lauantai 29. heinäkuuta 2017

Annie Proulx, Brokeback Mountain (toinen kirjoitukseni novellihaasteeseen)



Wyomingiläisen kirjailijan Annie Proulxin novelli Brokeback Mountain julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1997 The New Yorker -lehdessä. USA:ssa on pitkä perinne lehdissä julkaisemiselle. Tunnetut kirjailijat ovat julkaisseet kirjoituksiaan mm. Playboy-lehdessä. 
Kaksi vuotta myöhemmin Brokeback Mountain pääsi mukaan kokoelmaan Close Range, Wyoming Stories, joka on suomennettu Lyhyt Kantama ja sisältää 11 kirjailijan kotiseudun maisemiin sijoittuvaa tasokasta novellia.

Muistan, kun luin Brokeback Mountainin ensimmäisen kerran ja jouduin omituiseen mielentilaan. Olin vihainen - antakaa nyt ihmeessä ihmisten rakastaa - ja olin surullinen, haikea ja onnellinen - olihan heillä edes Brokeback Mountain. 

Katsottuani tästä novellista tehdyn elokuvan vuonna 2006 luin novellin heti perään uudelleen. Elokuvassa ei ole aivan kaikkea mitä novellissa, mutta se on hyvin onnistunut. Elokuvan jälkeen onkin myyty uusia painoksia kirjasta kansikuvalla, jossa on elokuvan tähdet, Heath Ledger Ennisin roolissa ja Jake Gyllenhaal Jack Twistinä. Pelkäsin, miten seksikohtaus välittyy valkokankaalle, mutta pelkoni oli turha. Ang Leen ohjaus on tyylikäs ja koskettava.   


Alle kaksikymppiset miehet, Ennis del Mar ja Jack Twist, pestautuvat kesän ajaksi paimeniksi kaitsemaan tuhatpäistä lammaslaumaa karuihin vuoristo-olosuhteisiin. Aika on 1960-luvun alku. Miehillä on samantyyppinen köyhä tausta pikkutilojen poikina, ei koulutusta eikä paljon sivistystä, joten pätkätyöt (kausitöistä tai hanttihommista puhuttiin silloin) ovat heille ainoa keino ansaita rahaa. He ovat molemmat koulupudokkaita ja raakojen isiensä perinteiseen miehen rooliin kouluttamia. 

Ennis ja Jack keskustelevat vuorilla nuotion ääressä elämästään ja mielipiteistään ja huomaavat ymmärtävänsä toisiaan. Pidän tästä kohdasta: "They were respectful of each other's opinions, each glad to have a companion where none had been expected." Oli siis sattumaa, että löytyi sielunveli. Paimenkaveri olisi voinut olla vaikka espanjankielinen tai muuten liian erilainen. Ennis soittaa huuliharppua ja Jack hoilaa välillä ronskeja viisuja ja välillä harrasta gospelia. Molemmat nuoret miehet ovat hellyyden puutteesta kärsiviä, ruumiillisen työn ja karun lapsuuden karaisemia, poikia vielä. 

Kylmä vuoristoilma ajaa Ennisin ja Jackin nukkumaan lähekkäin, ja ikäänkuin vahingossa, humalassa, harrastamaan seksiä. Asia kuitataan aamulla vakuuttamalla, ettei tässä mitään homoja olla, yhden kerran juttu. Mutta toisin käy. Kesästä tulee rakkauden kesä, jota Ennis parikymmentä vuotta myöhemmin asuntovaunussaan, yksinäisenä, muistelee näin: "... that old, cold time on the mountain when they owned the world and nothing seemed wrong." 

Miehet eroavat kömpelösti ilman suunnitelmaa tapaamisesta. He asuvat ison osavaltion eri päissä. Kumpikin avioituu, Ennisillä olikin jo tyttöystävä odottamassa, lapsia syntyy ja elämä menee normaaleja latujaan, kunnes Jack neljän vuoden kuluttua saa päähänsä lähteä tapaamaan Ennisiä. Tämä on käännekohta. Tapaaminen portailla on kaikkea muuta kuin selkään läimäyttelyä, intohimo voittaa. 

