatkavat sitä aikuisena.
    Yhteisliikunnan tunneilla olen vastustanut, kun tytöt sanovat, että annetaan poikien päättää. Sanon, että ei varmasti anneta. Kuudesluokan tytöt ovat jo täysin poikien päätösvallan alla. Siinä vaiheessa tytöistä tulee hiljaisia puurtajia ja pojat ovat isoäänisiä. Ei tietysti kaikki.
    Hiljaisuuden maailma on surullista. Tämä kirja oli surullinen, mutta tähtikimallusta täynnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa, enpä tiedä. Yläkoulun teinien maailmassa olen nähnyt jyriä molempien sukupuolten edustajissa.
      Ja sitten on tapahtunut monesti niinkin, että itsetietoisesta määräilijästä on tullut ihan mukava aikuinen. Tapaan joskus aikuisia hillittyjä tyyppejä, jotka kysyvät:"Muistaks siä, mikä miä olin?"

      Tässä kirjassa Ellen on myös ollut määräilijä, jakanut toisia, kuka saa olla mukana ja kuka ei. Hän on tuntenut hallitsevansa kouluelämän, mutta siirtynyt sivuun vapaaehtoisesti oudoksuen entistä itseään.

      Olisikohan niin, että se, mitä perinteisessä tyttömäisyydessä on yritetty muuttaa onkin parasta. Mitä vikaa on ahkerassa työnteossa ja toisten huomioon ottamisessa? Jospa se onkin parempaa kuin aggressiivisuus ja näkyminen!

      En kiellä Mai sinun kokemuksiasi, ne ovat varmasti totta. Tuli vain mieleeni tällaisia kysymyksiä.

      Poista
    2. Jäin eläkkeelle seitsemän vuotta sitten, koulukokemukseni päättyvät siis vuoteen 2010, joten muutosta on saattanut tulla sen jälkeen.
      Silloin tytölt olivat kovia komentelemaan poikia. :)
      Omilta teineiltä, lapsenlapsilta, olen jotenkin ymmärtänyt, että tytöt ja pojat olisivat nykyään enemmän yhdessä, ettei sukupuoli enää jakaisi niin paljon, ainakaan heidän piireissään. Pitääkin kysellä, kun tapaan heitä seuraavan kerran.

      Poista
    3. Käytös- ja tarkkaavaisuushäiriöissä on selkeä poikavoittoisuus tutkimusten mukaan ja sen huomaa. Ne kaikkein hiljaisimmat jäävät helposti huomaamatta. Olen huomannut, että he eivät uskalla edes kysyä apua, vaan opetuksessa mennään eteenpäin äänekkäimpien ehdoilla.
      Varsinkin käsityötunnit ovat mielenkiintoisia, kun siellä ovat pojat ja tytöt yhdessä.

      Poista
    4. Niin, ja hiljaisuuttakin on vielä niin monenlaista; on tyytyväistä luonteeseen kuuluvaa hiljaisuutta ja on ahdistunutta mykistymistä; on itse hiljaisuuden valinneita ja on hiljennettyjä.
      Hiljaisuuteen paennut ei todellakaan pyydä apua, vaan kammoaa kaikkia lähestymisiä.
      Isoissa ryhmissä on vaikeaa huomata, mikä on mitäkin. Juuri edellisellä tunnilla tai välitunnilla tapahtunutkin voi saada jonkun vaipumaan väliaikaisesti hiljaisuuteen.
      Apua, miten minä selvisin noin vaikeassa työssä ja näinkin ehjänä eläkkeelle! Tsemppiä sinulle Mai!

