tiistai 30. toukokuuta 2017

Karl-Ove Knausgård, Kevät



Olen lukenut Karl-Ove Knausgårdin omaan elämään perustuvan Taisteluni-sarjan viimeistä osaa vaille. Pidän sarjaa vangitsevana. Mikä siinä vangitsee on miehen eksistentiaalinen etsintä, jossa lukija saa olla osallisena. Se, mitä kirjan minä-kertoja ymmärtää ja oivaltaa, sen saa lukijakin kokea. Arkiset tapahtumat ja päähenkilön päänsisäiset tapahtumat, muistelu ja pohdinta, limittyvät, kuten elämässä yleensä.
Alkuun näiden kirjojen ilmestyttyä pohdittiin, onko kaikki varmasti totta. Se on turha kysymys, autofiktion totuus on fiktiivistä. Mitä muuta se voisi olla! 

Tämän mammuttimaisen kirjoitusurakan (noin 3500 sivua julkaistuna parissa vuodessa, 2009 - 2011)  jälkeen Knausgård vakuutti, että kaikki on sanottu ja kirjoja ei tule enää. Hyvin pian väsymys onneksi haihtui ja kuulin elpyneen kirjailijan sanovan jossain haastattelussa, että häntä kiinnostaisi kirjoittaa esseitä. 
Knausgårdilta onkin julkaistu Taisteluiden jälkeen paitsi vielä suomentamaton esseekirja Sjelens Amerika myös kaksi kuvateosta yhdessä valokuvaaja Thomas Wågeströmin kanssa ja kirja Hjemme/Borte, joka sisältää kirjeenvaihtoa kirjailija Fredrik Ekelundin kanssa. Näiden lisäksi hän on kirjoittanut uuden viimeistä osaa vaille olevan sarjan, jonka osat on nimetty vuodenaikojen mukaan. Syksy, Talvi ja Kevät on suomennettu sitä mukaa kuin ne ovat ilmestyneet alkukielellä. Norjaksi nämä ovat muodossa Syksystä, Talvesta jne. Minä pitäisin enemmän tästä esseemäisestä otsikosta.
Syksy ja Talvi ovat lyhytproosaa. En ole lukenut niitä vielä. Jotkut ovat kehuneet kirjoja, jotkut pitäneet välitöinä. 

Sen sijaan luin viimeisimmän Kevät (2017), alkuteos Om Våren (2016). Tämä on hyvä! Ihan kuin Knausgård olisi taistellut pitkissä romaaneissaan tätä tiiviimpää ja kirkkaampaa muotoa kohti. 

Keväässä Knausgård palaa etsintäänsä. Takakannen otteessa Aftenpostenin arvostelusta kirjaa kutsutaankin nimellä Taisteluni 7. 

Kevät on yhdenpäivänromaani. Minäkertoja, isä, hoitaa lapset aamulla kouluun ja päiväkotiin ja lähtee ajelemaan pienimmän, muutaman kuukauden ikäisen vauvan, kanssa katsomaan perheen äitiä sairaalaan. Matkalla hän kertoo pikkuiselle perhe-elämän vaikeasta jaksosta, joka kärjistyi puoli vuotta ennen tämän syntymää siihen, että hänet kutsuttiin tapaamaan lastensuojelun työntekijöitä. Vaikka kyseessä oli rutiinitapaaminen - niin tehtiin aina kun tapahtui sellaista mitä meillä oli tapahtunut - niin perheenisä kokee suurta häpeää ja pelkoa siitä, että on lähestymässä tilannetta, jossa menettää ohjat oman perheensä suhteen. Tämä heti alussa kerrottuna toimii täkynä lukijalle: mitä oikein tapahtui? 

Kahdessa kohdassa yhteisen kommelluksia sisältävän matkan aikana isähahmo pohtii, miksi ryhtyi kirjoittamaan eräänlaista päiväkirjaa tai pitkää kirjettä tälle perheen neljännelle lapselle jo ennen hänen syntymäänsä. Muut parin vuoden välein syntyneet lapset olivat jo hitsautuneet yhteen eikä iltatähti jakaisi heidän kanssaan yhteistä historiaa. Siinä yksi syy omistaa kirja perheen uudelle tulokkaalle.
Tiesin, että sinusta olisi kirjoitusteni lukijaksi aikaisintaan kuusitoistavuotiaana, tein sen siis lopuksi lähinnä itseni vuoksi, yritin kai sillä tavalla valmistautua tulevaan, nähdä elämämme sinun silmilläsi. Tehdä sinulle tilaa. 

Toisessa kohdassa isä pahoittelee omaa vetäytymisen tarvettaan, minkä vuoksi yksinäinen elämä näppäimistön edessä luontuu häneltä parhaiten. 
Se ei ole mikään hyvä ja muiden kannalta toivottava piirre, mutta se tulee sinulle tutuksi, ja taidan kirjoittaa siitä tässä juuri siitä syystä, sinulle anteeksipyynnnöksi, jonka saat kun aikanasi luet tämän. Haluan, että lukiessasi ajattelet minusta hyvää. Ja meistä, perheestäsi, ja vaikeasta kesästämme.  

Imre Kertészillä on raivoisa Kaddish syntymättömälle lapselle. Knausgård on kirjoittanut kauniin, mietiskelevän rukouksen, kaddishin, syntyneelle lapselle. 

Mieheni luki tämän minun jälkeeni. Kysyin, mikä hänestä kirjassa on parasta. Hän sanoi, että se kuvaa hyvin nykyajan pohjoismaisen isän elämää. Pohjoismaiset isät ovat nykyään lastensa elämässä samalla tavalla kuin äidit.  
Minusta kirja kertoo myös siitä, miten tavattoman raskasta on, kun toisen vanhemman mielenterveys pettää. Kertoja ei valita eikä pidä lapsia taakkana, mutta selviytyminen kaikesta, mitä ennen on tehty kahdestaan ei ole helppoa. 

Seisoin siinä pitkän aikaa ja katselin iloisesti juttelevia ihmisiä pimenevässä illassa, juoksentelevia lapsia, kokosta nousevia oransseja liekkejä. Kun kumarruin katsomaan sinua, poskillani valui kyyneleitä. Sinä hymyilit nähdessäsi naamani tulevan lähelle, koska et tiennyt myöskään, mitä itku on. 