Late in the afternoon, thunder growling, that same old green pickup rolled in and he saw Jack get out of the track, beat-up Resistol tilted  back. A hot jolt scalded Ennis and he was out on the landing pulling the door closed behind him. Jack took the stairs two and two. They seized each other by the shoulders, hugged mightily, squeezing the breath out of each other, saying, son of a bitch, son of a bitch, then, and easily as the right key turns the lock tumblers, their mouths came together, and hard, Jack's big teeth bringing blood, his hat falling to the floor, stubble rasping, wet saliva swelling, and the door opening and Alma looking out for a few seconds at Ennis's straining shoulders and shutting the door again and still they clinched, pressing chest and groin and thigh and leg together, treading on each other's toes until they pulled apart to breath and Ennis, not big on endearments, said what he said to his horses and daughters, little darlin. 

Little darlin. 
Haluan tämän sitaatin näin pitkänä, koska se on niin hyvä esimerkki onnistuneesta intohimon kuvauksesta. Minua on epäilty turhan kainoksi kun olen moittinut seksikuvauksia kirjoissa ja elokuvissa. Kammoksun huonoja kuvauksia. Proulx osaa. 

Amerikkalainen syrjäseutu ja 60-luvun alkupuoli ovat puitteina sellaiset, että eipä voi puhua suvaitsevaisuudesta. Sitä ei ole.
Jack haluaisi suhteeltaan Ennisin kanssa enemmän kuin pari kalastusretkeä vuodessa. Ennis on hyvin tietoinen ympäristön uhasta, mikä onkin täyttä todellisuutta. Oma isä on näyttänyt hänelle pikkupoikana varoitukseksi kahden ojassa makaavan kiduttamalla tapetun homomiehen ruumiit. 
Omien lasten kasvattaminen eroisänä menee myös oman onnen edelle. 
Jää vain haaveet ja harvenevat tapaamiset.

Kun Ennis saa tiedon Jackin kuolemasta ja kuulee, että tämä haluaisi tuhkansa ripoteltavan Brokeback Mountainille, hän lähtee tapaamaan Jackin kotiväkeä. Tuhkiahan Ennis ei saa, hän saa sen sijaan vahvan epäilyn Jackin kuolemantavasta ja tämän huoneen vaatekomeron kätköstä löytämänsä Brokebackin aikaisen paitakaksikon, jossa hänen oma paitansa on pujoteltuna Jackin paidan sisään. Tämä tuo mieleen aiemmin novellissa kuvatun tilanteen, jossa he seisovat pitkään vuorelta alas tähyillen, kädet suojelevasti toisen ympärillä. "The silent embrace satisfying some shared and sexless hunger."  



Otan tämän novellin mukaan novellihaasteeseen sen TEEMAN vuoksi.
Suosittelen Brokeback Mountain -novellia luettavaksi sen teeman, rakkauden, vuoksi. Jos joku ihminen täällä epävarmuuden maailmassa löytää toisen ihmisen jota rakastaa, niin kukaan ei saa mennä siihen arvostelemaan ja kieltämään.






Lisäys 1.8.

Lainasin tämän kirjan nyt kirjastosta suomeksi. Nuo englanninkieliset ovat omiani, en tiedä, mistä niitä on tullut meidän huusholliin kaksi. Halusin vilkaista suomennosta. Upea! Suomentaja on Marja Alopaeus. Joskus minua häiritsee englanninkielestä käännetyissä liiallinen murteen käyttö, englannissa kun murteellisuus käy ilmi lähinnä ääntämisessä. Tämä on hienosti käännetty.


Pidän tästä kannesta eniten, suunnittelijan nimi jää kirjastoläpykän alle.

Alla käännettynä sama ote, mikä on tuolla aiemmin alkuperäisenä. 

Illansuussa, kun ukkonen urahteli, vanha tuttu vihreä avopaku rullasi talon eteen, ja Ennis näki Jackin nousevan autosta kuhmuinen hattu takaraivolla. Kuuma vihlaus korvensi Ennisiä, ja hän oli porrastasanteella vetämässä ovea takanaan kiinni. Jack harppoi portaat kaksi kerrallaan. He tarttuivat toisiaan hartioista ja syleilivät rajusti, puristivat toisiaan hengästykseen asti ja sanoivat mitä jätkä, mitä jätkä, ja sitten, yhtä vaivattomasti kuin oikea avain kääntyy lukon lokosissa, heidän suunsa kohtasivat toisensa, kovaa, Jackin isot hampaat puraisivat veren vuotamaan, hänen hattunsa putosi lattialle, parransänki rahisi, märkä sylki pulppusi ja ovi avautui ja Alma katsoi tuokion Ennisin värähteleviä hartioita ja sulki oven, ja yhä he tarrasivat toisiinsa, painoivat rinnan rintaa, nivuset nivusia ja reiden reittä vasten, polkivat toistensa varpaita kunnes erkanivat vetääkseen henkeä ja Ennis, joka ei ollut hellittelysanojen mestari, sanoi saman mitä hevosilleen ja tyttärilleen: pikku kulta.


torstai 27. heinäkuuta 2017

Jari Järvelän Bambi-novellin tarkastelua




Jari Järvelän novellikirjassa Bambi ja muita novelleja (1995, Järvelän esikoiskirja) on yhdeksän novellia. Olen ihastunut niminovelliin Bambi, jota palaan lukemaan aina uudelleen sen vilpittömyyden, mustan huumorin ja lämpöisen ihmiskuvan vuoksi.

Novellin alussa lukija viedään suoraan keskelle tapahtumaa, kuten Järvelän teksteissä yleensäkin.

Alapihan rengaskeinu nitisi, kettinki hankasi tukiputkeen. Parvekkeen kaislamatolle leijui paperinpala. Mirja kurotti pöydänkulman yli, tarttui siihen.
- Tässä on joku äijä, Mirja sanoi, ojensi kuvan Liinalle. Liina luki ensin kuulakärkikynätekstin kuvan takapuolelta, "Henrikki Kaliforniassa", käänsi kuvan. Siinä oli epäselvä teräväposkinen naama, iho rusketettu ruskealla tussilla.

Vihjeitä ja tavaraa ropisee parvekkeelle enemmänkin, lisää kuvia, keltainen ruusu, Marianne-karkkeja, sokeripaloja, ja lopulta postilaatikosta tipahtaa kirjaston elokuvakirjasta leikattu kuva, jossa kaksi kaurista kulkee metsässä katsojasta poispäin -  Bambi ja sen isä! 
Kerrosta ylempänä asuva Henrikki on epätoivoinen, koska hänen on saatava kaveri mukaansa katsomaan Bambia elokuvateatteriin. Hän ei uskalla mennä yksin, on kerran yrittänyt, mutta joutunut järkytykseltään lähtemään kesken pois. Bambi näytetään vain kerran sunnuntainäytöksenä. Henrikillä alkaa olla kiire saada Liina ymmärtämään. 
Henrikki tuntuu olevan jonkinasteisesti kehitysvammainen henkilö, mutta pystyy kuitenkin asumaan yksin. 
Liina suostuu leffatreffeille varoitellen riehaantumisesta ja kovasta äänenkäytöstä. Kaikki muut katsojat ovat lapsia.
Jo matkalla Henrikki on pahassa ylivirittyneisyden tilassa.

Ovikello soi yhdeltä. Liina veti takin päälle, meni porrastasanteelle. Henrikki oli kiirehtinyt samaan vanhaan nurkkaan, siellä se hautoi kuin ankka. Kun Liina lähestyi, Henrikki ryntäsi portaat alas, kadulla se kiirehti aina seuraavaan risteykseen, odotti siellä poskipäät täristen ja jatkoi heti matkaa puolijuoksua, jos hän oli päästä sen rinnalle.

Elokuva saattaa Henrikin suunniltaan. Hän sanoo kaikki Bambin puheenvuorot ääneen etuajassa, läiskyttää käsiään, rutistelee, raapii, repii ja kiskoo leffaseuralaistaan Liinaa ja huojuttaa tuskissaan koko penkkiriviä lapsikatsojia, joista säikyin on paennut vessaan.
Paluumatkalla Henrikki ei enää ujostele Liinaa, vaan astelee sankaritarinan voimaannuttamana tämän vieressä. Ainoa lause, minkä hän leffarepliikkien toistamisen lisäksi saa suustaan on:" Mikä hieno sankari." 

