maanantai 1. toukokuuta 2017

Kevättä Tukholmassa ja kotona


Elisabeth Bucht,  Möte med lejon

Käväisimme mieheni kanssa Tukholmassa parissa näyttelyssä.
Historiallisen museon aulassa on vastassa tekstiilitaiteilija Elisabeth Buchtin pukema leijona. Alunperin leijonapatsas on seissyt Pireuksen satamassa, tämä on kopio siitä. Neuleen etuosan teksti kuuluu: Min identitet ligger i din blick och förändras varje gång du blinkar. Niin totta!



Toinen kohteemme oli valokuvataiteen museo Fotografiska
Paras  sen näyttelyistä oli minulle Cooper & Gorver, I Know Not These My Hands, amerikkalaisen Sarah Cooperin ja itävaltalaisen Nina Gorverin yhdessä rakentamat valokuvamaailmat. Nämä naiset kuvaavat paljon alkuperäiskansoja ja herättävät kuvillaan eloon vanhoja tarinoita, myyttisiä satuja ja fantasioita. 

Näyttelyn nimi tulee Adelaide Crapseyn runosta: 

Amaze

I know
Not these my hands
And yet I think there was
A woman like me once had hands
Like these.

Upeat valokuvat ja vahva, unenomainen tunnelma matkalla lukemassani Sinikka Vuolan romaanissa Replika saivat minut tallaamaan mietteliäänä Tukholman katuja. Miten kaunista ihminen voikaan saada aikaan!

Ja pahaa. Pysähdyimme Åhlensin tavaratalon luona. Siinä oli paljon muitakin katselemassa kukkia ja viestejä, joissa ihmiset koittivat valaa toisiinsa uskoa hyvän voittoon terrori-iskun jälkeen.




Laivalla tuijotimme merta ja juttelimme kokemastamme. Kannelle ei tullut muita kuin eräs thaimaalainen ravintoloitsija, vanha mies pojanpoikineen. Hän antoi meille käyntikorttinsa ja kutsui kunniavieraaksi omaan ravintolaansa Phuketissa paitsi että minä en kuulemma kestäisi sitä kuumuutta. Minä? Minähän olen syntynyt väärään ilmastoon ja suorastaan rakastan hellettä.  



Helsingin Sanomissa oli juttu omasta elämästään kertovista bloggaajista, elämäjulkaisijoista, joista parhaat tienaavat aloittelevan toimittajan verran kertomalla jutustelunsa ohessa vaivihkaisesti tuotteista ja palveluista.  
Mainostamisen alkuaikoina oli ihmisiä, jotka kävelivät kadulla iso mainospahvi kaulasta riippuen, elävinä mainoksina esim. jollekin ravintolalle. Onko ammattimainen elämäjulkaiseminen siis ikäänkuin digiversio tästä, nykyaikaa?

Minähän olen elämäjulkaisija amatööritasolla, välillä kirjoja, välillä silkkaa elämää.
Hitto vie, jos olisin vähänkään ammattimaisempi, pyytäisin Fotografiskasta palkkion, kun kirjoitan ihaillen heidän näyttelystään ja Joutsen-firmalta myös pienet provikat päälläni olevan untuvatakin esittelystä. Hatun perhonen on Vanhan Ylioppilastalon joulumyyjäisistä, vetoketjuista tehty käsityö. Eihän käsityöläisiltä voi pyytää palkkiota mainostamisesta, ei voi. Heille mainostaisin ilmaiseksi. Huulipuna on Lumenen, siinähän on iso menestyvä firma. Varmaan maksaisivat, jos kertoisin, miten upealta tuntuu huulilla puna nimeltä Nordic Seduction.

Retkeilemme usein Ahvionkoskilla. 
Ahviolla on kaunista kaikkina vuodenaikoina. Minä otin viime käynnillämme kuvia sammalista ja mieheni kuvasi vesiaiheita.     








Tänään kävelimme Kymijoen rantaa.  Unto kuvasi linnun kodin, tässä vaiheessa vielä tyhjänä. 




Huomasin, että blogissani oli käyty hakusanalla "yrjö on päälä toivo on mennyt". Älähän nyt hyvä ihminen, aina on toivoa. Hyvää vapun jatkoa!



14 kommenttia:

  1. Hauska lukea aina näitä Tukholma-postauksia, itse kun en koskaan ehdi mitään näkemään, suhailen vain tunnelbanalla kotilähiön ja työpaikan väliä 🤔 /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se yleensä on. Kotipaikassa on arki ja työ, muualla loma.
      Tukholma näyttäytyi kauniina ja rauhallisena. Siellä teillä on jo puissa vihreää, meillä pienet silmut. Ihailin myös kevätkukkien paljoutta.
      Meillä jäi paljon näkemättä, kun vietettiin vain muutama tunti Tukholmassa, seuraavalla kerralla ollaan yötä.

      Poista
  2. Mekin on vierailtu tuossa Tukholman valokuvamuseossa. Ihana puku leijonalla. Juu juu meikäläinenkään ei osaa myydä mitään, vaikka oma äiti oli jo 18v. yrittäjä. Ne geenit on hypänneet minun yli. Minä antaisin kaiken pois, mieluummin ilmaiseksi. Kiva oli piipahtaa Tukholmassa kuvia katsomalla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tukholma on sekä samanlainen että kivasti erilainen kuin Helsinki, niin että tuntee olevansa ulkomailla.

      Minusta on hauska järjestää kirppareita, mutta ilmaiseksi tarjottua tavaraa en pysty ottamaan vastaan. Minulla on mielessäni siihen esto! Jotkut läheiset ihmettelevät, lähes harmittelevat, miksen huoli kustantajilta kirjojen arvostelukappaleita. Tunnen vahvasti joutuvani sidotuksi, jos tekisin niin. Tunnen myös, etten ole mitenkään oikeutettu saamaan kirjoja lahjaksi tällaisen pikku kirjoittelun ansiosta.
      Sen sijaan, että vastaisin kyllä kirjoja tarjoaville, ostin tänään muutaman kirjan uuden kustantamon ja kirjakaupuan avajaisissa. Niin hieno juttu: meille muutti tähän parinsadan metrin päähän Reuna-kustantamo Tuusulasta! Tähän asti liikkeitä on lopetettu ja nyt tällaista. Avajaisissa oli iloinen ja toiveikas tunnelma, väkeäkin runsaasti.

      Poista
  3. marjatta

    saatan lukea jotakin kiinnostavaa blogia, mutta jos mukaan tungetaan niin sanottua blogiyhteistyötä, en yleensä jatka lukemista.

    airbnb-majoitusta pitävä ystäväni sai puhelinsoiton yhdeltä tällaiselta megasuositulta typyltä, joka tarjosi bloginäkyvyyttä viikon ilmaista yöpymistä vastaan. typyn näkökulmasta hyöty oli selkeä: sisältömarkkinointia lifestyle -kontekstissa parhaimmillaan. ystäväni kieltäytyi napakasti.

    tämä mainostaminen on vähän veteen piirretty viiva. jos joku jakaa kuvan uudesta sohvapöydästään, onko se mainos vai vilpitön halu jakaa kuva uudesta sohvapöydästä? ja vielä parempi kysymys: onko se journalismia? jos on, niin minusta tulojen toivossa tehty tuotesijoittelu ei ole kovin kiinnostavaa journalismia.

    tuuri-sarja telkkarissa on jännä esimerkki siitä, että yksi televisiotunti voidaan valjastaa yhden yrityksen mainokseksi. en tiedä ajattelevatko tekijät niin. ehkä he haluavat tehdä mahdollisimman hyvää tv-ohjelmaa, jota syntyy, kun ihmiset ovat riittävän kiinnostavia. minäkin katson tuuria kiltin ja herttaisen tuulan takia.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi meri, kiitos että muistutit Tuurin kyläkaupan Tuulasta! Muistan kun katsoin kerran kokeeksi tuota sarjaa ja ruutuun ilmestyi ihana Tuula lappushortseissa ja kukka hiuksissa. Hän jutteli roskille viedessään niitä lajittelupisteelle:"Sinä sinne ja noin...sinä kuulut tuonne." Useamman osan juuri Tuulan vuoksi katsottuani, aloin pitää hänestä yhä enemmän, kun hänen hahmonsa syveni ja hän kertoi menetyksistään.
      Niin, mainostahan se ohjelma todella on, vaikka ei tunnu siltä, koska on niin "vilpitöntä".

      Jopa elokuvissa on nykyään tuotesijoittelua, joskus piilotettuna, joskus aivan liian räikeästi näkyvissä.
      Pelottavaa.

      Tuossa HS:n jutussa pohdittiin, miten innokkaimmat someaktiivit ajattelevat koko elämäänsä julkaisujen kautta. Se kuulostaa painajaismaiselta. Normaalista työstä voi irrottautua, mutta ammattibloggaaja on aina töissä, vilkuilee kuvattavaa ja valitsee menonsa ja lomansa blogiasiakkaat mielessään.

      Tulee ihan sellainen olo, että pitää olla varuillaan, ettei vain luiskahda pois omasta elämästään.

      Poista
  4. Mukavaa piipahtaa Tukholmassa tekstisi ja kuviesi myötä. Oikeasta vierailustani siellä on varmaan jo 15 vuotta.
    Omaa elämääni en minäkään esittele koko maailmalle. Tuntuisi sen jälkeen olo peräti alastomalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli pitkä aika edellisestä käynnistä. Nyt olen saanut innon tutustua Vilnaan ja Riikaan. Miksi aina mennä kauas? Paitsi silloin kun on aivan pakko päästä rantalomalle.

      Tämä lifestyle, joka nykyään on kai sitten suomennettu elämäjulkaisemiseksi vaatii todellakin rajojen miettimistä, eikä se aina ole helppoa.
      Luin, että televisiosarjassa Iholla, jossa ohjelman henkilöt kuvaavat itse omaa elämäänsä, jotkut heistä ovat kuvanneet itseään vessan pytyllä. Pitäisi varmaan katsoa joku pätkä sitäkin, niin tietäisi mistä on kyse.
      Lapsiaan ei ainakaan pitäisi - mielestäni - kuvata potalla tv-ohjelmaan eikä blogiin.

      Blogiin on toisaalta kiva kirjoittaa jotain omastakin elämästään, nettipäiväkirjahan se on. Olen huomannut, että tyyli löytyy siinä kirjoittamisen ohessa. On asioita, joista olen kertonut vain harvoille ja valituille ystäville, joten miksi niitä esittelisin koko maailmalle (sinun hyvää sanvalintaasi lainaten), mutta muutoin on kyllä hauska kertoa kokemuksistaan ja muistoistaankin.

      Aimarii, sinun blogisi Kuvakirjeitä Karsikonperältä on harvinaisen hienoilla kuvilla varustettu ja muutoinkin tyylikäs blogi, joka vetää nauttimaan Lapin tunnelmista.

      Poista
  5. Bloggaaminen on kyllä muuttunut todella paljon siitä kun itse aloin blogata vuonna 2005. Silloin esiinnyttiin pääasiassa nimimerkillä anonyymisti. Noihin aikoihin myös keskustelupalstat olivat suosittuja ja niissäkin lätistiin anonyymisti. Itse seurasin mm. jonkin verran (ja kommentoinkin) NYT.fi-keskustelupalstaa, joka oli lähinnä kevyt läpänheittopaikka.

    Nykyään tuntuu anonyymisti bloggaaminen olevan harvinaisempaa kuin omalla nimellä ja naamalla. Minäkään en enää ole täysin anonyymi, vaikka nimimerkillä edelleen bloggaankin (ei tarvitse olla salapoliisi selvittääkseen nimeni) eikä asiaan ole tulossa muutosta (haluan hieman säännöstellä sitä, mitä hakukoneet nimelläni tuovat esille). Toisaalta täysin anona bloggaaminen oli ihanan vapauttavaa: uskalsi kirjoittaa paljon rohkeammin ja avoimemmin. Minulle blogi toimi silloin myös terapiana (se muuten auttoi!).