Ajattelin kirjaa lukiessani lastenkasvatusta ja sen teorioita. 
Samaan aikaan HS:ssa oli artikkeli, jossa korostettiin sitä, että lasta ei saa kannustaa kehumalla hänen ominaisuuksiaan, vaan ainoastaan tekemisiään. Ei siis näin: "Vau, oletpa hyvä piirtäjä, hieno piirros!", vaan näin: "Vau, oletpa harjoitellut ahkerasti, ja kun jatkat tähän malliin, niin kohta piirrät vieläkin parempia hevosia." Ja höpsön pöpsön! Minusta lasta ei saa lytätä, ei ominaisuuksia eikä taitoja, mutta kehua saa! Eivät lapset nyt niin paljon eroa aikuisista. Jos minulle laitetaan kommenttilootaan "Marjatta, näkee että olet ahkeroinut Knasu-kirjoituksesi eteen, harjoittele vaan lisää", niin ... hmm, olisikohan se jopa vähän ivallista. Mutta jos kiitellään, niin minähän rentoudun ja hurautan innostuksissani lisää kirjoituksia. 
Lapset ovat ihmisiä ja keskenään erilaisia. Luulen, että tuollainen tiikeriäitimäinen tuuppaaminen ja suoritusten korostaminen ovat useimmille lapsille vain pahasta. "Olet ihana" sen sijaan on hellyyttä, jossa ei vaadita mitään, vaan iloitaan toisen olemassaolosta. 
Tätä mietin, kun luin samaan aikaan HS:n kovin helpolta tuntuvia, mekaanisia kasvatusohjeita kannustamisesta taitolajina ja Knausgårdin mietteitä dynaamisesta asetelmasta perheessä, jossa sekä lapset että aikuiset muovautuvat yhteiselossa. 
Jokaisella lapsella on omat tarpeensa, joihin vanhemmat vastaavat yksilöllisesti, heidän ajattelunsa ja toimintansa ovat kuin nestettä, joka mukautuu lapsen muotoihin, täyttää kolot, mutta valuu ohi siellä missä on täyttä. 

Kirjan kieli on kaunista, taattua Knausgårdia. 

Suomennos on hyvä, siitä kiitos Jonna Joskitt-Pöyrylle!

Ja kansihan on upea. Kevät. (En löydä sen tekijää.) 


lauantai 27. toukokuuta 2017

Presidentti Mauno Koiviston hautajaiset toivat mieleen isäni


Isäni parikymppisenä


Isäni 91-vuotiaana, 10 päivää ennen kuolemaansa

Kun luin lehdistä, että Jorma Hynninen laulaa presidentti Mauno Koiviston hautajaisissa Veteraanin iltahuudon, tiesin, että liikutun ja alan nyyhkyttää hillittömästi. Pelkkä Jorma Hynnisen ääni, ja vielä että näen hänen laulavan.

Ja tämä laulu.

Isäni oli samassa sodassa kuin Mauno Koivisto. Hän oli ensin lähettinä ja velipuolensa kuoltua lääkintämiehenä, koska ajateltiin, että se olisi hieman turvallisempaa ja, jos hyvin käy, perheestä voisi edes toinen poika säilyä. 
Isä säilyi.

Isäni ei puhunut nuorempana paljon sotakokemuksistaan, vitsaili joskus sotamiesten toilailuista ja omista ylivertaisista taidoistaan hoitaa vammoja. 
Ne taidot olivat kyllä meille lapsille liian ronskeja; hän heitti omiin haavoihinsa suolaa desinfiointiaineeksi. 
Vanhana isä saattoi kesken kaiken eläytyä johonkin sodassa kokemaansa. Kerran kun kävelimme Kankaanpään keskustassa mukulakivikatua, hän totesi, että kyllä ne haavoittuneet Kannaksella huusivat, kun piti heitä tämmöisiä katuja pitkin kuljettaa kovapyörärattailla. 
Myös ryöstötilanteessa - sellaisenkin kohteeksi isäni vanhuksena joutui - hän oli muistanut sotakokemuksiaan. Yksi parikymppisistä ryöstäjistä oli uhkaillut isää kuristamalla tätä vyöllä kaulasta ja ilkkumalla eikö äijä pelkää. Isäni oli sanonut siihen:"Kyllä mä poijat peloon tiärän. Mä olen Vuasalmellaki ollu."
Kahdeksankymmentä täytettyään isäni alkoi toimia sotaveteraaneissa ja puhua me-muodossa kavereistaan. Entisestä korsukaverista tuli hänelle tärkeä.


Isä esittelee tyttärelle mitaliaan.

Siunauspuheen Koiviston hautajaisissa pitänyt piispa Eero Huovinen kertoi Mauno Koiviston vielä tämän vuoden puolella muistelleen lentopallokavereilleen sotapalvelustaan jääkärikomppaniassa.
Oli saatu kaksi venäläistä vankia, joiden saattaminen selustaan määrättiin Mauno Koiviston tehtäväksi. Kun vangit ja saattaja kulkivat etulinjasta taaksepäin, vastaan tuli suomalaisia sotilaita, jotka Koiviston kertoman mukaan alkoivat "kolhia" vankeja. Koivisto suuttui omiin maanmiehiinsä, nosti kätensä ja sanoi: "Älkää koskeko näihin miehiin, he ovat minun vankejani, he ovat minun veljiäni."
Kolhiminen tuo niin mieleen lapsuudenmurteeni. Lapsia saatettiin varoitella ulos leikkimään lähtiessä: "Älkää sitte kolhiko itteenne!"
Paljon muitakin muistoja lapsuudesta nousee pintaan tutun murresanan mukana.

Luulen, että minun isäni Frans Korpela olisi tehnyt kuten Mauno Koivisto vankeja kuljettaessaan. Hän olisi nähnyt ihmisen vangissa, kuten näki kaikissa muissakin. 
Kun isäni lopetti maanviljelyn, hän ei suostunut myymään pois koneitaan, koska naapurit olivat aina lainanneet niitä. "Mistä ne sitte Vesilahreski pernakoneen ottaa, jos mä omani hävitän." Siellä seisoivat perunanistustuskoneet, klapikoneet ja muut odottamassa lainaajia. 