      Minulla tuli kerran omaan valvontaluokkaani kahdeksannelle luokalle pakolaistyttö, joka torjui kaikki toisten lähestymiset, oli akateemisesti hyvä oppilas, mutta ei jaksanut mitään sosiaalisuutta. Hän varmaan tunsi olevansa niin kaukana suomalaisten teinien maailmasta, ettei välittänyt heidän lähestymisyrityksistään. Luokan tytöt valittivat, että he kyllä yrittävät, mutta toinen ei reagoi mihinkään.
      Tämä tyttö oli jäässä, joka suli hyvin hitaasti, ensin tuli pientä hymyä toisten pelleilylle ja sitten jo yhdeksännellä kommenttejakin.

      Minulla oli se onni aineopettajana, että lähes kaikki pitivät englantia tärkeänä ja monet käyttivät sitä koulun ulkopuolellakin, varsinkin pojat pelimaailmassa.

      Poista
  3. Kiitos linkistä! Minulla on maratonpinossa tämä kirja uudelleen lukua odottamassa, mutta en tiedä luenko. Heliota olen etsinyt mutten löydä.
    Haurua otin maratoniini vinon pinon ja nyt jo lukuintoa syyhyttää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helioskatastrofi on minusta tavattoman mielenkiintoinen kerroksellisuudessaan. Nyt olen alkanut ajatella, että sen voisi tulkita suurelta osin myös psykoosin kuvaukseksi.

      Hyviä Hauru-hetkiä!

      Poista
    2. Hauru-hetket olivat juuri haurumaisen monitahoisia, kiitos.
      Mutta nyt luin kirjoituksesi ajatuksella, koska luin tämän kirjan tänä aamuna. Olit minusta löytänyt olennaisia pointteja. Samalla mietin, että meissä sisällä kasvaa tarve... tarve johonkin, joka saattaa estää asioiden käsittelyn lähipiiriä isommin. Se voi toimia tai sitten ei. Kirjoititkin asiasta surullisen raastavan muiston.
      Pitää ihan nielaista tuota vertausta/viittausta kirjailijan ex-mieheen. Hmh. Varsinkin varmaan siksi, kun en itse niin ole Knasuun ihastunut, niin koen jopa raastavana sen, että vielä ihmisiä arvioidaan avio- , ja jopa entisten, sellaisten kautta. Boström Knausgård on todella taitava ja ainutlaatuinen kirjailija. Hän itse.

      Poista
    3. Bleue, näin on. Minulla on kokemuksia, joista haluaisin kovasti kirjoittaa syvälle porautuen. Kiertelen niitä usein näissä kirjoituksissa. Ehkä otan jossain vaiheessa taukoa blogista ja keskityn kunnolla kirjoittamaan omassa elämässä koetusta, ja haluan sen kansien kansien väliin. Muistelma on koko ajan ikäänkuin tekeillä, mutta en halua siitä mitään lällynmakeaa, vaan painavaa.

      Hän itse. Totta. Ja Linda B K kirjoitti jo ennen miehensä läpimurtoa.
      Minulla on jotenkin sellainen käsitys, ja onhan Knasu siitä myös kirjoittanut, että hän kirjoitti pitkiä aikoja työtilaansa sulkeutuen, hän otti aikansa lapsiperheessä. Linda on ilmeisesti kirjoittanut kuten Märta Tikkanen, tiskipöydän ääressä lyhyinä hetkinä. Mutta tämä näkyy tyylissä vain hienona kiteytymisenä!
      Nyt kun heillä on lapset vuoroin molempien luona tilanne on varmaan Lindan eduksi. :)

      Luin Knasun vuodenaikasarjan, jopa sen viimeisen osan, Kesän, harppoen (meillä on loistava kirjasto, paikkakunnalla ei ole ilmeisesti paljon lukijoita). Pidin näistä vain yhdestä, Keväästä. Muut ovat outoa silppua.

      Poista
    4. Ihailen sinnikkyyttäsi Knasun kanssa! Itse jätin yhteen muistelemaan.
      Terveisiä samalla kamarista! Sielu lepäsi päivän siellä. Sininen polku jäi vielä odottamaan mutta kuulin siitä jo muitakin kehuja ;)

      Poista
    5. Muistelmaan, siis! Inhottava arvaajapuhelimeni ei ymmärrä sanavalintojani.