Hyvä elokuva, kuten kirjakin tai muu taide-elämys, jää yleensä mieleen vaikuttamaan ja ylevöitynyt olo säilyy jonkin aikaa. 
Henrikille tämä ei riitä. Hän lavastaa yöllä jännittävän tilanteen näkemästään elokuvasta. Tulee tulipalo, surkea yritys vain, jossa Henrikki-Bambi pelastaa naiskauriin Helinän, josta on aiemmin taistellut muiden urosten kanssa. Hän johdattaa Liinan rengaskeinuun. "Pysy siinä, Heliina, minä pelastan muut." Tulee talon väkeä ulos, tulee poliisit ja palokunta. Henrikki haetaan Liinan vierestä keinumasta sarvikypärä päässään. Liina on juuri toistanut pelastajalleen elokuvan sanat: "Helinä on turvassa ja terveenä.", kun sankarille lyödään käsiraudat ranteisiin.

 - Mikä vitun pampi, Liinaa lähempi poliisi ihmetteli hiljaa. - Sinä oot Henrikki Perälä, neljäs kerros, ja tehnyt tän kahdesti aikasemminkin, sillon sinä asuit vaan eri taloissa.

Henrikki on suloinen fanittamisessaan ja kadehdittava eläytymisessään.  
Liina on lämmin ja ymmärtäväinen ihminen. Hän ei häiriinny Henrikin erikoisesta lähestymisestä, vaikka ystävä Mirja häntä siitä kiusoittelee. Voi ajatella, että Henrikiä on vastaavissa "kosintamenoissa" myös nolattu, ellei hän sitten ole osannut vaistomaisesti valita oikeaa henkilöä. Liina ei myöskään lässytä Henrikille, vaan kohtelee tätä arvostaen.
Lukijalla käy lämmin ailahdus, kun Liina yksin jäätyään punnitsee aiempia elokuvissa käyntejään, jolloin jätkät ovat lääppineeet ja yrittäneet puhua fiksuja ja tyttökaverin kanssa on ollut vielä valjumpaa.
Loppu tiivistää Liinan tunnelman. Hän katselee talonväen ja palomiesten touhua pihalla ja kokeilee Henrikin päästä irrottamaansa kypärää. 

Se hölskyi kuminauhankin kanssa. Hän ei ollut siihen tarpeeksi suuri. 

Nipvet-blogin Juha Makkonen pisti kesäkuun alussa liikkeelle mielenkiintoisesti suunnittelemansa novellihaasteen. Käy lukemassa tästä (klik)




Haasteessa suositellaan novellia peukuttamalla jotain seitsemästä piirteestä. Valitsen Bambi-novellista SÄVYN.
Novellin sävy on lämmin, koominen ja liikuttava. Kerrostalon pihasta tulee mieleen Pikku Pietarin piha. Groteskius ja suloisuus yhdistyvät nautittavaksi kokonaisuudeksi ja dialogi tuntuu hyvin todelta. Suosittelen.


keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita



Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.  

Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan jutustelun kävimme matkalla Verlan ruukkikylään, jossa on kartonkitehdasmuseo, kivikautinen kalliopiirros ja käsityöputiikkeja, ja oli vanhojen autojen näyttelykin meidän siellä käydessämme, mutta eivät pojat siitä välittäneet. Heistä hienointa olivat lampaat, joita sai syöttää.

Mummi: K,  muistatko, kun sulla oli pienempänä niitä mielikuvituskavereita?
K: Ai mitä kavereita?
Mummi: Mielikuvituskavereita, viisivuotiaana, sinun oma kummitukset, Kivi ja mitä kaikkia niitä nyt oli?
K: Mä olin silloin t y h m ä.
Mummi: Miten niin!
K: No, o l i n. Kun mä vaan keksin ja näyttelin. Näytteleminen on tyhmää.
Mummi: Hei, tottakai sä keksit niitä hahmoja, ei se ole tyhmää. Ei kaikki keksi. Vaarillakin oli pienenä Sonnien perhe, ja olenko kertonut sulle, että Aapolla oli Pääkkösen Mervi ja Horna? Minulla ei ollut mitään tällaisia kavereita, en ainakaan muista.
K: Mummi, arvaa mitä, mä olenkin aika mielikuvituksekas ihminen.

Ote keskeltä erästä toista keskustelua, jossa K kertoo riitatilanteesta.

K: Sitte se sano mulle, että fuck you.
Mummi: Mitä sä sanoit?
K: Mä sanoin että holy shit.


    

Erin Hunterin
(nimimerkin takana neljä kirjoittajaa) Soturikissat-kirjoja luetaan. Isompi kaveri sai juuri luetuksi kakkososan ja onneksi, onneksi Taavetin kirjastosta löytyi mökkireissulla kolmososa. Muutoin joutuisimme antamaan periksi meitä isovanhempia huolestuttavalle paljolle kännykkäpelaamiselle ja tubettajien seuraamiselle ja mitä kaikkea sillä kännykällä nykyään tehdäänkään.

Me luemme Vaarin kanssa pienemmälle ykkösosaa, jossa kotikisu Ruska liittyy metsäkissojen klaaniin. K osaa lukea, mutta vauhti ei ole vielä sellainen, että voisi uppoutua romaaniin.
S, joka on löytänyt lukemisen lumon, määritteli, että hyvä kirja on sellainen, että jos jollekin kirjassa tapahtuu pahaa, niin se tuntuu samalta kuin itselle tapahtuisi.

Minä olen viimeksi lukenut Slavenka Drakulicin romaanin Aivan kuin minua ei olisi. Kirja kertoo Balkanin sodan vankileireiltä monien pakolaisleirien kautta Ruotsiin, sielläkin aluksi leiriolosuhteisiin, päätyvästä nuoresta naisesta. Kirja kertoo mitä traumatisoituminen merkitsee ja miten suuri kommunikointikuilu on pakohelvetin läpikäyneiden ja hyvinvointiyhteiskunnassa eläneiden ihmisten välillä.  

"Olen pakolainen", S sanoo uskomatta, että psykologi ymmärtää. Hänestä tuntuu taas, ettei puhuminen kannata. Kaikki ovat ystävällisiä ja auttavat, mutta eivät pysty ymmärtämään. 

Jotkut muistot ovat traumatisoituneelle niin ylivoimaisia, että ne saavat hänet tuntemaan kuin häntä ei olisi.

Unto on lukenut viime aikoina Thomas Mannin Taikavuorta - milloin on ehtinyt.
On nimittäin ollut monipuolista vaari-puuhaa. On yövytty mökillä, kalastettu, pelattu lautapelejä (Dixit, Qwixx, Patchwork), käyty liikennepuistossa huristelemassa polkuautoilla ja taidenäyttelyssä katsomassa Kuutti Lavosen tauluja ja videoita (ei oltu pitkään), on käyty uimassa Myllykosken maauimalassa ja vierailtu Taavetin kirjastossa, on käyty elokuvissa (Itse ilkimys 3 - omituista kohellusta, minusta) ja Korvenkylän kesäteatterissa nauramassa Vaahteramäen Eemelin metkuille ja kummastelemassa sen aikaista yhteiskuntaa. Jo kahdesti on käyty silittelemässä meille Mylsälle keväällä muuttaneen Reuna-kustantamon ja kirjakaupan kirjakauppakissaa, on selvitty Tykkimäen huvipuiston seikkailuradoista ja riehuttu sisäleikkipuistossa sadepäivänä. On kinasteltu ja soviteltu kiistoja ja osoitettu toisillemme hyväntahtoisuutta.
Mietin muistelemista.

Marisha Rasi Koskinen nostaa esiin 'tuleva muisto'-käsitteen kirjassaan Eksymisen ja unohtamisen kirja.

Nykyhetki oli muisto, hän ajatteli sitä nyt. Ja huominen. Ja ylihuominen. Kun mentiin riittävän kauas eteenpäin ajassa, kaikki maailman päivät olivat pelkkää muistoa. Oli muistoja jotka eivät olleet tapahtuneet vielä. 

Jatkan huomenna muistojen tekemistä. Nyt hyvää yötä ystävät!

P.S. Kirjablogit ja 101 kirjaa -kirjoitukseni Tuntemattomasta sotilaasta on jo valmis. Julkaisen sen nimipäivänäni 15.8. täällä blogissa ja Ylen sivuilla. Sitä oli kiintoisaa kirjoittaa. 
Tästä (klik) löydät kaikki edelliset kirjoitukset ja sitten aikanaan myös minun aikaansaannokseni.
Ja tästä  (klik) kirjan kuvaa klikkaamalla voit katsella kutakin kirjaa käsittelevät tv-ohjelmat ja kuunnella radiokeskustelut. 

torstai 6. heinäkuuta 2017

Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne




Aamun sanomalehdissä pisti silmääni pieni uutinen Saksan Kasseliin keskeiselle paikalle Königsplatzille pystytetystä 16 metriä korkeasta mustasta obeliskista, jonka kyljissä on isoin kauas näkyvin kirjaimin sitaatti Matteuksen evankeliumista saksaksi, englanniksi, turkiksi ja arabiaksi.

ICH WAR EIN FREMDLING UND IHR HABT MICH BEHERBERGT  


I WAS A STRANGER AND YOU LET ME IN

YABANCIUDIM BENI KONUK ETTINIZ



Ja kuvassa arabiaksi tekovaiheessa. Kuvat kaappasin googlen kuvahausta. 

Obeliski on nigerialaissyntyisen, nykyisin USA:ssa asuvan Olu Oguiben teos, jolla hän voitti vuoden Arnold Bode -palkinnon Kasselin Documenta-tapahtumassa.
Oguibe määrittelee teoksensa monumentiksi pakolaisille ja kannanotoksi lisääntynyttä maahanmuuttovastaisuutta ja rasismia vastaan.

Ikävää, että tästä pitää muistuttaa. 

Hyvä, että muistutetaan.

Tekisi mieli mennä katsomaan näyttelyä Kasseliin. 
Siellä on paljon kiinnostavaa, esimerkiksi koko ajan täydentyvä kiellettyjen kirjojen Parthenon-temppeli, jonka on suunnitellut argentiinalaistaiteilija Marta Minujín. Temppeli on pystytetty paikalle, jossa natsit polttivat kirjoja vuonna 1933. Siellä ovat mm. Harry Potterit, koska ne ovat kiellettyä kirjallisuutta joidenkin USA:n osavaltioiden koulukirjastoissa yliluonnollisen sisältönsä vuoksi. Oh vey!

Documenta on esillä 100 päivää. Se on tänä vuonna levittäytynyt myös Ateenaan. Kävijöitä on Documenta-näyttelyissä ollut noin miljoona. 

Aamun lehdenlukutuokiossani huomasin myös paikallislehden Pulinat-palstalle lähetetyn tekstiviestin, jossa lueteltiin, miten kaikki kallistuu ja huononee, etuudet pienenevät ja terveydenhoitoa ei saa. Kirjoitus loppui syyllisten löytämiseen: "Sit tulee sakkia joille maksetaan kaikki jopa autot kaikkine kuluineen! Tänkö takia olen veroja maksanut! Muille! Pienituloisilla silmukka/pinna kiristyy." 
Mietin, miten joku voikin yhdistää hallituksemme terveydenhoitouudistuksen takkuamisen ja pakolaiset. Ovatko nämä syntipukkinsa löytäneet todellakin sitä mieltä, että meillä ilman pakolaisia olisi loistava terveydenhoitojärjestelmä ja nousukausi menossa? Ilmaiset autot kuluineen onkin jo sellainen houkutus, että siihen kannattaa tarttua jokaisen ulkomaalaisen. Tervetuloa, Suomessa saat auton ja bensat. 


Lisäys 8.6.
Saku Timosen kirjoitus Taas ne suuret tuet (klik)

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Linda Boström Knausgård, Tervetuloa Amerikkaan - kirja äärimmäisestä yksinäisyydestä




Otsikon "kirja äärimmäisestä yksinäisyydestä" on oma lisäykseni. Koen tämän kirjan näin. 

Tervetuloa Amerikkaan on 93-sivuinen pienoisromaani, jonka minäkertojana on 11-vuotias puhumisen lopettanut tyttö. Vasta sivulla 83 selviää tytön nimi, kun rehtori sanoo äidille, että koko ajan käy vaikeammaksi ajatella, että Ellen voisi siirtyä kuudennelle, Ellenhän ei puhu mitään, eikä hän myöskään kirjoita mitään. 

Minä lakkasin puhumasta, kun kasvaminen vei minussa liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa.

Kysymyksiä oli liikaa ja vastauksia liian vähän. Totuus oli kuitenkin se, että kukaan ei voinut pakottaa minua. Ei äiti eikä todellakaan joku asiantuntija. Niin se auttamatta oli. Että minun kieltäytymiseni oli vahvempi ja selvempi kuin kaikki heidän yrityksensä. Vasta nyt olin tullut kirkkaaksi omissa silmissäni. Kaikki mitä olin sanonut ja tehnyt oli tuntunut luonnottomalta, ikään kuin joka kerta kun sanoin jotain olisin etääntynyt askel askeleelta poispäin siitä, mikä minä olin. Nyt oli paljon paremmin.

Ellen oli ollut "sellainen, joka johdatti muita", näkyvä ja dominoiva persoona koulussa ja ystäväpiirissään. Vähitellen häneen oli hiipinyt epäilys, jonka sinetöi epävakaan, erossa asuneen ja perhettä häirinneen isän kuolema. Tyttö oli varma, että oli toivomisellaan aiheuttanut isänsä kuoleman.

Ehkä se ei ollut totta, se kasvamisjuttu? Ehkä olikin niin, että lakkasin puhumasta, koska minun toiveeni oli käynyt toteen?

Isoveli lukkiutuu huoneeseensa. Hän murjottaa ja etääntyy omaan maailmaaansa. 
Näyttelijä-äiti liehuu valoisana ja lastensa ongelmat sivuun huitaisten. Hän haluaa selittää ne ohimenevinä kipuiluina. Heillä on ollut joskus valoisa perhe. Nyt vain äiti on valoisa. 
Perhettä yhdessä pitävä voima, isän uhka, on poistunut. Mikä heitä nyt pitää yhdessä?
Tyttöä äidin valo ärsyttää niin paljon, että hän haluaa sammuttaa sen omalla pimeydellään. Äiti tuntuu kysymyksineen liian isolta, liian iloiselta ja ylivoimaiselta. On menossa tahtojen taistelu.

Pitää tarttua toimeen äiti sanoi minulle, kun makasin sängyllä. Äiti tarttui toimeen. Hän heräsi ja omisti kaiken huomionsa ensin aamiaiseen, sitten itselleen, vaatteisiin joita käyttäisi, kasvoihin jotka meikattiin huolellisesti ja asiallisuudella, joka vain hänellä oli. Kaiken mitä hän teki, hän teki antaumuksella. Minun passiivisuuteni oli pahinta mitä hänelle voi tapahtua. 

Tytöllä on äidin antama vihko mukanaan. Hänen tekee monesti mieli viestittää jotain kirjoittamalla, mutta hän työntää vihon pois. Kerran hän kohauttaa olkapäitään ja katuu kohta, koska onhan sekin kommunikointia. 
Hän pelkää, että jos alkaa kommunikoida, hänelle ei jää enää mitään suojaa.
Vähittäinen muutos alkaa ehkä tapahtua siinä, kun tyttö huomaa vahvassa kaikesta selviävässä äidissään pelon, siitä huolimatta, että tämä puolustaa häntä pontevasti koulua ja asiantuntijoita vastaan ja sanoo, että hänen tyttärensä saa olla juuri sellainen kuin on.

Me olimme moitteettomia ihan vain siksi, että äiti halusi niin. 

Osaan eläytyä tässä kirjassa sekä äidin että tyttären osaan. 
Olen itse lakannut Ellenin ikäisenä syömästä. Sen kieltäymyksen perusta tuntuu samalta kuin Ellenin puhumattomuuden. Epävarmuus, halu palata pieneksi ja kasvamisen pelko. Huoli. Äärimmäinen yksinäisyys ja itseriittoisuus.

Äidin osaan vasta osaankin eläytyä. Olen aina halunnut nähdä meidän perheemme valoisana. Ei ole tullut mieleenkään epäillä, etteivät omat lapset pärjäisi kaikessa mihin ryhtyvät. Olen myös halunnut tuoda kotiin iloa. 

Aloin miettiä, mikä on se raja, jolloin äidin pitää luovuttaa ja todeta, että asiantuntijoita tarvitaan. Jos oma lapsi olisi ryhtynyt puhumattomaksi, niin epäilen, että olisin mennyt jo muutaman päivän jälkeen hänen kanssaan lääkärille. Mutta on muuta sellaista, vasta myöhemmin esiin tullutta, mitä en silloin huomannut, koska olin niin keskittynyt paitsi omiin töihini niin myös näkemään kaiken hyvänä. 

Oma äitini vei minut syömättömyydestä lopulta kunnanlääkärille, joka puhui näivetystaudista ja määräsi ottamaan jotain vitamiinijuomaa. Minä aloin syödä, koska koin, että minusta välitettiin ja koska äitini oli niin hiljaa ja surullinen. Jos hän olisi moittinut minua ja pakottanut syömään, mitä hän myös oli jo turhaan yrittänyt ja katunut, niin olisin napittanut suuni kiinni ja jatkanut näivettymistä.