Isän vaatimattomuus ärsytti minua. Hänelle kelpasi kaikki, koska kaikki oli niin paljon paremmin kuin korsussa. Hän ei halunnut mukavuuksia, eikä mitään turvalaitteita edes ryöstetyksi tulonsa jälkeen. Pelkäsin monesti ja motkotin hänelle, kun hän lähes yhdeksänkymppisenä ajeli traktorilla yksin metsässä hakemassa tuulenkaatamia puita. Poikani ymmärsivät paremmin ja sanoivat, että anna Papan olla. Hänellä on nyt hyvä elämä juuri näin. 


Isä esittelee tyttärelle kasvejaan. Hän käytti paljon luonnonkasveja,
keräsi mm. omat teeaineksensa luonnosta.

Vuonna 2012 elokuva- ja teatteriohjaaja Noora Männistö teki dokumenttielokuvan pohjoissatakuntalaisella myymäläautolla käyvistä ihmisistä ja heidän elämästään Jokapäiväinen leipä ja pyhäksi pullaa. Tiesin, että isäni oli mukana jossain kohdassa tässä tv-elokuvassa, ja kun se näytettiin TV1:n Dokumenttiprojektissa istuin hievahtamatta odottaen missä näkyy isäni, vai eikö näykään. 
Siirryttiin sotaveteraanien kokoukseen. Vanha nainen säestää pianolla ja valkopäiset miehet laulavat Veteraanin iltahuutoa ponnettomasti, haurain äänin, Yhtäkkiä kamera pysähtyy lähikuvaan minun isäni kasvoista ja viipyy siinä pitkään, pitkään. Isä liikuttaa hiljaa huuliaan. (Isäkään ei mielestään osannut laulaa. Meidän perheessä vain hänen äitinsä Alma Josefiina eli Mamma osasi, kajautteli virsiä ja teki selväksi muille, että he eivät osanneet.) 
Minä tuijotan ja tuijotan. Miten isäni onkaan kaunis vanhus, arvokas ja yhtä aikaa vahva ja väsynyt. 
Soitin ohjaajalle ja tilasin elokuvan itselleni muistoksi. Katsoin sen tätä kirjoitusta varten ja pysäytin alla olevaan otokseen. Siinä hän on, veteraani.



Sotaveteraanin iltahuuto ei ollut merkinnyt minulle mitään ennen kuin näin tämän dokumentin. 
Nuoruudessani  60 ja 70-luvuilla kaikkea sotaan liittyvää pidettiin nolona paatoksena. Häpeän muistella, että osa Vietnamin sodan vastustajista tuomitsi myös suomalaiset veteraanit sotakiihkoilijoiksi. 
Jokapäiväinen leipä -elokuvan jälkeen nyyhkytän heti, kun kuulen ensimmäiset sävelet Veteraanin iltahuudosta. 

Olen ollut Mauno Koiviston hautajaisten jälkeen surutilassa ja käynyt Koiviston elämän ohella läpi myös isäni elämää, joka ei ollut helppoa ennen sotaa eikä sen jälkeen. 
Isällä koulunkäynti loppui siihen, että köyhän pientilan pojan piti tehdä töitä. Hän kertoi myös, että yhtenä talvena ei ollut kuin yhdet yhteiset kunnolliset kengät velipuolen kanssa ja matkaa kouluun viitisen kilometriä. 
Sodan jälkeen oli uudelleen rakentamisen aikaa, peltoja raivattiin ja elämä oli jonkin aikaa mallillaan. Sitten rakas vaimo kuoli 36-vuotiaana, poika heti perään 17-vuotiaana, ja isäni piti tulla toimeen vanhenevien vanhempiensa ja tytärtensä kanssa, jotka kipuilivat kuka mitenkin. 

Vuoden päästä tämän elokuvan julkaisusta isäni kuoli. Vanhan soturin sydän hiipui. 
Sota ei ollut isän kokemuksista pahin. Hän oli kertonut mieskerhoa vetävälle papille, että pahin oli vaimon äkkikuolema.  

Isäni oli sielultaan maamies loppuun asti. 
Mieheni teki hänen hautajaisiinsa videoteoksen, joka loppuu näihin kuviin. 








sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Henriette von Schirachin omaelämäkerta Herraskansaa - käännökseen pettyneen lukijan huomioita




Minua on petetty! 

Varasin kirjastosta Henriette von Schirachin omaelämäkerran Herraskansaa, Elämäni natsieliitin sisäpiirissä, koska olin lukenut jostain kiinnostavan jutun tästä kirjasta. Huomasin  kirjaston sivulla samalta kirjoittajalta toisenkin kirjan, Ihanuuden hinta, jonka tietysti uteliaana kirjarohmuna varasin. 
Kotona huomasin, että kyseessä onkin sama kirja, vuonna 1956 julkaistun kirjan Der Preis der Herrlichkeit, Erlebte Zeitgeschichte kaksi suomennosta. Elli Ristimäen suomennos Ihanuuden hinta on vuodelta 1962, kuusi vuotta alkuperäisen kirjan julkaisusta, ja Maija Isolan suomennos Herraskansaa on tältä vuodelta. 
Mieheni alkoi lukea vanhempaa kirjaa ja minä uutta. Ihmettelin, kun hän, vähän edellä lukevana, mainitsi kiinnostavia kohtia ja minun lukukokemukseni tuntui paljon tylsemmältä. 
No, en ihmettele enää. Olen vertaillut käännöksiä ja tullut siihen tulokseen, että vanha on paljon, paljon parempi. Käännöksellä on väliä!

Verrataan.

Vanha käännös:
Kochelissa oli 250 neekeriä, ja meille jäi heistä pieni muistokin, yksi tytöistäni sai lapsen neekerille. Lapsi on tätä nykyä jo iso poika, hän puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Oikeastaan hänen nimensä on Maurice, minkä nimen hän oli kasteessa saanut isänsä, ison, vaaleansinisen Lincolnin ajajana toimineen kersantin mukaan.
Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes meistä tuli 'sotarikollisia'.

Uusi käännös:
Kochelissa asui 250 mustaa sotilasta. Meille jäi siitä muistoksi eräälle apulaisellemme syntynyt tummaihoinen vauva. Nykyään hän ei ole enää mikään vauva, vaan iso poika, joka puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Kasteessa hänen nimekseen tosin annettiin Maurice hänen isänsä mukaan. Hänen isänsä oli kersantti, joka ajoi suurella, vaaleansinisellä Lincolnilla. 
Kaikki oli hyvin kunnes meistä tehtiin sotarikollisia. 

Miksi 50-luvun puhetapa on muutettu? Silloin ja vielä monta vuosikymmentä myöhemminkin puhuttiin neekereistä. Tästä tulee sellainen kuva lukijalle, että Henriette von Schirach oli aikaansa edellä. 
Vanhan käännöksen virkkeet ovat soljuvampia. Uusi käännös tuntuu vanhaan verrattuna tylsältä selkokieleltä. 
Täysin pahat teot ulkopuolelle jättävä lause Kaikki oli hyvin kunnes ... on vanhassa käännöksessä lainausmerkkeineen puhuvampi ja tekee lauseen kirjoittajasta elävämmän.

En tiedä, miten alkuperäinen saksankielinen teksti menee, mutta epäilen, että siinä on pitkiä virkkeitä, ajan kirjoitustapahan oli koristeellisempi kuin nykyinen.
Vanhan käännöksen käänteiset sanajärjestykset on muutettu suoriksi, mikä myös vie pois viehättävää vanhanaikaisuutta ja autenttisuutta. 
Sävy muuttuu, kun vanha tyyli nykyaikaistetaan. Minusta näin ei saisi tehdä, elämäkerrassa. 

Vanha käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on 'rodullisesti täysin arvoton'. Siinä on jälleen hyvä esimerkki koko rotuintoilun päättömyydestä. sillä se, että Wien on sellainen kuin on, johtuu juuri rotusekoituksista!

Uusi käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on rodullisesti täysin arvoton. Se on taas yksi esimerkki siitä kaikesta rotuhölynpölystä, sillä Wienin olemus kumpuaa juuri kansojen sekoituksesta!

Kansojen sekoituksesta! Mutta silloin uskottiin rotuihin, niin Hitler kuin rouva von Schirachkin. Tämä sana kyseenalaistettiin vasta paljon myöhemmin, kuten edellä mainittu neekeri, jota jotkut nykyään karttavat niin paljon, että käyttävät termiä n-sana. 
Miksi kääntäjä puhdistaa elämäkertakirjoittajan kieltä nykypäivän käytänteiden mukaiseksi! Tämä tuntuu pahasti lukijan holhoamiselta enkä näe siinä mitään hyvää. 

Nielen harmini. (Tai ehkä luen vielä tuon vanhan kirjan. Mitä siitäkin tulee, että haluan nykyään lukea kirjat moneen kertaan! No, ehkä on parempi lukea yksi syvästi kuin kaksi harppoen.) 

Vanhalla kirjalla on parempi nimi, ja sen luvuilla on paremmat nimet, esim. luku "Jail on vankila" on uudessa käännöksessä nimellä "Vankilassa". Kirjassa on paljon kulttuurisesta kohtaamisesta amerikkalaisten kanssa, "Jail on vankila" virittää lukijan odottamaan näitä kohtaamisia.

Henriette von Schirach kertoo elävästi elämästään natsipäällikön vaimona. Eihän hän nähnyt, mitä oli edessäpäin liittyessään innokkaana keskiluokkaisen nuorison kansanliikkeeseen ja tutustuessaan lehden toimituksessa nuoreen juuri Amerikasta palanneeseen filosofianopiskelijaan, Baldur von Schirachiin. Yhdessä he lumoutuivat vallankumouksellisesta kansanjohtajasta, Henrietten lapsuuden perhetutusta, joka muuttui myöhemmin hirviöksi. Kun Baldur sai Hitlerin valtaan noustua hienoja virkoja, myös Henriettellä alkoi ihana elämä. 

Tiesikö Henriette, mitä tapahtui? Kyllä hän tiesi, ainakin osan, ja yritti jopa kerran vaikuttaa Hitleriin, lapsuuden hyväntahtoiseen setään, lapsuudenystävänsä Evan mieheen, kertomalla, mitä oli nähnyt juutalaisille tehtävän, mutta totuuden kertominen sai Hitlerin raivokohtauksen valtaan ja Henriette joutui pakenemaan tämän vihaa. Hitler ei hyväksynyt "tunteilua".

Kirjassa on mielenkiintoisia kuvauksia aikalaisista, taiteilijoista ja poliitikoista, joita kirjoittaja tapasi ylettömän loisteliaissa juhlissa. 

Uuteen suomennettuun kirjaan on liitetty monenlaista lisämateriaalia. 
Alussa on historioitsija Steffen Bruendelin historiallis-kriittinen katsaus ja kaksi kirjoitusta kirjan kirjoittajalta, vuoden 1976  kirjoitus "Esipuheen asemesta" ja vuoden 1981 "Lisä toiseen painokseen". Henriette von Schirach painottaa molemmissa näissä, miten hänen aikansa naiset antoivat miesten hallita ja omaksuivat itse naiivin roolin. Hän toivoo, että hänen muistelmaansa ei nähtäisi haikailuna menneeseen loistoon vaan kannustuksena naisille itsetunnon lisäämiseen.  

Kirjan lopussa on kirjoittajan pojan Klaus von Schirachin äitinsä jäämistöstä sinne liittämiä kirjoituksia, mm. "Hitler tapaa Nietzschen siskon", ja loppusanoina  Klaus von Schirachin "Sananen äidistäni", jossa hän sanoo kiinnittäneensä taas kerran äitinsä kirjaa lukiessaan huomiota siihen, miten tämä ei mainitse ihmisoikeusrikkomuksia, joihin hänen isänsä osallistui eikä Nürnbergin tuomioistuimen tuomiota, jolla tämä määrättiin 20 vuodeksi Spandauhun vankilaan. Ehkä miehen asiat eivät enää niin kiinnostaneet avioeron jälkeen, jonka Henriette haki tuomion jälkeen solmittuaan uuden romanttisen suhteen.
Omaa vankileiriaikaansa Henriette pitää kohtuuttomana. 

Henriette von Schirach tosiaan suree natsijohtajien ja heidän perheidensä kohtaloa sekä maanmiestensä kärsimyksiä sodassa, mutta tuhotuista juutalaisista ja muista ns. kansanvihollisista hän ei mainitse muuta kuin tuon yhden kohtauksen, jossa hän uhmasi Hitleriä.

Haluan vielä lainata aivan muistelmien lopusta varoitusta:
Mutta koska nuorten narrien varasto on ehtymätön, kasvaa uusia aina tilalle. Jolleivät meidän arpemme, kyynelemme ja hautamme riitä heille opetukseksi, on kaikki ollut turhaa. 
Inhimillisen typeryyden karuselli on niin helppo panna liikkeelle. Puhallus vain vihellyspillillä ja vallan koneisto lähtee käyntiin.
Karuselli houkuttelee loistollaan, pettävän viattomilta näyttävillä värikkäillä hahmoillaan. Mutta niin pian kuin joutuu siihen mukaan, kiihtyy vauhti kiihtymistään, eikä sitten enää voikaan hypätä siitä pois ...
Tämä on vanhan käännöksen vanhantyylistä kuvausta. 

Vanhan kirjan alussa on alkusanat, jotka uudesta on jätetty pois. Ne olisi voinut pitää.                                          
Todellisuus ei noudata järjen lakeja - Aldous Huxley

P.S. Olen kirjoittanut aiemmin lakimies-kirjailija Ferdinand von Schirachin kirjasta Rikoksia (klik).
Ferdinand on Henrietten pojanpoika. Hänen kirjoistaan näkee, että vaikeat asiat painavat sukupolvesta toiseen.


Lisäys 23.5. 

Aloin nyt sitten lukea eläytyen vanhempaa kirjaa. Kun pääsin kohtaan, jossa käytetään kaunista vanhaa futuuria (olla-verbi + partisiippi), niin en malttanut olla kurkkaamatta, miten se oli suomennettu uudessa käännöksessä. Arrgh, tähän kiteytyy se, mitä yritin sanoa tyylin ja kauneuden häviämisestä "selkokielikäännöksessä".
Myös Much tuli tervehtimään, Much, vuoristo-opas, joka nyt oli vielä entistäkin laihempi ja sitkeämpi näyttäen jo olevan melkein 'pelkkää henkeä koko mies', niin kuin Tyrolissa sanotaan, ja joka seuraavana talvena erästä vuorille eksynyttä pelastaessaan oli paleltuva kuoliaaksi.
Sama uudessa käännöksessä:
Paikalle saapui myös vuoristo-opas Much, josta oli tullut vielä hieman luisevampi ja vaivalloisemmin liikkuva, "ihmisen varjo, kuten Tirolissa sanotaan. Much paleltui kuoliaaksi seuraavana talvena vuorikiipeilyllä.

Makuasioitahan nämä ovat. 
Ei mahda mitään, minä näen tällaisen yksinkertaistamisen kuin tv-ohjelman tekstityksenä, jossa tila vaatii lyhentämään. 
Muoto "oli paleltuva" on hieno; samaa käyttävät tyylikeinona jotkut nykykirjailijatkin, mm. Pirkko Saisio eräässä kirjassaan.

Tulee mieleen, mitä kaikkea me käännöksissä mahdamme menettää. Kääntäjät, pyydän, säilyttäkää alkuperäisen teoksen tyyli!

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Vähän lisää Replikasta, assosiaatioita ja oivalluksia


Hannu Aaltonen, Avignon
Tämä kilpiteos ei liity mitenkään Sinikka Vuolan kirjaan. Se vain jotenkin tuntuu sopivan alkukuvaksi nyt kun käytin kuvaa kirjan kannesta jo edellisessä kirjoituksessani. Kuvasin Huittisten keskustan katutaidetta siellä käydessäni pari päivää sitten. Pienessä Huittisten kaupungissa on hienoa ympäristötaidetta: Doris, Boris, Ympyrähullut ja monia muita. Samalla reissulla luin Sinikka Vuolan Replikan kolmannen kerran. En tiedä, sanooko kolmas kerta toden, mutta junamatkan lukutuokioissani sain hurjasti erilaisia assosiaatioita ja oivalluksia.

Kirjan nimi Replika
Replika tarkoittaa kopiota, joka on muunnelma alkuperäisestä. 
Kirjassa on kaksi satua, joihin palataan yhä uudestaan, Carlo Collodin 1883 kirjoittama Le avventure di Pinocchio ja Charles Perraultin 1697 julkaisema La Barbe bleue. Vuola ei toista tarinoita sellaisenaan, vaan muuntaa ja kehittelee niitä eteenpäin eri variaatioiksi. Näinhän meidän tarinoiksi kehittelemämme muistotkin muuttuvat, ne ovat alkuperäisen tapahtuman replikoita.
Toinen asia, missä replika-teema toteutuu on kirjan henkilöhahmot. Ne ovat kuin hieman muuntuneita kopioita toisistaan, pahoinvointiaan läheisiin purkavat miehet, kaltoinkohdellut vaimot ja laiminlyödyt lapset. Jossakin kohtaa ajattelin, että Leipurin poika on sama kuin kertojapoika, samoin kaksi läheisiään pahoinpitelevää isää, joista toinen on läsnä vain kaipauksessa ja kynnyksen tahrassa. Oikeastaan olen yhä sitä mieltä, että pojat liukuvat yhdeksi ja samaksi lopussa, jossa kertoja tarkastelee tarinaa kaikkien myrskyjen jälkeen. 

Tapahtumapaikka 
Ehkä joku pikkukaupunki USA:n etelävaltioissa tai Etelä-Amerikan puolella. Ihmisten jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin on elämää määrittävä tekijä. Aika ei ole aivan nykyaikaa. Elokuvia katsotaan projektorilla ja Polaroid-kamera on uusi ihme.
Minulle nousi lukiessa mielikuvia elokuvasta Beasts of the Southern Wild (2012), joka kertoo lapsen kasvusta ja selviämisestä uskomattoman köyhässä ympäristössä mielikuvitusmaailmansa avulla. Hushpuppy-tyttönen kokee isänsä sairastuessa samaa kuin Replikan pikkupoika. Lapset näkevät kauneutta ympäristössä, jonka lukija/katsoja näkee rumana, leikki-ikäisen lapsen tapa nähdä maailma surrealistisena on suojaava tekijä.

Kasvun kertomus
Aluksi poika on yhtä äidin kanssa.
Keinuin syliturvassa, pehmeän meren suolainen puhe kuin rakkain huivisi ympärilläni, olimme ainoa ja jakamaton, olit toinen minä, välissämme ei mitään.
Kodin esineet  ovat pienelle lapselle eläviä, ja hän hallitsee oman pienen reviirinsä itsevaltiaana ja elämän toisteisuudesta turvaa tuntien.
Joka päivä kahvipannu puhuu meille sihisevällä äänellä ja paksu veitsi puhuu meille hakkaavalla äänellä ja hana puhuu meille vuotavalla äänellä: ne puhuvat meille lauseita jotka ovat enemmän kuin lauseita, tiheämpää kuin puhe. 
Tässä aloin muistella Emma Donoghuen romaania The Room, jossa äitinsä kanssa kellarihuoneessa siepattuna elävä poika pitää esineitä kavereinaan. Pieni lapsi ei tarvitse paljon pärjätäkseen, kunhan hän saa rakkautta. 
Sitten paratiisiin saapuu käärme, uhmaikä.
Toistan:EI, EI! Puen vaatteni itse, pukeudun kokonaan itse ja sanon aamusta iltaan:Ei. Vartalo ja raajat jäykkinä kuin puunukella huudan: Ei. Kyynelet poskilla valuen minä huudan yhä uudestaan:Ei!
Esineet lakkaavat puhumasta, vaikka niitä kuinka löisi ja purisi ja Äidistä, "tämän maan ainoasta vaaleasta", hohtavatukasta, tulee ruma kauhtunut Äitimuukalainen. 
Äiti on siis ainoa valkoihoinen tummemman väristen yhteisössä, kuten valkokankaan vaalea jumalatar, marilii, jonka elokuvia käydään katsomassa koulun ainoassa luokkahuoneessa. 
Uhmäiän pöydän naputus tam tam tararam ja tamburiinin äänen muutos, tuovat mieleeni Günter Grassin Peltirummun pikku rummuttajan, joka ei halua kasvaa aikuisten maailmaan.
Lopussa murrosiän valtaisa muutos, joka huuhtoo pois entisen ja pakottaa rakentamaan sen muistosta taas uuden replikan. Viisitoistavuotispäivien vietto on sellainen visuaalinen tykitys, että se olisi kiinostava nähdä valkokankaalla. 

Kirjan ydinlauseet
Kävin lukemassa monia blogikirjoituksia. Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogin haastattelussa Imagessa Vuola kertoo, että jokainen hänen kirjoistaan lähtee jostain voimalauseesta tai joistain ydinlauseista. 
Luulen, että yksi niistä on tämä: Lapsuus ei katoa ihosta vaikka kuinka hankaisi. Välistä se on muodossa, vaikka miten viiltäisi tai pistäisi
Toinen voisi olla Siniparran lausuma: Odotahan vain. Kaikki maailmassa muuttuu, kun se valmistuu. 

Muuta
Vuola oli kuunnellut Replikaa kirjoittaessaan näyttämömusiikkia ja barokkimusiikin muunnelmasarjoja ja kertoo, että halusi siirtää musiikin tekniikoita kieleen. 
Replika on myös kirja kielestä, kielen uudistamisesta, minkä vapauteen päässeet Leipurin sokeutettu vaimo ja hakattu poika kirjan lopussa ilmaisevat näin uljaasti: 
Ja oikea puhe syntyy meidän kauttamme: aito ääni joka kuullaan ympäri koko tätä maata. Se ei ole Leipurilta opittua kulunutta kieltä, se ei ole matkittua eikä toistettua, vaan uusi ja alkuperäinen kieli joka sopii suuhumme täydellisesti: kaikkien sanojen avain. 


Lisäys 15.5 aamulla.
On tämä kirja melkoinen kirjallisten viittausten runsaudensarvi. Leipurin sokea vaimo? Tajusin sen sokeuden aika myöhään, vaikka heti alussa oli vihje, että Leipurin vaimo ei mennyt elokuviin toisten mukana, koska mitäpä hän siellä tekisi. José Saramagon kirjat Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä ja niiden ainoa näkevä, silmälääkärin vaimo!
Ehkä löydän liikaakin yhteyksiä, mutta tekisi mieli lukea nuo kirjat tähän perään. Samoin Leena Krohnin esseekirja 3 sokeaa miestä ja 1 näkevä

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Sinikka Vuola, Replika - lyhyesti, kirjan kauneudesta



Muistan lopun, en alkua. Sillä alkuja on monta, 
loppuja ainoastaan yksi. Alkuja on monta, alun haaroja, 
tärkeät asiat eivät ala kerran vaan yhä uudestaan, ne
näyttäytyvät monessa valossa ja eri aikoina, saapuvat
ihmisen tai metsän tai esineen muodossa, muunnelmina, 
kaikuina, viesteinä, jotka tahtovat tulla ratkaistuiksi.
Vaikutelma, välähdys, kuvien sarja, ääneen lausumaton
kysymys.

Nämä ovat Sinikka Vuolan romaanin Replika (2016) alkusanat. 
Kirja on kuvaus surusta ja lapsen traumasta unenomaisesti koettuna, ja paljosta muusta. Lyyristä proosaa. Myyttien maailma, elävät esineet ja erikoiset henkilöt ilmestyvät tarinaan yhä uudestaan, Puuseppä valmistaa itselleen puusta poikaa ja Rakkauskone jyskyttää kellarissa. 
Teksti pitää sisällään kirjallisia ja muita viittauksia, joihin eläytyminen rikastuttaa lukuelämystä. 
Lauseiden rytmi pakottaa lukemaan niitä ääneen.

Ja tuli yö ja tuli aamu, yön saumaton laahus; keskeneräinen aamu joka korotti ainoalle taivaalleen mustan auringon, siihenastisten päivien nääntyneen summan, rähjäisen valon, joka ei jaksanut hoivata eikä lämmittää. Miten erilaista tämä lähteetön hajanaista mustaa valoa hohtava keskus. Miten erilaista entinen elämäni laaksossa, nopea välähdys pitkän unen keskellä. Syntymä tai päivä tai muu lyhyt houre.
    "Mikä nyt on? Etkö viihdy tällä?" Siniparta sanoi.
    "Ei ole tekemistä."

En ole aikoihin lukenut mitään näin kaunista. 

Lisäys 14.5.
Seuraavassa kirjoituksessani pähkäilen lisää tästä kirjasta. Enhän minä voinut sitä näin vähälle huomiolle jättää.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Claes Andersson, Hulluudestamme ja hulluudestanne




Claes Andersson teki päätyönsä psykiatrina, toimi ansiokkaasti poliitikkona ja on edelleen aktiivinen muusikkona ja kirjailijana. Hän on vaikuttanut monipuolisesti suomalaisessa elämässä useilla vuosikymmenillä.