      Poista
    6. Pidän Knasusta, hänellä on timanttisia kohtia siellä tekstivyöryn sisässä, mutta Lindalla on kaikki timanttia.
      On myös jännittävää lukea, mitä ja miten aviopuolisot kirjoittavat samoista asioista.
      Tuntuu siltä, että Lindan tyylillä jännite on vahvempi.

      Kuhmossa on hieno tapahtuma myös keväällä maaliskuun lopussa Ihminen ja kosmos, jossa tänä vuonna aiheena on "Yhdessä - katse tulevaisuuteen". Kosmos-tapahtumassa on musiikkia, luentoja ja keskustelua.

      Poista
  4. Luen mielelläni kirjoja, joissa kuvataan kodin ja perheen dynamiikkaa, tapoja ja perheejnäsenten välisiä suhteita. On hämmästyttävää, miten erilaista elämä on eri kodeissa. Tai oikeastaan se on ymmärrettävää, sillä kodin tavat ja henki muodostuu jokaisen perheenjäsenen panoksesta, johon taas vaikuttaa pitkälti jokaisen yksilön luonne ja paneutuminen yhteisiin asioihin. Ja kun ajattelee, että jokainen ihminen on erilainen, kahta täysin samanlaista ei ole, on selvää, että myöskään kahta samanlaista perhekoostumusta ei löydy.

    Kodin onnellisuus vaihtelee. Luen parhaillaan Leo Tolstoin vaimon, Sofian, päiväkirjoja 1862 - 1919, ja vaikka kaiken luulisi olevan täysin erilaista kun kysymyksessä on eri kansallisuus ja eri aikakausi, on hämmästyttävää, miten samanlaisia ongelmia henkilöiden välillä on. Olen itsekin kirjoitellut päiväkirjoja, ja kas kummaa. Kun kuvaan tilanteita omassa päiväkirjassa, niin eikö vain Sofia ole onnellinen tai onneton samantapaisista asioista. Tietenkin on paljon erilaisuutta. Mutta ymmärrän Sofiaa ehkä paremmin kuin monet historioitsijat, jotka ovat koko ajan Sofiaa vastaan ja pitävät häntä kaikkena muuna kuin hyvänä puolisona.
    Sofian tunneskaala on kyllä laaja. Onnellisuus ja onnettomuus kamppailevat hänessä äärilaitoihin asti. Välillä hän juoksee järveen ja haluaa hukuttaa itsensä, välillä hän on onnea pullollaan. Mutta kyllä tunnistan hänessä harvinaisen paljon myös omia tunteitani. Joskus on jopa kiusallista lukea hänen muistiinpanojaan. Tai oikeastaan senkin on lohdullista, kun huomaa, että joku toinen vaimo käyttäytyy samanlailla, yhtä hullusti kuin itse määrätyissä tilanteissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo Sofian päiväkirjat kuulostavat hyvin mielenkiintoisilta. Totta, ajat ja tavat muuttuvat, mutta ihmisen tunteet ovat samat, ja niistä me tunnistamme toisemme, olkoon kulttuuri tai aika mikä vain.

      Pohdiskelusi kodin dynamiikasta sopii todella hyvin tähän Linda B K:n kirjaan. Perheenjäsenet etsivät paikkaansa ja tasapainoa yhdessä elämiseen. Pojan murrosikä ja oman tilan tarve ovat yksi tekijä, tytön masennus toinen ja myös äiti etsii omaa paikkaansa ja ehkä uutta kumppania. Yhteisen "vihollisen", häiritsevän ja huomiota vaatineen isän, kuolema jättää perheelle vapauden, joka hämmentää. Ja sitten on vielä ne kauniit muistot ajalta, jolloin asiat olivat hyvin.

      Poista

Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko

Pesärikko, käsiohjelma Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteat...