maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kotiinpaluu

                                   

Siinä reipas matkailija Alanyan viikon jälkeen Kuusankoskella päivystyksessä torstai-iltana. Hengittelen avaavaa lääkettä. Hoitaja mittasi kuumeen 39,7 ja tulehdusarvon 200 ja käski välittömästi sänkyyn makaamaan. Todettiin keuhkokuume, minkä toki jo itsekin kaksi kertaa saman taudin sairastaneena tiesin, Otettiin kaikki mahdolliset kokeet ja annettiin ensimmäinen annos antibioottia suoneen. Lääkäri suositteli osastolle jäämistä, mutta antoi lähteä kotiin, kun mieheni lupasi kuljettaa minua kolmesti päivässä tiputuksessa ja tarkkailla vointiani kaiken aikaa. 
Olin lähtenyt aamulla neljän jälkeen hotellilta lentokentälle, mieheni oli vastassa ja suuntasimme suoraan oman kaupungin päivystykseen. Kello oli yli kymmenen illalla, kun pääsimme kotiin. Kovan päivän ilta.

Viikkoa aiemmin lähtöä edeltävänä yönä kävin lisäämässä laukkuuni levyn vahvoja reseptisärkylääkkeitä. Kurkussa oli pieni aavistus tulehduksesta. No, se melkein unohtui aluksi, kun koin kaikenlaista kivaa, mistä enemmän tekstiä ja kuvia myöhemmissä kirjoituksissa. 
Muutaman päivän päästä tuli lisää oreita ja aloin ottaa varmuudeksi niitä särkylääkkeitä. Painelin menemään silti entiseen tapaan, olinhan lomalla. Aamupäivisin kävin museoissa, moskeijoissa, puistoissa ja jopa patikoin alas museovuorelta, vaikka silloin oli jo yskääkin. Iltapäivisin lepäilin rantapetillä ja kävin useamman kerran meressä. 
Eräänä aamuna vanhempi turkkilaispariskunta tuli juttelemaan kanssani, kun istuin lähipuistossa lukemassa sanomalehtiä. Kävi ilmi, että Hamid oli historian opettaja ja Amina kotiäiti. Meillä oli paljon juteltavaa. He kutsuivat minut virvokkeille kotiinsa. Paikalla oli myös neljästä tyttärestä kaksi, Leila ja Aisha sekä Leilan suloiset pikkupojat. Olin innoissani. Ajatella, pääsin tututustumaan aitoon alanyalaisperheeseen ja heidän kotiinsa. En voinut vain jäädä sairastamaan.
Iltaisin en sitten mitään jaksanutkaan. Luin ja katselin telkkarista Koraani-kilpailua ja jotain saippuasarjaa, turkin kielellä.





Viimeisenä lomapäivänä tunsin, että kolmen kerroksen nousu aamiaistilaan uuvutti. Piti ihan pysähtyä välillä. Olihan siellä hissikin, mutta minä olin tottunut kipaisemaan portaita pitkin. Ruoka ei maistunut ja oli jotenkin epätodellinen olo. Mietin huoneessani vähän aikaa, nappasin särkylääkkeen ja lähdin pienelle kävelylle. Olin jo joutunut ostamaan lääkkeitä lisää, Turkissa myydään myös vahvoja lääkkeitä ilman reseptiä. Söin kevyesti jossain lähellä lounaspaikassa ja palasin huoneeseeni. Tuntui siltä, että pitää levätä. 
Yhtäkkiä aloin palella hurjasti, laitoin ilmastoinnin pois ja tärisin peittojen alla. Käteni hyppivät niin, että en saanut kunnon otetta puhelimesta. Mietin, pitäisikö soittaa lääkäri paikalle. Mutta entä jos en pääse lähtemään kotiin, jään tänne sairaalaan. Lähtö olisi seuraavan aamuna. Kokeilin kuitenkin vielä isoa määrää särkylääkettä. Parin tunnin kuluttua pelottava horkka loppui, jalat asettuivat paikoilleen, samoin kädet ja olo normalisoitui. Pakkasin, ajattelin, että onpahan laukku pakattu, käy miten käy. 
Tein lähtöselvityksen kännykällä ja makoilin lopun iltaa lukien makuulla hotellin hyllystä löytynyttä kirjaa, Tess Gerritsenin sairaalatrilleriä Lapsen sydän. Kyllä on jännittävä ja koukuttava kirja. Vain nimi on huono, Harvest on alkuperäinen nimi, ja kyse on elinkaupasta. Itkin kuumia kyyneliä. Tilanteeni ja heikko terveydentila antoivat otollisen pohjan eläytymiselle. 