Eräässä tuttavaperheessä murrosikäinen poika jäi pois koulusta läsimään huoneeseensa ja vanhemmat tulkitsivat sen normaaliksi murrosikäisen käyttäytymiseksi. Kun pikkuveli tuli koulusta, hän löysi kodin, jossa oli veriroiskeita joka paikassa. Kotiin jäänyt oli ampunut itseään metsästysaseella ja jopa laahustanut haavoittuneena lataamaan sen uudestaan, koska ei onnistunut murhaamaan itseään ensimmäisellä laukauksella. 

Linda Boström Knausgård on sanonut kirjoittaneensa romaanissa Tervetuloa Amerikkaan omasta lapsuudestaan ja kertonut yhä tuntevansa ajoittain tarvetta paeta äänettömyyteen. Se on varmaan vaikeaa, koska hänellä on neljä pientä lasta hoidettavana yhteishuoltajuudessa ex-miehensä Karl-Ove Knausgårdin kanssa. Mietin, miksi niin monta. Tiedän, että lapset ovat suoja masennusta vastaan ja merkityksen antaja. Haluamme joskus lapsia vain jotta jaksaisimme elää.

Boström Knausgård on kirjoittanut aiemmin romaanin Helioskatastrofi, josta pidän todella paljon. Siitä olen kirjoittanut täällä. Myös Helioskatastrofissa on mieltään kipuilevat isä ja tytär. 
Kieli on molemmissa romaaneissa täsmällistä ja lyhyesti ilmaisevaa. Kirjailija loihtii kirjassaan Tervetuloa Amerikkaan vähillä sanoilla eteemme perheen, joka ei hevin unohdu. 
Ai miksi nimi Tervetuloa Amerikkaan? Nimi tulee äidin vuorosanoista näytelmässä, jossa hän esittää langennutta vapaudenjumalatarta, joka sirpale otsassa ilman soihtuaan toivottaa siirtolaiset tervetulleeksi Amerikkaan. Ja juuri nämä sanat "Tervetuloa Amerikkaan" tyttö halusi kiihkeästi kirjoittaa vihkoonsa.



Kävin vielä lukemassa lehtijuttuja ja toisten bloggaajien kirjoituksia tästä kirjasta. 

Aika moni  nostaa esiin sekä lukemista häiritsevänä että kiinnostusta nostavana sen, että Karl-Ove Knausgårdista tuli kirjallinen tähti ennen vaimon läpimurtoa. Itse en ole kokenut tätä asiaa mitenkään häiritsevänä. Kirjoitustyylit ovat näillä kirjailijoilla täysin erilaiset. Siinä missä Karl-Ove rönsyilee ja pyrkii kirjoittamaan "kaiken" kuten se oli tai olisi voinut olla Linda valikoi, etäännyttää ja tiivistää. Molemmat käyttävät omaelämäkerrallisia aineksia teoksissaan, mutta Lindan kirjat eivät ole autofiktiota, vaan omista kokemuksista jalostettua, täysin uutta. Pidän molemmista.
Karl Oven Taisteluni-sarjasta olen lukenut muut paitsi viimeisen osan, mutta en ole viitsinyt kirjoittaa niistä, koska niistä on kirjoitettu niin paljon ja koska ne ovat järkälemäisyydessään niin hankalia käsiteltäviä. Karl-Ovelta minua kiinnostaa nyt esseekokoelma Själens Amerika. Tässä Jokken kirjoitus siitä. 
Lindan seuraavaa jaksan tuskin odottaa. 

Kirjapolkuni-blogin Bleue viittaa kirjoituksessaan Hanna Hauruun Linda Boström Knausgårdin tyylisenä kirjoittajana. Totta, mielenterveysaiheet, tiivis muoto ja runollisuus yhdistävät näitä kirjailijoita. 

Tekstiluola-blogin Tuomaksen kirjoituksessa on kiinnostavia huomioita, mm. se, miten valtava määrä aiheita voi sisältyä näinkin suppeaan kirjaan ja miten Ellenin muistoissa näkyy suoraan ja välistä ohimennen syitä perheen onnettomuuteen. 

Turku ja Barcelona

Kuljin perjantai-iltana Kouvolan Taiteiden yön tapahtumissa. Olin katsomassa valokuvanäyttelyä ja mietin juuri, joko pitäisi kiirehtiä Kymi ...