sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Henriette von Schirachin omaelämäkerta Herraskansaa - käännökseen pettyneen lukijan huomioita




Minua on petetty! 

Varasin kirjastosta Henriette von Schirachin omaelämäkerran Herraskansaa, Elämäni natsieliitin sisäpiirissä, koska olin lukenut jostain kiinnostavan jutun tästä kirjasta. Huomasin  kirjaston sivulla samalta kirjoittajalta toisenkin kirjan, Ihanuuden hinta, jonka tietysti uteliaana kirjarohmuna varasin. 
Kotona huomasin, että kyseessä onkin sama kirja, vuonna 1956 julkaistun kirjan Der Preis der Herrlichkeit, Erlebte Zeitgeschichte kaksi suomennosta. Elli Ristimäen suomennos Ihanuuden hinta on vuodelta 1962, kuusi vuotta alkuperäisen kirjan julkaisusta, ja Maija Isolan suomennos Herraskansaa on tältä vuodelta. 
Mieheni alkoi lukea vanhempaa kirjaa ja minä uutta. Ihmettelin, kun hän, vähän edellä lukevana, mainitsi kiinnostavia kohtia ja minun lukukokemukseni tuntui paljon tylsemmältä. 
No, en ihmettele enää. Olen vertaillut käännöksiä ja tullut siihen tulokseen, että vanha on paljon, paljon parempi. Käännöksellä on väliä!

Verrataan.

Vanha käännös:
Kochelissa oli 250 neekeriä, ja meille jäi heistä pieni muistokin, yksi tytöistäni sai lapsen neekerille. Lapsi on tätä nykyä jo iso poika, hän puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Oikeastaan hänen nimensä on Maurice, minkä nimen hän oli kasteessa saanut isänsä, ison, vaaleansinisen Lincolnin ajajana toimineen kersantin mukaan.
Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes meistä tuli 'sotarikollisia'.

Uusi käännös:
Kochelissa asui 250 mustaa sotilasta. Meille jäi siitä muistoksi eräälle apulaisellemme syntynyt tummaihoinen vauva. Nykyään hän ei ole enää mikään vauva, vaan iso poika, joka puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Kasteessa hänen nimekseen tosin annettiin Maurice hänen isänsä mukaan. Hänen isänsä oli kersantti, joka ajoi suurella, vaaleansinisellä Lincolnilla. 
Kaikki oli hyvin kunnes meistä tehtiin sotarikollisia. 

Miksi 50-luvun puhetapa on muutettu? Silloin ja vielä monta vuosikymmentä myöhemminkin puhuttiin neekereistä. Tästä tulee sellainen kuva lukijalle, että Henriette von Schirach oli aikaansa edellä. 
Vanhan käännöksen virkkeet ovat soljuvampia. Uusi käännös tuntuu vanhaan verrattuna tylsältä selkokieleltä. 
Täysin pahat teot ulkopuolelle jättävä lause Kaikki oli hyvin kunnes ... on vanhassa käännöksessä lainausmerkkeineen puhuvampi ja tekee lauseen kirjoittajasta elävämmän.

En tiedä, miten alkuperäinen saksankielinen teksti menee, mutta epäilen, että siinä on pitkiä virkkeitä, ajan kirjoitustapahan oli koristeellisempi kuin nykyinen.
Vanhan käännöksen käänteiset sanajärjestykset on muutettu suoriksi, mikä myös vie pois viehättävää vanhanaikaisuutta ja autenttisuutta. 
Sävy muuttuu, kun vanha tyyli nykyaikaistetaan. Minusta näin ei saisi tehdä, elämäkerrassa. 

Vanha käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on 'rodullisesti täysin arvoton'. Siinä on jälleen hyvä esimerkki koko rotuintoilun päättömyydestä. sillä se, että Wien on sellainen kuin on, johtuu juuri rotusekoituksista!

Uusi käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on rodullisesti täysin arvoton. Se on taas yksi esimerkki siitä kaikesta rotuhölynpölystä, sillä Wienin olemus kumpuaa juuri kansojen sekoituksesta!

Kansojen sekoituksesta! Mutta silloin uskottiin rotuihin, niin Hitler kuin rouva von Schirachkin. Tämä sana kyseenalaistettiin vasta paljon myöhemmin, kuten edellä mainittu neekeri, jota jotkut nykyään karttavat niin paljon, että käyttävät termiä n-sana. 
Miksi kääntäjä puhdistaa elämäkertakirjoittajan kieltä nykypäivän käytänteiden mukaiseksi! Tämä tuntuu pahasti lukijan holhoamiselta enkä näe siinä mitään hyvää. 

Nielen harmini. (Tai ehkä luen vielä tuon vanhan kirjan. Mitä siitäkin tulee, että haluan nykyään lukea kirjat moneen kertaan! No, ehkä on parempi lukea yksi syvästi kuin kaksi harppoen.) 

Vanhalla kirjalla on parempi nimi, ja sen luvuilla on paremmat nimet, esim. luku "Jail on vankila" on uudessa käännöksessä nimellä "Vankilassa". Kirjassa on paljon kulttuurisesta kohtaamisesta amerikkalaisten kanssa, "Jail on vankila" virittää lukijan odottamaan näitä kohtaamisia.

Henriette von Schirach kertoo elävästi elämästään natsipäällikön vaimona. Eihän hän nähnyt, mitä oli edessäpäin liittyessään innokkaana keskiluokkaisen nuorison kansanliikkeeseen ja tutustuessaan lehden toimituksessa nuoreen juuri Amerikasta palanneeseen filosofianopiskelijaan, Baldur von Schirachiin. Yhdessä he lumoutuivat vallankumouksellisesta kansanjohtajasta, Henrietten lapsuuden perhetutusta, joka muuttui myöhemmin hirviöksi. Kun Baldur sai Hitlerin valtaan noustua hienoja virkoja, myös Henriettellä alkoi ihana elämä. 

Tiesikö Henriette, mitä tapahtui? Kyllä hän tiesi, ainakin osan, ja yritti jopa kerran vaikuttaa Hitleriin, lapsuuden hyväntahtoiseen setään, lapsuudenystävänsä Evan mieheen, kertomalla, mitä oli nähnyt juutalaisille tehtävän, mutta totuuden kertominen sai Hitlerin raivokohtauksen valtaan ja Henriette joutui pakenemaan tämän vihaa. Hitler ei hyväksynyt "tunteilua".

Kirjassa on mielenkiintoisia kuvauksia aikalaisista, taiteilijoista ja poliitikoista, joita kirjoittaja tapasi ylettömän loisteliaissa juhlissa. 

Uuteen suomennettuun kirjaan on liitetty monenlaista lisämateriaalia. 
Alussa on historioitsija Steffen Bruendelin historiallis-kriittinen katsaus ja kaksi kirjoitusta kirjan kirjoittajalta, vuoden 1976  kirjoitus "Esipuheen asemesta" ja vuoden 1981 "Lisä toiseen painokseen". Henriette von Schirach painottaa molemmissa näissä, miten hänen aikansa naiset antoivat miesten hallita ja omaksuivat itse naiivin roolin. Hän toivoo, että hänen muistelmaansa ei nähtäisi haikailuna menneeseen loistoon vaan kannustuksena naisille itsetunnon lisäämiseen.  

Kirjan lopussa on kirjoittajan pojan Klaus von Schirachin äitinsä jäämistöstä sinne liittämiä kirjoituksia, mm. "Hitler tapaa Nietzschen siskon", ja loppusanoina  Klaus von Schirachin "Sananen äidistäni", jossa hän sanoo kiinnittäneensä taas kerran äitinsä kirjaa lukiessaan huomiota siihen, miten tämä ei mainitse ihmisoikeusrikkomuksia, joihin hänen isänsä osallistui eikä Nürnbergin tuomioistuimen tuomiota, jolla tämä määrättiin 20 vuodeksi Spandauhun vankilaan. Ehkä miehen asiat eivät enää niin kiinnostaneet avioeron jälkeen, jonka Henriette haki tuomion jälkeen solmittuaan uuden romanttisen suhteen.
Omaa vankileiriaikaansa Henriette pitää kohtuuttomana. 

Henriette von Schirach tosiaan suree natsijohtajien ja heidän perheidensä kohtaloa sekä maanmiestensä kärsimyksiä sodassa, mutta tuhotuista juutalaisista ja muista ns. kansanvihollisista hän ei mainitse muuta kuin tuon yhden kohtauksen, jossa hän uhmasi Hitleriä.

Haluan vielä lainata aivan muistelmien lopusta varoitusta:
Mutta koska nuorten narrien varasto on ehtymätön, kasvaa uusia aina tilalle. Jolleivät meidän arpemme, kyynelemme ja hautamme riitä heille opetukseksi, on kaikki ollut turhaa. 
Inhimillisen typeryyden karuselli on niin helppo panna liikkeelle. Puhallus vain vihellyspillillä ja vallan koneisto lähtee käyntiin.
Karuselli houkuttelee loistollaan, pettävän viattomilta näyttävillä värikkäillä hahmoillaan. Mutta niin pian kuin joutuu siihen mukaan, kiihtyy vauhti kiihtymistään, eikä sitten enää voikaan hypätä siitä pois ...
Tämä on vanhan käännöksen vanhantyylistä kuvausta. 

Vanhan kirjan alussa on alkusanat, jotka uudesta on jätetty pois. Ne olisi voinut pitää.                                          
Todellisuus ei noudata järjen lakeja - Aldous Huxley

P.S. Olen kirjoittanut aiemmin lakimies-kirjailija Ferdinand von Schirachin kirjasta Rikoksia (klik).
Ferdinand on Henrietten pojanpoika. Hänen kirjoistaan näkee, että vaikeat asiat painavat sukupolvesta toiseen.


Lisäys 23.5. 

Aloin nyt sitten lukea eläytyen vanhempaa kirjaa. Kun pääsin kohtaan, jossa käytetään kaunista vanhaa futuuria (olla-verbi + partisiippi), niin en malttanut olla kurkkaamatta, miten se oli suomennettu uudessa käännöksessä. Arrgh, tähän kiteytyy se, mitä yritin sanoa tyylin ja kauneuden häviämisestä "selkokielikäännöksessä".
Myös Much tuli tervehtimään, Much, vuoristo-opas, joka nyt oli vielä entistäkin laihempi ja sitkeämpi näyttäen jo olevan melkein 'pelkkää henkeä koko mies', niin kuin Tyrolissa sanotaan, ja joka seuraavana talvena erästä vuorille eksynyttä pelastaessaan oli paleltuva kuoliaaksi.
Sama uudessa käännöksessä:
Paikalle saapui myös vuoristo-opas Much, josta oli tullut vielä hieman luisevampi ja vaivalloisemmin liikkuva, "ihmisen varjo, kuten Tirolissa sanotaan. Much paleltui kuoliaaksi seuraavana talvena vuorikiipeilyllä.

Makuasioitahan nämä ovat. 
Ei mahda mitään, minä näen tällaisen yksinkertaistamisen kuin tv-ohjelman tekstityksenä, jossa tila vaatii lyhentämään. 
Muoto "oli paleltuva" on hieno; samaa käyttävät tyylikeinona jotkut nykykirjailijatkin, mm. Pirkko Saisio eräässä kirjassaan.

Tulee mieleen, mitä kaikkea me käännöksissä mahdamme menettää. Kääntäjät, pyydän, säilyttäkää alkuperäisen teoksen tyyli!

26 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista, harvoinhan tulee luettua eri aikakausien käännöksiä näin rinnakkain kuten sinä nyt. On tainnut Suomeenkin rantautua täältä Ruotsista pelko tiettyjä sanoja kohtaan. Täällähän käytiin pari vuotta kunnon sanasota kun Astrid Lindgrenin Pepistä sensuroitiin neekeri-sana pois. Mielestäni sanat sinänsä eivät satuta ja varsinkin näihin vanhoihin teoksiin ne voisi jättää. /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ja vanhassa tekstissä pitää muutoinkin säilyttää vanhan tekstin tyyli lauserakenteissa ja sanoissa, vallankin kun kyseessä on muistelma.
      Jopa minä kirjoittaessani muistojani elämästä 50-luvun Satakunnassa siirryn sen ajan kieleen ja sanastoon. Minusta siihen pitää pyrkiäkin, koska se saa lukijan eläytymään.

      Poista
    2. Peppiä ei olisi minusta saanut sorkkia! Jossain lyhennelmissä kyllä, mutta ei varsinaisissa Peppi-romaaneissa. Sitä vartenhan vanhemmat ja muut lapselle lukevat henkilöt ovat, että selittävät tekstiä. Siinä tulee samalla annos historiaa.
      Outoa sensuuria ja lukijoiden aliarvioimista.

      Aloin lukea Aino Kallaksen Suden morsianta. Olispa höpsöä, jos se nykykielistettäisiin.

      Poista
  2. "...Klaus von Schirachin äitinsä jäämistöstä sinne liittämiä kirjoituksia, mm. "Hitler tapaa Nietzschen siskon"
    - Juuri lukemassani Huonosti käyttäytyvissä filosofeissa kerrottiin Nietzschen siskosta, jonka vaikutus siihen että Nietzscheä yritettiin liittää natseihin ei liene vähäinen. Elisabeth oli antisemitisti ja yritti kovasti liehitellä Hitleriä tekemällä veljestään samanlaisen saksalaisnationalistin. Ei silti onnistunut. Hitler oli kai tutustunut sen verran Nietzschen ajatuksiin, ettei ollut tämän ihailija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun pitää lukea tuo kirja filosofeista, ehdottomasti.
      Tässä kirjoituksessa siskon, rouva Förster-Nietzschen tapaamisesta, käy myös ilmi, että vanha hienostonainen palvoo sankarimyyttiä. Hän on tyytyväinen, että herra Hitler on naimaton, koska sankarin on oltava vapaa.

      Poista
  3. Oiva postaus:) Minä liputan kyllä hulmuten tuon vanhan käännöksen puolesta! Kirja on aikakautensa tuote ja sen sanavarastoin ja käytännöin kirjoitettu. Sen vielä ymmärrän, että esim. Jalmari Finnen "Verisen lyhdyn" uudessa painoksessa (2017) muutamia sanoja oli tuotu nykyaikaan, mikä esipuheessa asiallisesti mainittiin.

    Ferdinand von Schirachin teokset ovat kiintoisia ja kuulemma varsin luettuja kielialueellaan.

    Lainaamasi varoitukset otan huomioon ja ne olisivat noin yleisimminkin varteenotettavia, kun tätä maailmanmenoa seurailee & ihmettelee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos vanhoja kirjoja aletaan kääntää näin, niin tyyli kadotetaan ja jää sellainen vaikutelma, että ennen kirjoitettiin kuten nykyään mutta tylsemmin. En ymmärrä, esim. miksi tuossa ensimmäisessä sitaatissa on lapsi-sana korvattu vauvalla. Ei ennen niin vauvoiteltu. Tuntuu pikku jutulta, mutta vie pois ajastaan.
      Sekä vuoden 1976 että 1981 esipuheissaan Schirach sanoo, ettei ole muuttanut alkuperäistä käsikirjoitusta. Miksi siis Suomessa piti tehdä uusi käännös?
      Erikoista on, ettei Schirach edes vuonna 1981 mainitse mitään rikoksista, pahoittelee vain, että jos peli hävitään, niin naiset kärsivät eniten.

      Poista
  4. Hyvä postaus, josta pitkälti olen samaa mieltä. Nykysuomentaminen vie todella paljon klassikoiden (tai muiden vanhojen kirjojen) tekstistä pois. Minä en edes suostu lukemaan nykysuomennoksia. Mistäköhän edes johtuu, että nykykirjallisuudessa on usein raportoivampi kieli kuin vanhoissa, joissa on uskallettu ottaa kielellisiä vapauksia.

    Sensuuriakaan en kannata, jos kirjan on tarkoitus kuvata aikaansa. Aloin postauksesi myötä miettiä millainen olisikaan Hitlerin Taisteluni, jos se muutettaisiin nykykäsityksiin sopivaksi. Ei taitaisi jäädä jäljelle mitään. Sen sijaan jos joku nykykirjailija käyttää n-sanaa ilman erityisen perusteltua syytä, katson karsaasti. Monissa ajattomissa (tarinassa ei tapahtuma-aika oleellinen) teoksissa saisi sanan puolestani sensuroida. Kyllä minua ainakin häiritsee loukkaavat sanat myös niissä oman aikansa tuotoksissa, mutta jotenkin sen kuitenkin voi ymmärtää, tietyissä tilanteissa.

    Jos sensuurin tielle lähdettäisiin, en haluaisi edes kuvitella mitä tapahtuisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raportoiva on hyvä sana kuvaamaan sitä, miten minä koen tämän uuden käännöksen verrattuna elävään vanhaan.

      Nykykirjoissakin eri henkilöt (eri ikä, sosiaalinen tausta, asuinpaika jne)puhuvat eri tavoin. Ei voi tuijottaa vain yksittäisiä sanoja.
      Jos elokuva kuvaa neekeriorjia ja aikaa, joka on nyt takanapäin, niin ei minua häiritse siinä sen ajan kieli yhtään.
      Jos taas tämän hetken asiakielessä käyttää vanhentuneita termejä, niin se on tahallinen tyylirikko...no, kyseessä on ehkä sketsi.

      Jotain sensuuria on havaittavissa muuallakin kuin käännöksissä. Elämme outoja aikoja. :)

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Hannele, et menetä siinä paljon. Näitä kirjoja on kirjoitettu muitakin. Ja näistä on turha odottaa selitystä.

      Minulle on nyt tullut vähän sellainen jälkimaku, että näitä kirjoja kirjoittaneet naiset ottivat hyödyn irti tapahtuneista rikoksista vielä jälkikäteen kirjoittamalla tällaisia selityskirjoja, joissa ei ole edes katumusta.

      Poista
  6. Minulla on sama kokemus Evelyn Waughin Mennyt maailma -romaanista. TV-sarjan nähtyäni lainasin kirjastosta vanhan, jo kellastuneenkin kirjan, joka lumosi ensimmäiseltä lehdeltään asti. Käännös oli 1940-luvun lopulta. Pidin kirjasta niin, että kun näin sen kirjakaupassa, ostin heti. Ja voi mikä pettymys! Ensin en tajunnut, mikä oli vikana ja ihmettelin, miten kirja edellisellä lukukerralla oli ollut muka niin vaikuttava. Mutta sitten huomasin katsoa nimiölehdelle. Kirjasta olikin ilmeisesti TV-sarjan suosion innoittamana tehty 1980-luvulla uusi käännös, joka oli aivan arkinen, välillä suorastaan kömpelö. Ihan todella pettynyt olin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just noin. En ymmärrä, miksi ei vain oteta uutta painosta. Aikalaiskäännöksessä on varmemmin sama ajan henki ja tyyli, mikä alkuteoksessakin.
      Jos nuoremmaat eivät ymmärrä vanhaa kieltä, niin se on sivistyksen puutetta.

      Ajattele, jos Aino Kallaksen romaanista Sudenmorsian vuodelta 1928 tehtäisiin uusi käännös!
      "Vaan Priidik oli taas olevinansa niinkuin köysin sidottu elikkä halpaantunut, niin ettei hän yhtäkään jäsentä liikuttaa tainnut eikä myöskään suutansa puhuaksensa aukaista."

      Poista
    2. Tai siis nykykielinen versio. :) Suomeksihan Kallas kirjoitti.

      Poista
  7. Kun on haluttu tehdä uusi suomennos, on varmaan haluttu tehdä suomennos, joka tuo tekstiin jonkin uuden näkökulman? Tulkitsee tekstin sen asiasisällön kautta esimerkiksi?

    Neekeri-sanaa käytettiin vielä 1970-luvulla muistikuvani mukaan Suomen koulujen maantiedon kirjoissa. Minusta on järkyttävää, että meidän suomalaisten, joitten kielenkäytössä kyseinen sana ei käsittääkseni merkinnyt mitään muuta kuin ihonväriltään mustaa ihmistä, syyllistetään joittenkin Yhdysvaltain eteläosien valkoihoisten käyttämästä haukkumasanasta. Samalla käytännöllä venäjän kielessä ei saisi enää käyttää heidän omakielistä nimitystään venäläisistä, kun kerran me suomalaiset olemme ottaneet siihen pohjautuvan sanan käyttöön venäläisten haukkumasanana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiasisältö kyllä välittyy.
      Jos uudet käännökset ikään kuin selostavat vanhan kirjan sisällön, niin onhan sekin tietysti jotain.
      Ihmettelin kerran Venäjällä Kostamuksessa eteläamerikkalaista saippuasarjaa. Sitä päällepuhuttiin niin, että selostaja esitti kaikki roolit ja jopa sanoi "nyt hän sanoo niin ja niin...". Välillä kuului takaa jotain espanjaksi, mutta kohta taas selostaja peitti sen omalla äänellään. Minä ajattelin, että kyllä jäisi tv:n katselu vähäiseksi, jos pitäisi katsoa ulkomaiset sarjat tuolla tyylillä.

      Ei toisen ajan ihmisiä saisi todellakaan moittia silloisesta kielenkäytöstään, kuten ei muustakaan sen ajan elämään yleisesti kuuluvasta.
      Kouluihin tuli muistaakseni 80-luvulla oikeat termit.
      Myös pääosa vanhemmista ihmisistä on varmaan osannut muuttaa kielenkäyttöään. Ei kuitenkaan Raimo Häyrinen, joka vielä 1990 opasti urheilukisoissa kansaa, mikä on neekeri, mestitsi, intiaani ja zambo :D. Tämä vaikuttaa ihan vitsiltä, mutta on tosissaan puhuttu. Avaa linkki ja saat nauraa!
      http://www.is.fi/em-futis/art-2000001208491.html

      Poista
  8. Neekeri-sanasta. Kirjassa sana puolustaa paikkaansa, koska se kuvaa aikakauttaan. Mutta puhuttaessa on varmaan käytettävä ihmisten asuinpaikan, esim. Somalia, Pohjois-Afrikka, Ghana, nimeä, jos puhuu mustien ihmisten kanssa. Käsitykseni on se, että neekeri-sanasta, siis espanjan sanasta negro, tuli tabu lynkkausten ja edelleen jatkuvan Yhdysvaltojen tummaihoisten murhien vuoksi. Mustat halusivat itse puhua itsestään ensin sanalla black ja sitten african-american.

    Kaipa puheen kohdetta on kuunneltava. Mutta kirjojen käännösteksteistä samaa mieltä!

    VastaaPoista
  9. Juuri näin se on.

    Kun olin vuonna 1970-71 USA:ssa, niin siellä käytettiin oman maan tummaihoisista sanaa African American eli afrikkalaisamerikkalaiset ja Suomessa intiaaneiksi kutsutut olivat native Americans eli alkuperäisiä amerikkalaisia. Silti tietysti vanhoissa kirjoissa ja orjuusajan elokuvissa oli ja on edelleen sanoja negro ja haukkumasana nigger ja valkoihoiset uudisasukkaat pelkäävät intiaaneja.
    Ja onhan edelleen neekerijazz, se on vakiintunut nimi.

    Kun koulussa vieraili aivan 80-luvun alussa vieraita Afrikasta, mm. eräs namibialainen tutkija ja senegalilainen musiikkiryhmä, en kuullut kenenkään puhuvan heistä muilla kuin kansallisuusnimillä.

    En ole oikeastaan huomannut näissä nimityksissä ongelmia oman aikuiselämäni aikana. Sen sijaan minua kymmenen vuotta vanhemmat ihmiset muistelevat, miten näkivät elämänsä ensimmäisen neekerin ja mikä ihme olivat tummaihoiset urheilijat Helsingin olympialaisissa 1952. Silloin oltiin Ketjukolaajan kuvaamalla tavalla viattomia eikä tiedetty sanojen nyansseja.

    VastaaPoista
  10. Muistaakseni sitten koulukirjoissakin puhuttiin ihmisroduista sellaisina ominaisuuksina, jotka määrittelevät rodullisen ihmisen paikan hierarkiassa, kansojen kesken tai jonkin yhteiskunnan sisällä. En muista ketään joka olisi kyseenalaistanut rodun merkitystä. Muistan joskus miettineeni miksi 50-luvun yksityisessä oppikoulussa (muunlaisia ei maalla juuri ollut) ei ollut lainkaan mustalaisia. Heitä ruvettiin kutsumaan sitten 1970-luvulla romaneiksi, mutta kun tutulta mustalaiselta kysyin, niin sanoi ettei mustalainen ole paha sana, ja että siitä on perheenkin kesken puhuttu.

    Rasismi on vaarallinen juttu, koska äärimmäisyyksissä se tekee tappamisen arkipäiväiseksi ja lopulta yhteiskunta jakautuu peruuttamattomasti. Yhdysvallat on hyvä esimerkki tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei ne rotunimitykset silloin (nyt ne ovat!) olleet mitään haukkumasanoja, ne olivat oppikirjojen luokittelua. Harvat suomalaiset olivat edes koskaan nähneet ketään muita kuin suomalaisia ja kaikki erinäköiset vaikuttivat eksoottisilta. Joku missi meni naimisiin afrikkalaisen prinssin kanssa ja Armi filipiiniläisen Gilin. Näitä pareja ihailtiin.

      Ihmiset muuttavat kielenkäyttöään hyvin eri tahdissa. Toiset siirtyivät klassillisesta klassiseen ja sairaslomasta sairauslomaan suit sait ja toiset jäivät siihen, että minulle se on sairasloma ja sillä siisti. Sama on pätenyt siihen puhuuko vanhoilla rotunimityksillä vai puhuuko kansoista.

      Meidän talossa asuu kaksi mustalaisnaista. He ovat ehdottomasti sitä mieltä, että he ovat mustalaisia.

      On se kumma juttu, että mikään sisvistys ei näytä hävittävän rasimia. Ihan kuin se olisi joillain geeneissä kuten alkoholismi.
      Minusta on kauheaa, kun yleistetään, että kaikkihan me pelkäämme vaistomaisesti erilaisuutta. Tämä tuli taas esiin Halla-ahon ja Terhon haastattelussa jossain ohjelmassa. Minä en ainakaan tunnista itsessäni tällaista tunnetta enkä tykkää, että oma rajoittuineisuus yleistetään kaikkia koskevaksi.

      Poista
    2. Ei se ollut mikään missi vaan 17-vuotias pankkivirakilija (siihen aikaan pääsi työhön jo tuossa iässä)Sinikka Toivonen Nokialta, joka rakastui vuonna 1954 Kultarannikolta Suomeen saapuneeseen perintöprinssi Ankrah Ardaye MacKenzieen. Pariskunta aloitti elämänsä yhdessä Lontoossa.
      Pikkutytön sydämeni koki tuon romanssin syvästi. Olisin halunnut olla prinsessa Sinikka Ankrah! :)

      Poista
  11. On myös muistettava uskonnon harjoittama rasismi. Ainakin vielä 60-luvulla puhuttiin pakanauskonnoista ja raukoista, jotka pitää käännyttää.
    Onko vielä täälläkin hetkellä lähetystyötä jopa Japanissa, jossa ei siihen ainakaan tarvitse liittää hyväntekeväisyyttä?

    VastaaPoista
  12. Rasismi on inhottava ilmiö ja siitä on näköjään erittäin hankala päästä eroon. Olen kova jalkapallofani ja minua ärsyttää armottomasti, että kovasta kampanjoinnista huolimatta rasismista ei vaan päästä eroon katsomoissa. Pelaajille huudellaan, heitetään jopa banaaneja kentälle jne. Italialainen Mario Balotelli on niitä, jotka ovat kärsineet tästä: http://www.ksml.fi/urheilu/Balotelli-lytt%C3%A4si-fanien-huutelun-Onko-rasismi-laillista-Ranskassa/915302
    Ai niin, luin jokunen vuosi sitten tuon vanhan käännöksen Ihanuuden hinta ja pidin siitä. Eliitti-natsirouvan kuvaus elämänsä ihanteiden murtumisesta, kaiken kauniin ja ylellisen romahtamisesta. Jäi tosin mieleen tuntu, ettei mitään varsinaista katumusta ilmaistu.
    Hyvää kesää Marjatalle!
    t. manu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh huh!
      Siis jos joku korjailee entisajan ihmisiä siitä, että he kannustivat omaa tummaihoista pelaajaa huutamalla tälle "Meidän neekeri, hyvä hyvä!", kun vieras nimi ei taipunut suussa (kuten olen kuullut jossain tapahtuneen), niin eihän siinä ole mitään pahaa verrattuna tällaiseen ääliömäisyyteen.
      Manu, oneksi en seuraa urheilua. Olisin varmaan raivona tuollaisten pönttöpäiden rasistien vuoksi.

      Ai jai, nyt lisäät harmistustani. Minä palautin molemmat kirjat. Haluan vielä joskus lukea tuon vanhan kirjan puhtaalta pöydältä niin, että tätä uutta ei ole vieressä houkuttamassa vertaamaan.
      Opin tästä sen, että jos lähellä kirjan julkaisua tehty käännös on saatavilla, niin luen sen.
      Joo, ei rouva katunut, harmitteli vain sitä, että heidät tuomittiin ja ihanuus katosi.

      Hyvää kesää myös sinulle Manu!

      Poista
  13. Kamala tuo uusi käännös! Ja ihan oikeasti, ei vain uuden vastustuksesta. Tyyli on tosiaan, kuten sanoit, liian selokieltä. Jo näissä muutamissa esimerkeissä on menetetty monta pientä yksityiskohtaa. Minua ei niin häirinnyt, missä verbimuodossa kaveri kuoli vuoristossa, mutta toisessa kerrotaan syy!
    Tuosta sanojen "neekeri" ja "rodut" olen myös samaa mieltä. Jos meille yritetään kuvailla sen ajan yhteiskuntaa, on se kuvattava sellaisena kuin se oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just, siitähän oli jätetty myös pois se, että opas paleltui etsiessään eksynyttä. Näitä on varmaan paljon lisää, aarrgh. Ja mitä tarkoitusta varten!

      Poista

Turku ja Barcelona

Kuljin perjantai-iltana Kouvolan Taiteiden yön tapahtumissa. Olin katsomassa valokuvanäyttelyä ja mietin juuri, joko pitäisi kiirehtiä Kymi ...