Aamulla olin ihmeissäni ja iloinen, aivan viileä iho, olo hyvä. Kaikki sujui hyvin. Olin niin tyytyväinen kentällä, että olin tehnyt lähtöselvityksen etukäteen. Pääsin ohittamaan pitkän jonon ja siirtymään suoraan bagdropin kautta eteenpäin. Koneessa juttelin kivan pikkupojan ja tämän äidin kanssa. Ääneni alkoi muuttua pihinäksi ja alkoi taas viluttaa.

Romahdus tapahtui vasta, kun laukkua odottaessani päätin soittaa vastassa olevalle miehelleni, että heipparallaa täällä ollaan. Aloin vastoin suunnitelmiani vaikeroida, että minä olenkin tosi kipeä, taitaa olla keuhkokuume. 

Sellainen kotiinpaluu.

Ja kun pääsimme kotiin, Untolla oli minulle varattuna kotiintulocalypso. Hän pyysi minut istumaan sohvalle, pisti videon päälle ja sanoi, että tässä, katso. (klikkaa tekstistä)




Aamulla 27.6.
Lisäsin edelliseen kirjoitukseeni pienen loppukaneetin liittyen käytyyn keskusteluun tai yritykseen keskustella. Kaikille yleistäjille ja islaminuskoisten sekä koko islamilaisen maailman kauhistelijoille haluan sanoa, että vaikka Turkin hallitus on juuri kieltänyt kehitysopin opettamisen lukiossa ja hajoittanut Pride-kulkueen Istanbulissa, se ei muuta käsitystäni turkkilaisista lämpöisinä ja ystävällisinä ihmisinä eikä tee perusislamista huonoa uskontoa. Atatürkin luoma maa hienoine arvoineen on vaarassa. Turkissa ei tarvitse varata hotellissa turvalokeroa ja kaikki tavaransa voi rauhassa jättää rantapetilleen ja lähteä uimaan toisin kuin monissa muissa maissa. (Tämä teksti asettuu nyt näin, mutta olkoon.) Lähden toipumisunosille.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

"Mikkään" - ja mitä hyvältä poliitikolta vaaditaan

Erään ystäväni yli yhdeksänkymppinen äiti, hyvin virkeä ja aikaansa seuraava ihminen, oli ihmetellyt, miten rumasti julkisuuden henkilöitä kohdellaan medioissa. Kyseessä lienee ollut sosiaalinen media, ei niinkään journalistinen media. 
Ihmettely oli päättynyt seuraavaan mietteeseen: ON SE HYVÄ, ETTÄ EI O MIKKÄÄN.




14.6. Jatkan vähän...

Olen seurannut perussuomalaisten hajoamista ja hallituskriisiä herkeämättä. Melkein on matkalle valmistautuminenkin unohtunut. 
Harmittelin eräässä kirjoituksessani aiemmin poliittisen korrektiuden voittoa historian tajusta joissain vanhojen kirjojen uusintasuomennoksissa. Politiikassa toimivalla henkilöllä pitäisi olla näitä molempia, historian tuntemusta ja poliittista korrektiutta. 
Kohtelias käytös on tärkeä avu kaikkialla missä ollaan työssä ihmisten kanssa, röyhkeys ja ivallisuus ennustavat huonoa uraa. 
Ja älykkyys on käyttökelvotonta ilman viisautta. 
Aina kun hoetaan jonkun henkilön älykkyyttä, hän itse tai muut, siinä on selittelyn maku. Mutta onhan hän älykäs...
Jos Halla-Aho olisi viisas, hän ei olisi kirjoitellut julkisesti tavalla, jonka tiedämme. 

Niissä poliitikoissa, joita arvostan - heitä on paljon - olen kiinnittänyt huomiota myös suoruuteen, ripeyteen ja hyvähermoisuuteen.

Poliittiset pilat ovat paikallaan, ja poliitikon, kuten muunkin julkisuuden henkilön, pitää kestää enemmän kuin sellaisen joka "ei o mikkään". 
Yleensä tiedämme rajat, tai olemme tienneet. 

Perussuomalaisten hajaantuminen johtaa maahanmuuttokriittisyyden ja maahanmuuttovastaisen rasismin erottamiseen toisistaan. Se on hyvä. 
Tähän asti rasistit ovat vohkineet termin kriittisyys väärään käyttöön.

Kriittisyys kuuluu kaikkeen ajatteluun ja kriittinen punnitsee asioiden eri puolia, ei vain tuomitse, eikä varsinkaan solvaa. 


Lisäys 27.6. 
Kommenttikenttään syntynyt keskustelu on oiva esimerkki siitä, miten on vaikea keskustella, jos toinen tulee mukaan keskusteluun "käännyttämään" käyttäen ihmisistä lokeroivia ja solvaavia termejä. Kun näin käy, keskustelun kärki siirtyy vihapuheen torjuntaan. 
Mainitsin lopussa, että olen kirjoittanut paljon turvapaikanhakijoista, 25 kirjoitusta tähän mennessä, joista monet omista kokemuksistani. Jos on perustanut maahnmuuttovastaisen käsityksensä ja vihansa huhupuheisiin tai tiettyihin "tutkimuksiin", niin voisi käväistä lukemassa esim. tämän kirjoitukseni, jossa kerron asukaskokouksen tunnelmasta ennen vastaanottokeskuksen avaamista ja tämän, jossa tulee esiin pakenemisen syitä turvapaikanhakijoiden esittämässä näytelmässä.  

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Lomalle lomps ja hajamietteitä elämänmenosta



Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Nykyään ei saisi lompsia, ei turvapaikanhakijat tänne turvaan, emmekä me muualle lomailemaan. 


Hiilijalanjälki on vakava asia, mutta se ei hoidu noin vain kieltämällä. Minusta isot ilmastosopimukset ja muut luontoa suojelevat päätökset ovat tällä hetkellä lähestulkoon kaikkein tärkeintä, mutta näistä asioista ei saa tehdä tuomion uskontoa. Sotien lopettamisella on vielä kiireempi.

Olen lopen kyllästynyt syyttelevään ja ahdasmieliseen ilmapiiriin. Nyt juuri on oikein hyvä lähteä lomalle mietiskelemään ja karistamaan stressi ja harmitus Välimeren aaltoihin. 

Elämäntapasyyllistäjät ovat yleensä fanaatikkoja, itse juuri puhdasoppisen ruokavalion löytäneitä tai matkustamisesta puheen ollen niitä, joita itseään ei kiinnosta mennä minnekään.

Me emme voi tietää toistemme tarpeita tai tärkeyksiä. Matti Nykänen on sanonut näin: "Kyllä ne minun juomiseni näkevät, mutta eivät minun janoani."

Meillä on niin kauhea ilmasto Suomessa, että ymmärrän hyvin ihmisten tarpeen joko matkustaa tai pitää yllä kakkosasuntoa veden äärellä voidakseen rentoutua jatkuvasta taistelusta viimoja vastaan. Siis myös ilmasto-sanan toisessa merkityksessä, ilmapiiriä tarkoittaen.

On ihmisiä, jotka hakevat apua hengityselin-, sydän- ja reumasairauksiin lämpimästä ilmastosta, ja on niitä, jotka matkustavat masennusta pakoon. Olen tavannut yksinmatkoillani heitä. 

Itse matkustan välillä yksin saadakseni olla rauhassa omien ajatusteni kanssa. Kaikki matkat ovat matkoja itseen, mutta yksinmatkat ovat sitä paljon enemmän kuin tutussa porukassa matkustaminen. 


Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkalukemiseni valitseminen on hippusen kesken. Runokirjoja lähtee mukaan, koska niitä voi lukea aina uudelleen ja ne ovat kevyitä kantaa, suomalaista uutta runoutta seuraavilta: Tiina Lehikoinen, Olli-Pekka Tennilä, Vesa Haapala ja Pauliina Haasjoki. Runokirjojen lisäksi otan mukaan jotain proosaa. Ehdolla on Mina Irantan Iran isoäidin maa, Tuuli Salmisen Surulintu, Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Karl-Ove Knausgårdin vuodenaikakirjoja ja Linda Boström-Knausgårdin Amerikkalainen perhe, jonka luin liian hätäisesti ja haluan lukea uudelleen paneutuvammin. Joskus on käynyt niin, että matkalukeminen on tullut luetuksi jo mennessä lentoasemalla ja koneessa. Ja kuinkas sitten suu pannaan! 

Lämpimään matkatessa mikään muu ei paljon painakaan kuin kirjat. Olkavarren kipuillessa pahemmin viime talvena harkitsin jo lukulaitteen hankkimista, mutta se jäi, kun osaava lääkäri laittoi kortisonipiikit lopulta niin taitavasti, että jo kroonistunut kipu häipyi ja uskaltauduin varaamaan itselleni tämän matkan. 
Kun lääkäri katseli röntgenkuvia olkavarrestani, hän totesi, ettei niissä näy mitään vakavaa, ei myöskään mitään syöpään viittaavaa. Minä en ollut sellaista ajatellutkaan, tiesin, että epäonnistunut peukalo-operaatio heijastelee ylemmäs, mutta olisihan niinkin voinut olla. Kohta on syövän kolmivuotiskontrolli, ja tähän asti kaikki on mennyt hyvin.

"Eläminen syövän kanssa on elämää ilman takuita. Syöpäsolut vaeltavat pitkin huonosti valaistuja polkuja samaan tapaan kuin kissat öisillä reiteillään, joita emme tunne." Tämä lainaus on edesmenneen Henning Mankellin kirjasta Juoksuhiekka


Teoksesta Huuto, Helsinki 1984, kuvaaja Leena Klemelä


Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkustaminen avartaa. Se avaa silmiä näkemään ja arvostamaan muutakin kuin sitä omaa ja tuttua. Yleensä näin, mutta olen nähnyt toisenkinlaista. Joskus ihmiset lähtevät vain vahvistamaan sitä, miten hyvin heillä kotona on ja kieltäytyvät näkemästä hyvän tuntemattomassa. 


Matka on mahdollisuus. 

"Lähteminen on toisesta suunnasta katsoen tulemista." Näin on sanonut Torsti Lehtinen, jonka oma elämä on ollut aikamoisia lähtemisiä ja tulemisia.  


Teoksesta Unisono, Helsinki 1982, kuvaaja Pirjo Honkasalo

Taiteilijat ovat aina lähteneet Suomesta oppimaan uutta Eurooppaan ja kauemmaksikin. Taiteen kieli on kansainvälinen. Samoin tieteen.
Kylmien tuulten puhaltaessa Euroopassa toivon hartaasti, että tiede- ja kulttuuri-ihmiset säilyttävät humaanin, globaalin ytimensä. 

Virpi Hämeen-Anttila on sanonut näin: "Kulttuuri ja kirjallisuus ja taide ovat kuin hiekkasäkkejä, jotka estävät barbaareja pääsemästä valtaan."  Yritän pitää yllä toivoa, että näin yhä olisi. 

Mutta jos meillä Suomessa edes harkitaan ministereiksi ihmisiä, jotka ovat saaneet tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja jatkaneet vihapuheitaan tuomion jälkeenkin, niin voiko enää luottaa hyvän toteutumiseen demokratiassa? Minusta tuntuu, että elämme pahaa unta tai olemme jossain tositv:n testissä, jossa kohta selviää, että tämä outo tilanne ei ollutkaan totta.

Teoksesta Unohdettu horisontti, Helsinki 1980, kuvaaja Stefan Bremer

Kuvituksena tässä kirjoituksessani on kuvia Jorma Uotisen tanssiteoksista. Sain mieheltäni lahjaksi valokuvateoksen, jonka kuvia katsellessa ajattelen, mikä rikkaus ihmiselle onkaan taide, kaikki sen eri muodot. Pidän niin paljon näistä tanssiesityksistä pysäytetyistä kuvista, että oli vaikea valita, mitä otan tähän kirjoitukseen. Myös teosten nimet ovat kauniita: Loputon arvoitus, Paljastusten aakkoset, Anonyymit, Bambola, Unisono... 

Kannen kuva Luca Fregoso

Lähden lompsimislomalle varhain torstaina. Ehditte sitä ennen laittaa kommentteja, jos jotain tulee mieleen, kiitos! 
Lomaretriittiini kuuluu loma somesta. Otan mukaan vihon ja kynän, en digilaitteita.

Sonra görüsürüz! Tämä on kai turkiksi Nähdään! Kuullaan!

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Aleppon viimeiset miehet



Tähtimagnolia

Katsoitteko eilisen dokumentin Aleppon avustusjoukkojen Valkoisten kypärien pelastustyöstä rauniokaupungissa pommien keskellä? Minusta jokaisen pitäisi se katsoa. Miehet kaivavat raunioista eläviä ja kuolleita ja auttavat ihmisiä jatkamaan elämää piirityksen keskellä.

Dokumentin ovat kuvanneet aleppolaiset vapaaehtoiset, ja se kuvaa läheltä kohteitaan. Ohjaaja on itsekin sodassa kärsinyt syyrialainen Feras Fayyad ja toisena ohjaajana on tanskalainen Steen Johannessen.

Toisten hätää ei ole helppo katsoa. Se sai minut valvomaan ja miettimään, miten tällaista voi olla. 
Erityisesti mielessäni pyöri paitsi niiden miesten urheus myös pienet lapset ja erään auttajan alakuloinen toteamus: "Koko maailma liittoutuu meitä vastaan." 

Kävin vielä illalla kurkkaamassa, mitä tietoa netistä löytyy Valkokypäristä. Löytyi niin tietoa Nobel-ehdokkuudesta kuin pilkkaa ja muunneltua totuutta. Olisihan se pitänyt arvata, että vihanlietsojat ovat kaikkialla, eihän heille mikään ole pyhää, mutta kyllä se silti yllätti ja raivostutti tuon dokumentin katsomisen jälkeen.   

Olen viime aikoina kuunnellut Tuure Kilpeläisen lauluja. Jotkut niistä ovat hyvin surumielisiä. Nyt näiden laulujen suru, aleppolaisten suru ja myötätuntoni heitä kohtaan ovat yhdessä melkein liikaa.

Kirjoitukseni kuvituksena on Elimäellä Arboretum Mustilassa näppäämiäni kuvia. Haluaisin sanoa rauniopölyssä Aleppossa sinnitteleville, että tällaistakin vielä on ja että teitä ajatellaan. Edes se, kun en muuta voi.

Voisimmeko me tehdä jotain?

Aleppon viimeiset miehet on Dokumenttiprojektin ohjelma ja löytyy Yle Areenasta.


Alla Tuure Kilpeläisen lyriikkaa. 


Bonsaipuu 

On pieni puutarha jossakin galaksin reunalla

syttyvät ja sammuvat sen hehkulamput helminauhoina
soi lapsen hento parku, kun se astuu ikuisuudesta
sen polun varteen keräytyy surua ja suurta rakkautta

Hautuumaalla kukkuloilla huojuu mietteliäät surupuut
toukokuussa hiirenkorviin vainajien viisaus kantautuu
Puun alla istuu kaksi nuorta, poika etsii tulta tupakkaan
se etsii ensimmäistä sanaa ensimmäiseen rakkaustarinaan

Olen matkalla sun luoksesi sylissäni pieni bonsaipuu
bussin takaikkunasta loistaa viittä vaille täysikuu
anna vähän vettä, anna rakkautta ja valoa
niin se pitää aina kotinaan sinun sydämesi taloa

On pieni puutarha jossakin galaksin reunalla

joku keksii sinne veturin, liukuhihnan, ydinvoimalan
joku keksii sodat, maiden rajat, rauhan sekä demokratian
joku keksii sinne Jumalan, synnit, sekä saatanan

Olen matkalla sun luoksesi sylissäni pieni bonsaipuu
bussin takaikkunasta loistaa viittä vaille täysikuu
anna vähän vettä, rakkautta ja valoa
niin mä pidän aina kotinani sinun sydämesi taloa 


Alppiruusu