Andersson on kirjoittanut tietokirjoja, romaaneja, runoja ja elokuvakäsikirjoituksia. Psykiatrinen tieto ja kiinnostus näkyy hänellä myös muissa kuin varsinaisissa tietokirjoissa.

Hulluudestamme ja hulluudestanne (2003) on esseetyyppinen kooste mielenterveyden historiasta ja suuntauksista. Andersson nostaa kirjassaan esiin käsitteen hulluus ja tarkastelee sen eri puolia, niin varsinaista skitsofreniaa kuin maailman hulluutta.

Psykoottinen mielen hajoaminen nähdään meillä nykyään sairautena, mutta ennen se oli - ja on yhä joissakin kulttuureissa - neroutta, jumalallisuutta, jumalan rangaistusta tai pahojen henkien temmellystä ihmisen sisässä. 

Se mikä oli normaalin piiriin kuuluvaa joskus saattaa olla nyt sairasta ja ennen sairaana pidetty nyt tavallista. 
Tässä voisi mainita maailman hulluudesta luvun Osallistuminen, joka on Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin asiallinen, arkisen normaali selostus krematorioiden tehosta, mitä uunit kestivät ja mikä oli korkein saavutettu kaasutus- ja polttamisluku. Se oli muuten hieman yli 9000 ruumista 24 tunnissa. Luku Osallistuminen ei sisällä mitään selityksiä, vain tämän seikkaperäisen raportin. Lukija saa pohtia asiaa.

Voi sanoa, että hulluudella on vähintään kahdet kasvot. Mietin otsikkoa (jota en pidä oikein hyvänä, miksi ei pelkkä Hulluudesta), tähänkö moninaisuuteen se viittaa, meidän hulluutemme ja teidän, ennen ja nyt? Etsin ruotsinkielistä nimeäkin, mutta sitä ei ole. Andersson on kirjoittanut tämän kirjansa  vain suomeksi.

Kun psykoosi 1800-luvun lopulla alettiin ymmärtää sairaudeksi, aloitettiin sairaiden eristäminen ilman parantavaa hoitoa. Nykyään isot laitokset on purettu epäinhimillistävinä, mutta potilaat on jätetty ilman laadukasta avohoitoa.

Skitsofreniaa pidetään nykyään yleiskäsitteenä. 
Varsinainen vainoharhainen ydinskitsofrenia on krooninen, pitkänkin laitoshoidon vaativa tila, jossa potilas jää sairauteensa, latistuu tunne-elämältään ja vetäytyy, mutta sen lisäksi on erilaisia hyväennusteisia psykooseja, joista parannutaan. Niiden oireina on usein hypokondriaa, masennusta, ja suhteuttamisharhoja.

Viime vuosien tutkimukset ovat viitanneet siihen, että skitsofrenian vaikeimmat muodot olisivat hiipumassa länsimaissa. 

Onko tilalle tullut solujen hulluus, syöpä eri muodoissaan?

Andersson lainaa psykoanalyytikko Martti Siiralan kirjoitusta vuodelta 1985:
Skitsofreenin kysymyksinä ovat: Olenko minä? Saanko olla? Haluaako joku kohdata minut? Onko ketään? - Olenko mies, nainen, neutri tahi kaikkea tätä yhtaikaa? Voinko olla lähellä toista ihmistä hajoamatta itse? Voinko olla itsessäni tarvitsematta lukita kaikkia ovia ja ikkunoita ja itse siinä käpertymättä ja jäykistymättä?
Skitsofrenia, maanisdepressiivinen sairaus ja solujen hulluus, syöpä, nuo kolme hulluuden perusmuotoa ovat - ei ainoastaan yksilösairauksia ja sellaisina mielen- ja ruumiinterveyden häiriöitä - vaan samalla sijaissairastamista kollektiivisesti hullun ja sairaan maailman keskellä.

Hoitojen kehittyessä on syntynyt eri koulukuntia, Yhdysvalloissa yksinään puolisentuhatta rekisteröitynyttä eri tavoin profiloitunutta oppisuuntaa.  

Jotkut tutkijat ovat selittäneet mielen sairastumisen puhtaasti aivokemialla, toiset taas olosuhteiden aiheuttamaksi. Yleensä mielen sairaus ymmärretään nykyään monitekijäiseksi oireyhtymäksi. 
Jotkut kannattavat raskasta lääkitystä lieväänkin oirehdintaan, jota keskusteluterapian kannattajat vastustavat ja pitävät osana yleisempää haitallista medikalisaatiota. 
Terapiamuotoja on jos jonkinlaisia perinteisestä psykoterapiasta hyvinkin erilaisiin lyhytterapioihin.

Kriittisen psykoterapian edustajat mm. Ronald Laing  ja Thomas Szasz ovat nähneet Siiralan tavoin skitsofrenian loogisena vastauksena ympäristön hulluuteen ja haluavat löytää avaimen sairaan mieleen kuuntelemalla, mitä hän sanoo.

Henkilökohtaisesti pidin Ronald Laingin vuonna 1959 ilmestynyttä kirjaa The Divided Self (Pirstoutunut minuus) erittäin merkittävänä, psykiatrian inhimillistämistä ja syventämistä edistävänä teoksena. ... Laing korostaa, että kaiken inhimillisen - myös hulluuden - ymmärtäminen edellyttää. että pyrimme samastumaan toisen ihmisen kokemuksiin. Myös hulluus on ymmärrettävää, ja siinä on meille viesti. Se on täynnä merkkejä, merkityksiä ja "kieltä".  

Szasz korostaa kirjassaan The Myth of Mental Illness (1961) sitä, että pitää katsoa potilaan oireiden taa. Oireita on alettu tyypitellä sairauksiksi, vaikka ne ovat vain tapa kertoa, että ei ole tullut muulla tavalla kuulluksi. Oireiden muoto vaihtelee, esim. ennen niin yleiset hysteria ja katatoninen pysähtyminen ovat nykyään  lähes kadonneet.
Hän myös kritisioi psykiatriaa kaiken psykiatrisoinnista.