    Joskus tuntuu, että monet ihmiset kokevat olevansa niin kiinnostavia, että... eeh, kaikkia kiinnostaa just MINUN elämä - ihan sama mitä kirjoittaa tai mainostaa. No juu, tokihan ihminen kai itselleen ainakin on kiinnostava. :D

    Sori, meni ihan aiheen ohi ainakin osittain. Tukholmassa tuli teininä rampattua lähinnä sen laivamatkan takia (ryyppäämistä) ja myöhemmin päästiin jopa maihin asti. Mutta viimosesta kerrasta on kyllä melkoisesti aikaa, varmaan 15 vuotta. Tuo mainitsemasi valokuvanäyttely kiinnostelisi, mutta en taida olla menossa Tukholmaan lähiaikoina. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alanpa ymmärtää anonyymibloggauksen hyvät puolet minäkin. Joskus varsinkin mielenterveysaiheissa voisi nimettömänä päästä syvemmälle ja kertoa asioista, joista nimellään on vaiettava, koska ne kohahduttavat liikaa ja läheiset on tietenkin otettava aina huomioon. En tarvitse enää terapiamuotoista keskustelua, mutta jotkut nuoruuden kokemukseni voisivat antaa tällä hetkellä ahdistuneille esimerkin siitä, että synkkyydestä on hyvin mahdollista nousta.

      Höpsöttelytyylinen kirjoittaminen on lisääntynyt. Se voi olla reagoimista kaikenlaiseen pelotteluun, mitä on ilmassa. Kun vielä aikuisena keskittyy vain itseensä ja kirjoittaa värikkäästi siitä, mitä syö ja mitä pukee päälleen, niin paha maailma pysyy kaukana. Vai onko se vain sitä, että itsestä on niin helppo kirjoittaa, aihe on lähellä? Minä en voi ymmärtää, että ihmisiä kiinnostaa seurata jonkun tubettajan elämää ja fanittaa tavallista tallaajaa. Nuoret, ja kai aikuisetkin, katsovat mitä vertaistyyppi on tänään tehnyt ja kuvannut, vaikka saatavilla olisi kirjoja ja elokuvia!

      Ruotsin ja Tallinnan laivaelämä on siistiytynyt. Et enää uskoisi samaksi. Poislähtiessä oli ulosmenoaulassa yksi ainoa seurue, joka örvelsi humalassa, ja ihmiset katselivat heitä huvittuneina. Nuoret käyvät ehkä enemmän omilla heille suunnitelluilla risteilyillä.
      Minua harmitti, että laivaelokuva jäi vahingossa katsomatta, uusi Beauty and the Beast.

      Minä tilasin tuon These Hands -näyttelykirjan. Teki mieli ostaa se, mutta ei jaksanut kantaa Tukholmassa, ja nyt löysinkin sen nettikaupasta halvemmalla.

      Poista
  6. Minulla on tuttavapiirissäni kaksi ammatikseen bloggaavaa, toinen tekee ruoka-aiheista blogia ja toinen lifestyle-blogia. Raha täytyy kerätä pienistä puroista ja se on "ihan hirveen työläs homma".

    Varsinkin lifestyle-puolella mielekkäiden sponsoreiden ja yhteistyökumppaneiden etsiminen on vaikeaa, kun blogin kuitenkin pitäisi heijastaa omaakin persoonallisuutta ja makua. Ja kuinka monesta kulmasta omaa kotiaan voi edes kuvata? Vuositolkulla? Kuinka monta asetelmaa jaksaa väsätä samalle pöydälle? Kuinka pitää oma persoonallinen pukeutumistyyli, että itseä kiinnostavat vaate- ja kosmetiikkabrändit kiinnostuvat sponsoroimaan sinua ja ettei se näyttäisi pelkältä mainostamiselta? Ja näinkö elämä pitäisi kuluttaa? Ja kenen kulutettavaksi alistuu?

    Luulen, että nuorilla ihmisillä monet eettiset ja moraaliset kysymykset on helppo ohittaa, oma ajattelu ei vielä kanna niin pitkälle. Mutta kun täytät 40?

    Harri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harri, tämä on hyvin valaiseva kommentti. Ammattibloggaaminen on siis yksityisyrittäjyyttä, joka voi olla seurausta siitä, että muuta työtä ei kerta kaikkiaan ole tai että tällainen ammatti kiehtoo.
      Aluksi varmaan tuntuu, että tällainen työ antaa vapauden määritellä työaikansa, mutta pian saattaa huomata, että se viekin kaiken ajan.
      Joistakin on varmaan myös hauska olla julkisuudessa ja suosittu.
      On varmaan paljon ihmisiä, joille tämä työ sopii hyvin, ainakin jonkin aikaa, ja sitten toisia, joille ei ollenkaan. Minä, vaikka tuolla leikittelin ajatuksella, en voi oikein kuvitella, että soittaisin jonnekin firmaan, pyytäisin päästä mainostamaan heitä ja kysyisin, paljonko saan siitä palkkaa. Se tuntuu oudolta ajatukselta.

      Työelämä on aikamoisessa murroksessa. Eipä tällaistakaan työtä ollut vielä vähän aikaa sitten, mutta oli paljon töitä, myös helppoja ja vähän koulutusta vaativia, jotka nyt ovat hävinneet.

      Toivottavasti kukaan nuori ei jää vain sen varaan, että ammattibbloggaa tai pyrkii tosistv-tähdeksi. Tyhjyys saattaa yllättää nopeammin kuin "normaaleissa töissä", jotka eivät mene niin sisälle omaan persoonaan. Kuinka kauan jaksaa, ja kuinka kauan pysyy kiinnostavana?

      Poista
    2. Todellakin on työlästä, ja samalla myös oma maailmankuva ja persoonallisuus muokkautuu sponsoreiden brändäyksen mukana: esim. jokaisella vaatebrändillä on oma ihannenaisensa, kuinka hän pukeutuu, miten asuu, mitä syö, mitä harrastaa, minkälainen asenne ja imago hänellä on ulkomaailmaan. Ja tätä sinun bloggaajana täytyy kuvastaa ja illusioida. Ja siitä "palkintona" saat ilmaisia vaatteita ja rahaa, sisustustuotteita jne. Annat tavallaan oman persoonallisuutesi brändien markkinointityökaluksi. Se vaatii laskelmoimista, ettei kuitenkaan työntäisi lukijoitaan pois vaan olisi heidän "parempi" minänsä. Helposti kopioitava ja lähestyttävä, mutta trendeissä hiukan edellä.

      Luulen, että juuri tämä ulospäin tehty illuusio ammattimaisesti valokuvatusta bloggaajan elämästä ja kauniista "ilmaisista" vaatteista houkuttaa nuorisoa.

      Harri

      Poista
    3. Hui, tuota se on. Kuulostaa pahemmalta kuin se entisajan mainoskyltin kantaminen mahansa päällä. Se oli vain mahan päällä, ei pään sisällä.
      Jos joku olisi 50-luvulla kertonut, että maailma muuttuu tällaiseksi ja tavaroilla ja ulkonäöllä on näin suuri merkitys, niin se olisi kuulostanut tieteisfantasialta.

      Nykyään on työpaikan haussakin kyse imagosta ja ulkonäöstä; siinä vammaiset, hiljaiset ja huonommannäköiset jäävät sivuun.
      Minä sain vielä 1975 työpaikkani pelkillä virallisilla hakupapereilla ilman valokuvaa ja tapaamatta työnantajaa. Toisarvoisista asioista ei välitetty, paitsi jos haki lentoemännäksi, niin piti olla kaunotar. Nykyään taas siihen työhön ei ole niin kovia kriteerejä. Kun innostuin vuonna 2000 vaihtamaan työpaikkaa, niin silloin oli jo haastattelu ja hakemuksen oli hyvä olla persoonallinen.

      Poista

Turku ja Barcelona

Kuljin perjantai-iltana Kouvolan Taiteiden yön tapahtumissa. Olin katsomassa valokuvanäyttelyä ja mietin juuri, joko pitäisi kiirehtiä Kymi ...