Kun Kohtalon aikakaudella ideologia oli kristillinen, teknologia klerikaalinen ja asiantuntija pappi, Hulluuden aikakaudella ideologia on lääketieteellinen, teknologia kliininen ja asiantuntija psykiatri. 
(Szazin kirjasta Ideology and Insanity)

Lukuisista mielenkiintoisista asioista poimin skitsofreenikkojen uudissanat, neologismit. Andersson mainitsee Lauri Viidan, jonka kieli alkoi muuttua hänen sairastuessaan. 
Olen itse kirjoittanut kiireellä puhelimessa ylös skitsofreniaan sairastuneen siskoni värikkäitä ilmaisuja. Hänellä oli mm. niin mielikuvituksellisia värien määritelmiä, että muotikatalogien suunnittelijat olisivat saattaneet inspiroitua niistä. Oli, siis sairauden ärhäkässä vaiheessa, ei enää. Kroonistuessaan sairaus syö luovuutta.
Tästä pääsemme ikuisuuskysymykseen nerous ja hulluus. Andersson näkee, että sama ongelmallisuus, joka ajaa ihmisen luovaan työhön saattaa myös sairastuttaa hänet, varsinkin kun luova työ vaatii eristäytymistä ja aiheeseensa uppoutumista.

Lahjakkuus, luovuus, sivullisuus, harhaisuus, hulluus, eristyksiin joutuminen. Yksinäisyys. Tai kuten Leif Färding, liian herkkä ihmiseksi, totesi viimeiseksi jääneessä kokoelmassaan Olen onnen poika:

Aina ja kaikkialla olen
muna, jonka käki
työntää pesästä; jään sammal-
pikariin
loistamaan. 

Tässä kirjassa on niin paljon aiheita, joista voisi keskustella: minuus, hulluksi tekeminen, uhrit, hulluuden merkit, ns Kristuksen hullut, nuo "keskiajan hipit", vanhassa Bysantissa ja Venäjällä. 
Tyydyn siteeraamaan kirjan loppua hulluudestamme:

Kymmenyksillä asevarusteluun ja sotiin käytetyistä rahoista pystyisimme poistamaan nälänhädän ja turvaamaan kaikille ihmisille siedettävän elämän.

Jos tämä ei ole hulluutta, mikä sitten on?


maanantai 1. toukokuuta 2017

Kevättä Tukholmassa ja kotona


Elisabeth Bucht,  Möte med lejon

Käväisimme mieheni kanssa Tukholmassa parissa näyttelyssä.
Historiallisen museon aulassa on vastassa tekstiilitaiteilija Elisabeth Buchtin pukema leijona. Alunperin leijonapatsas on seissyt Pireuksen satamassa, tämä on kopio siitä. Neuleen etuosan teksti kuuluu: Min identitet ligger i din blick och förändras varje gång du blinkar. Niin totta!



Toinen kohteemme oli valokuvataiteen museo Fotografiska
Paras  sen näyttelyistä oli minulle Cooper & Gorver, I Know Not These My Hands, amerikkalaisen Sarah Cooperin ja itävaltalaisen Nina Gorverin yhdessä rakentamat valokuvamaailmat. Nämä naiset kuvaavat paljon alkuperäiskansoja ja herättävät kuvillaan eloon vanhoja tarinoita, myyttisiä satuja ja fantasioita. 

Näyttelyn nimi tulee Adelaide Crapseyn runosta: 

Amaze

I know
Not these my hands
And yet I think there was
A woman like me once had hands
Like these.

Upeat valokuvat ja vahva, unenomainen tunnelma matkalla lukemassani Sinikka Vuolan romaanissa Replika saivat minut tallaamaan mietteliäänä Tukholman katuja. Miten kaunista ihminen voikaan saada aikaan!

Ja pahaa. Pysähdyimme Åhlensin tavaratalon luona. Siinä oli paljon muitakin katselemassa kukkia ja viestejä, joissa ihmiset koittivat valaa toisiinsa uskoa hyvän voittoon terrori-iskun jälkeen.




Laivalla tuijotimme merta ja juttelimme kokemastamme. Kannelle ei tullut muita kuin eräs thaimaalainen ravintoloitsija, vanha mies pojanpoikineen. Hän antoi meille käyntikorttinsa ja kutsui kunniavieraaksi omaan ravintolaansa Phuketissa paitsi että minä en kuulemma kestäisi sitä kuumuutta. Minä? Minähän olen syntynyt väärään ilmastoon ja suorastaan rakastan hellettä.  



Helsingin Sanomissa oli juttu omasta elämästään kertovista bloggaajista, elämäjulkaisijoista, joista parhaat tienaavat aloittelevan toimittajan verran kertomalla jutustelunsa ohessa vaivihkaisesti tuotteista ja palveluista.  
Mainostamisen alkuaikoina oli ihmisiä, jotka kävelivät kadulla iso mainospahvi kaulasta riippuen, elävinä mainoksina esim. jollekin ravintolalle. Onko ammattimainen elämäjulkaiseminen siis ikäänkuin digiversio tästä, nykyaikaa?

Minähän olen elämäjulkaisija amatööritasolla, välillä kirjoja, välillä silkkaa elämää.
Hitto vie, jos olisin vähänkään ammattimaisempi, pyytäisin Fotografiskasta palkkion, kun kirjoitan ihaillen heidän näyttelystään ja Joutsen-firmalta myös pienet provikat päälläni olevan untuvatakin esittelystä. Hatun perhonen on Vanhan Ylioppilastalon joulumyyjäisistä, vetoketjuista tehty käsityö. Eihän käsityöläisiltä voi pyytää palkkiota mainostamisesta, ei voi. Heille mainostaisin ilmaiseksi. Huulipuna on Lumenen, siinähän on iso menestyvä firma. Varmaan maksaisivat, jos kertoisin, miten upealta tuntuu huulilla puna nimeltä Nordic Seduction.

Retkeilemme usein Ahvionkoskilla. 
Ahviolla on kaunista kaikkina vuodenaikoina. Minä otin viime käynnillämme kuvia sammalista ja mieheni kuvasi vesiaiheita.     








Tänään kävelimme Kymijoen rantaa.  Unto kuvasi linnun kodin, tässä vaiheessa vielä tyhjänä. 




Huomasin, että blogissani oli käyty hakusanalla "yrjö on päälä toivo on mennyt". Älähän nyt hyvä ihminen, aina on toivoa. Hyvää vapun jatkoa!



Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä.  Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen ...