torstai 26. tammikuuta 2017

Antti Eskola, Vanhuus




Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola kertoo kirjassaan Vanhuus (2016), miltä vanhuuden lähestyminen ja itse vanhuus tuntuu. Eskola on kirjoittanut paljon tieteellisiä julkaisuja työaikanaan. Eläkkeelle jäätyään hän on iloinnut siitä, että saa kirjoittaa vapaammin. Vanhuus-teoksen kirjoittajassa näkyy tutkijan, oman elämänsä asiantuntijan ja kaunokirjallisen kirjoittajan ote.
Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että Eskola haluaa nostaa vanhuuden merkityksellisyyden arvoonsa yhteiskunnassamme, jossa tämä ikäkausi nykyään koetaan lähes pelkästään riesana. 

Alkusanoissa lukijalle Eskola kertoo ottaneensa käyttöön kolmiportaisen rakenteen: teesinä on helpotus, urakka on tehty, antiteesinä tulee huolestuneisuus terveydentilasta ja loppuelämän järjestämisestä ja lopuksi synteesinä kiinnostava suhtautuminen siihen, mitä uudessa elämäntilanteessa tapahtuu. Hän haluaa myös saada kirjaan keskustelevuutta, jossa hän oman elämänsä kokemusasiantuntijana kertoo mitä hänelle on tapahtunut, ja saa lukijan myös pohtimaan omaa elämäänsä. Eskola lainaa kohtia tutkijoiden artikkeleista, kaunokirjallisuudesta, sanomalehtiartikkeleista ja mielipidekirjoituksista. Tyyli on esseetä. 

Minusta kolmijako on hyvä. Itse asiassa tällaista suhtautumistapojen vaihtelua tapahtuu koko elämän ajan, kaikissa elämänvaiheissa. 

Eskola nostaa esiin erilaisen suhtautumisen vanhuuteen nyt ja omassa lapsuudessaan. Ennen vanhus sai irtautua arjen hyörinnästä ja vanhuuden väsymystä pidettiin itsestäänselvänä asiana. Vanhat isännät kävivät ruuan jälkeen päiväunille, kun nuoremmat lähtivät pellolle. Nykyään irtautumisteorian tilalle on otettu käsitteet aktiivinen vanhuus ja onnistunut vanhuus, jotka eivät ole pelkästään positiivisia käsitteitä, vaan myös vaatimuksia ja sellaisina vanhoja ihmisiä loukkaavia. 
Esimerkiksi jos eläkkeelle jäätyäni olisin jättänyt kaiken aktiivisuden ja vetäytynyt omiin oloihini vain passiivisesti mietiskelemään, olisinko silloin syyllistynyt huonoon vanhenemiseen? Vai olisinko suorastaan epäonnistunut niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin vanhenemisessa? Jos olisin aktiivisuuden sijaan sairastunut tai peräti kuollut, minut kai pitäisi muistaa - tai mieluummin unohtaa - varsinaisena luuserina. 

Jos vanha ihminen ei ole vakavasti sairas, Eskola näkee vanhenemisessa kaksi vaihetta, aktiivisen vaiheen eläkkeelle jäämisestä noin kahdeksankymppiseksi ja sen jälkeen vaiheen, jossa irtaannutaan vuorovaikutuksesta, hidastutaan, väsytään helposti ja aletaan lausua ehkä pitkiäkin jäähyväisiä. 
Ei tämäkään vaihe mitään masennusta ole vaan uteliasta carpe diem, poimi päivä -aikaa. Eskolasta sananmukainen käännös Horatiuksen ohjeesta on parempi kuin tuttu tartu hetkeen
Loppuvanhuuteen kuuluu valintoja (ei se ole mitään kalkkeutumista että ei välitä olla mukana "elinikäisessä oppimisessa"), kosminen yhteyden tunne kaikkeen elolliseen ja lempeys omaa itseä ja muita kohtaan. 

Vanhetessa omia elämänvaiheitaan alkaa tarkastella eri valossa. Eskola arvostaa nykyvaiheessaan yli kahdeksankymppisenä eläkeläisenä 50-luvun koulupoika Anttia ja tuntee tämän ajatukset läheisiksi nuoren ystävän ajatuksiksi, mutta 70-luvun radikaalista sosiologi-Eskolasta hän on vieraantunut. 
Kapakassa luultavasti menisin eri pöytään kuin hän. 

Eskola kirjoitti aktiivisessa vanhuusvaiheessaan kolme uskontoa käsittelevää kirjaa ja laajan muistelmateoksen. 
Vanhuus-teosta kirjoittaessa kirjoittajaa rasittaa vanhuuden väsymys ja sairaudet, mutta asenteessa ei kuulu luopumista, vaan ilkikurista osallistumista. Vai mitä sanotte hänen ehdotuksestaan seuraavalle virsikirjakomitealle vaihtaa jonkin mollivoittoisen virren tilalle Juicen lyriikkaa:
Mieletön karkelo soittajat hei!
huominen vartoo, eilinen ei.
Haudalla seppele, kaulassa lei
 - all my troubles seem so far away. 

Sosiologin ja kokemusasiantuntijan näkökulma yhdistyvät, kun Eskola kirjoittaa halveksivasti hoiva-alan yrityksistä, joiden puitteissa vanhuksille tarjotaan ns. tehostettua palveluasumista. Tehostetuissa palveluissa ulkomaiset omistajat kähmivät rahaa avuttomien vanhusten kustannuksella veloittamalla erikseen ja kalliisti jokaisesta yöllisestä vaipanvaihdosta. Aamulehden otsikko on paljonpuhuva: "Seniorit ovat kasvava bisnes". 

Eskola sanoo, että vanhusten hoivan pitää olla all inclusive -tyyppistä, kokonaisvaltaista, kuten lastenkin hoiva on. Kuvitelkaa, että lasten vanhemmilta velotettaisiin kaikki heidän lastensa päivähoidossa tarvitsema apu erikseen; nenää ei niistettäisi, koska se ei kuulu palvelutuotteeseen ja toimenkuvaan.

Vanhusten kohteleminen esineinä näkyy myös siinä, että heille tarjotaan rahalla ostettavaksi kävelyttäjiä ja kavereita, ketä tahansa tuntemattomia, Eskolan mielestä tämä toiminta kuulostaa Amsterdamin punaisten lyhtyjen kaduilla myytävältä seksiltä. Vapaaehtoistyö kuulostaa paremmalta, mutta vaikea sitäkään on sulattaa sen keinotekoisuuden vuoksi. 
Kävelisin tuolla Tammelan torilla seuranani Mummon kammarista lähetetty ulkoiluttaja, joka haluaa tehdä päivän hyvän teon lievittämällä hänelle sinänsä yhdentekevän vanhuksen yksinäisyyttä. 

Olen Eskolan kanssa aivan samaa mieltä siitä, että vanhuspalvelussa tarvitaan tasokasta, humaania laitoshoitoa. Aktiivisen vanhuuden vaatimus sisältää myös sen usein toistetun ja vähän kyseenalaistetun väitteen, että kaikki haluavat asua kotona. Ei kuulosta hyvältä vanhuudelta, jos muistisairaalta ihmiseltä evätään laitospaikka sillä perusteella, että kotihan se paras paikka on, vaikka pelokas vanhus ei edes tiedä olevansa kotona, onko ilta vai aamu ja tuleeko kukaan koskaan häntä katsomaan. On myös sattunut, että vanhus kuolee yksin saattohoidossa kotonaan, maailman parhaassa paikassa, aamuvuorolaisen ja iltavuorolaisen pistäytymisten välissä. 

Kuvaavaa asennemuutokselle vanhuksia kohtaan on se, että 2014 poistettiin vanhuspalvelulaista kohta, jossa laitoshoitoa perusteltiin sillä, että se on iäkkään ihmisen arvokkaan elämän tai turvallisen hoidon kannalta perusteltua. Eskola toteaa, että tuleehan se halvemmaksi, jos vanhukseen voi suhtautua kuin eläimeen tai kasviin, joka ei loppunsa lähellä tarvitse mitään inhimillistä. 

Tarvitsen apua vielä suhteellisen vähän ja saan sen läheisiltäni. Mutta jos avun tarve merkittävästi kasvaa, haluan melkoisen määrän veroja tuloistani maksaneena ja eläkkeestäni vieläpä ylimääräisen rangaistussumman joka kuukausi yhä maksavana saada avun julkisista palveluista. 
    Jos en saa, se on väärin. 

Hoitotestamenteista Eskola kirjoittaa järkevästi. Ei niihin kannata haaveilla kuin vitsinä toiveita maanpäällisestä paratiisista mielisuklaineen ja olutmerkkeineen, vaan varsinaisen hoitotahdon lisäksi esimerkiksi, minkä olettaa tepsivän itseensä ahdistuksen hetkellä, hiljainen hetki vai joku pitämässä kädestä. 

Eskola pohtii kuolemaa tiedemiehen uteliaisuudella ja kertoo erilaisista tunnettujen henkilöiden kuolemista. Hän toivoo, että voisi juuri elämän ja kuoleman rajaa ylittäesään olla tajuissaan, tehdä havaintoja ja kertoa ilmeellään poislähtöään seuraaville jotain rajantakaisesta.
Vai säilyttääkö kuolema aina salaisuutensa, ja kuten Hamletin lopussa, "the rest is silence"?

Pidän kovasti Eskolan ajatuksista. 
Hän sanoo hidastelleensa kirjan loppuun saattamisessa, koska sitten pitää taas löytää jotain uutta innoittavaa, mihin keskittyä. 

Seuraa helpotuksen huokaus, jonka jälkeen ehkä alkaa uusi etsiminen, sillä jännitteitä viriää ja kiinnostavia löytöjä riittää elämässä vielä vanhuuden viimeisiin päiviin asti. 

torstai 19. tammikuuta 2017

Leena Krohn: Näkki, kertomus vesirajasta - ja eräs tosielämän satu



Olen ollut aikeissa lukea Leena Krohnin kirjan Näkki (1979) jo vuodesta 2001 johtuen eräästä elämääni merkityksellisesti vaikuttaneesta koulunäytelmästä. Nyt lopulta luin sen. Kirja on satu aikuisille ja lapsille tyylillä, jonka vain Leena Krohn osaa.
Palaan näytelmään kirjoitukseni lopussa.

Krohn aloittaa kirjansa luvulla Mitä tiedämme Näkeistä, jossa hän kertoo sekä alkuperämme biologisesta taustasta että pohjoismaisen mytologian antaman kuvan eräästä vedeneläjästä, Näkistä.

Me kuivanmaan eläjät kutsumme kotitähteämme Maaksi. Ja kuitenkin karttapallon pintaa hallitsee merien sini.
    Elämä kuhisee maan päällä tuhatvivahteisin muodoin, mutta veden alla on väkeä ja elintilaa vielä enemmän. Sieltähän mekin kerran kapusimme eikä takaisin ole enää menemistä. Me kun karistimme tien oheen kaiken, mikä siellä oli välttämätöntä, mutta täällä pelkäksi taakaksi, kuten uimarakot, suomut ja kidukset. 

Uskottiin, että vedessä elää ihmishahmoisia olentoja, joiden näyttäytyminen ennustaa pahaa. Ne vaanivat veden äärellä leikkiviä lapsia temmatakseen heidät veden valtakuntaan. Näkki voi myös hiipiä maalle siihen asti, mihin keväiset tulvavedet kohoavat. Jotkut arvelivat, että Näkit olisivat äitinsä hukuttamia lehtolapsia. Näkkien uskottiin näyttäytyvän harvoin, varmimmin laskiais-, pääsiäis- tai juhannusyönä. Vielä harvinaisempaa oli kuulla Näkin soittavan ja laulavan. Näkin musisoinnin kerrottiin olevan niin lumoavaa, että sitä kuulleesta saattoi tulla maankuulu soittotaituri.

Jymisee koski. Kuohut pilviin pirskuu.
Emäpuu vapisee ja airot kirskuu.
Vaan joku soittaa. Läpi vesihuurun
vietellen, väristellen Näkin viulu kuuluu.

Alkulukua seuraa 11 lukua käsittävä satu. Kylässä vietetään juhannusta ja järjestetään siltatanssit, joihin myös Nahkurin tyttäret lähtevät. Leskimies-isä päästää nuorimmaisensa Liinan empien mukaan.

Valkeaksi maalattu pieni silta kopisee. Patiinit ja pieksut, lipokkaat ja lapikkaat, ruohikengät, varsikengät ja paimentyttöjen paremmat virsut vievät nuorta väkeä yli natkuvien lankkujen illan iloja kohti. Valkeat paidat hohtavat kuin viti ja kirjavat hameet keinuvat polun kukkina.





Krohnin kerronta on kuin Näkin soitto, lumoavaa, välillä proosaa ja välillä runoa. Joissain runoissa on kuulas kosminen tunnelma.

Jää sinne vain. Jää syvyytesi rauhaan, 
kunnes taas joudut ajan valinkauhaan
ja uuteen elementtiin, uskoon, kuosiin 
ja uusiin mailmoihin  ja valovuosiin. 

Kuvataiteilija Inari Krohnin kannen maalaus ja sisäsivujen grafiikkatyöt kuvittavat tekstiä kauniisti. Sisaret ovat tehneet yhteistyötä muissakin Leena Krohnin kirjoissa.

Kun Näkki lävistää hämmästyksekseen veden pinnan, se kuulee soitantoa ja lähtee sitä kohti lähes alastomana, vain leväseppel hiuksissaan ja uumallaan. Väki tulkitsee nuorukaisen ilmestymisen niin, että joku liikaa sahtia juonut kulkumies tai naapuripitäjän sälli on kuumennut liikaa ja vilvoitellut järvessä. Sen jälkeen kun Näkki lähtee tanssilattialle, huomataan, ettei kuokkavieras olekaan mikään humalassa törttöilijä. 

Se vei naistaan kuin mainingin harjalla, kuin nousuvesi kuljettaa aavalle malttamattomat purjeet. 

Kukaan naisista ei kieltäydy Näkin tanssiin kutsusta, vaikka kylän miehet yrittävät estellä ja jurottavat tanssilattian reunoilla kiukusta pihisten.

Vain Näkki tanssi ja tyttö tanssi, aina uusi tyttö, ja Näkin paljaat varpaat läpsyttivät laituriin kuin pienet säännölliset laineet, mutta tytön tanssikengät panivat:
naputa ja tahdissa tallaa
mikä ettei minulle mallaa
ei tarvita sarkaa ei verkaa
edes rihman kiertämän vertaa
ei tarvita solkia vöitä
ei neulan ei naskalin töitä
kunhan varsi on sorea vaan.

Kaikkein lumoutunein Näkistä on Liina, joka saa sanotuksi vain yhden sanan:"Kaunis!" Toinen Näkin lumoihin joutunut on kylän pelimanni Tommi Toistaitoinen. Ja kun Näkki saa pelimannin haitarin, alkaa tapahtua sekä hurjaa että kaunista. 
Enempää en kerro, lukekaa...





                             ---------------------------------------------------------------------------


Sadunomainen kertomus keväästä 2001 tähän päivään

Olipa kerran tyttö, yhdeksäsluokkalainen, ja lukion toista luokkaa käyvä, hiljattain paikkakunnalle muuttanut poika. Toimeliaat opettajat päättivät järjestää koulujen yhteisen taideprojektin Näkki. Näytelmällinen kuvaelma esitettiin eräänä toukokuun iltana maauimalassa. Uimala on maapohjainen ja vesi siihen johdetaan joesta. Paikka tuntui illan valossa tunnelmalliselta kuin metsälampi. Näytelmä koostui musiikista, liikkeestä, tanssista ja toiminnasta. Palokunta järjesti juhannuskokon ja ilotulituksen. Altaan yli kulkee kaksi siltaa, joilla esiintyjät liikkuivat ja yleisö seurasi laidoilla. Oppilaita oli projektissa mukana viitisenkymmentä, mainitsemani tyttö esitti Liinaa ja poika Näkkiä. Näkillä oli oikein sijaisnäyttelijä, liikunnanopettaja, joka hyppäsi märkäpuvussa hyppytornista veteen varsinaisen Näkin piileskellessä tornin takana jatkaakseen taas maan päällä tapahtuvia kohtauksia, olihan vielä kevät ja uimalaan johdettu joen vesi hytisyttävän kylmää. Näytelmä päättyi suudelmaan keskellä siltaa, Näkki sai Liinansa. 

Kesällä 2013 näytelmän päähenkilöt menivät naimisiin.

Viime vuoden lopulla heille syntyi tyttövauva, jolle annettiin nimeksi - Liina!

Kiitos Leena Krohn! Kirjasi johdatti kaksi ihmistä yhteen ja syntyi kolmas. Ja sinun ansiostasi minäkin saan helliä pientä pojantytärtäni Liinaa.




sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kuva puhuu



Kuva on Helsingin Sanomien ulkomaan sivuilta. Se on keskiviikolta 11.1. Belgradista hylätyissä lämmittämättömissä asunnoissa asuvien turvapaikanhakijoiden ruokajonosta. Pakkasta 20 astetta.



Haluaisin kirjoittaa tähän vielä jotain, mutta olen jotenkin jähmettynyt yhteen ainoaan kysymykseen: miten tämä voi tapahtua meidän silmiemme edessä, meidän EU:ssamme?                      

lauantai 14. tammikuuta 2017

Paha Nuutti pois sen viepi, joulun purku ja empimistä musiikin ja elokuvien karsinnassa



Hyvä Tuomas Joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi, sanoo vanha sananlasku. Joulunajan, joulurauhan ja leppoisamman olon katsottiin kestävän Tuomaanpäivästä 21.12 aina Nuutinpäivään 13.1. Vuodenvaihteessa vedettiin henkeä ja levättiin, palkollisetkin pääsivät helpommalla. 
Suomalaisessa joulunvietossa on paljon sadonkorjuujuhlan eli kekrin perinnettä. Sieltä johtuvat notkuvat ruokapöydät perinteisine juuresruokineen. Pukin hahmossa on ollut sekaisin nuuttipukkia ja amerikkalaista punanuttupukkia, nykyään enemmän jälkimmäistä. 

Mentulan residenssissä purettiin kuusi ja muut hörhelöt eilen Nuutin päivänä, vähän meni tämänkin päivän puolelle. Kestokuusi on hyvä keksintö, sen voi pitää pitkään. Ensi joulukuussa aion pystyttää - pystytyttää - sen jo itsenäisyypäivänä, Suomi 100 vuotta kunniaksi! Silloin pitää ripustaa myös perinteiset lippunauhat kuuseen. 
Meidän kuusenkoristeissamme on historiaa. Vanhimmat ovat poikien 80-luvulla alakoulussa tekemiä, kuten alkukuvan tonttumobile ja allaoleva hahmo, jota kutsumme partaenkeliksi. Voi kuvitella, että jotkut ekaluokkalaiset ovat tehneet hieman hempeämmän enkelin. 


Joskus ajattelen, että olisi tosi tyylikästä, jos valitsisi kuuseen jonkin tyylin, vain yhtä lajia, esim. isoja palloja tai olkikoristeita, eikä kaikkea pientä siperrystä, mutta en pysty hylkäämään mitään vanhaa. Ostan kyllä uutta lisää, tänä jouluna löysin Sokokselta kauniita kullanvärisiä rusetteja. 



Kuusen purkaminen kesti tunteja ja sen jälkeen siirryimme kauan suunniteltuun CD-levyjen karsimiseen. Mieheni keräsi hetkessä ison kasan vanhoja levyjä poistettavaksi Ikean kassiin. Minä pelastin sieltä nelisenkymmentä takaisin. No, nyt on levyt hyllyissä genreittäin: jazz ja rock, klassinen musiikki, suomalainen iskelmämusiikki, mielenrauhamusiikki ja vain minun spesiaalejani, Celine Dionia, Bon Jovia, Nightwishiä, Stingiä, Björkiä ja paljon muuta. 

Seuraavaksi DVD-elokuvat. Kuulin mieheni sanovan: "Ei me niitä uudelleen katsota, ne joutais kaikki jätesäkkiin!" Mitä! Hän ei ole lukenut KonMari -karsimisfilosofiaa (en minäkään, vielä), onpahan vain suoraviivaisempi kuin vaimonsa. Oikeasti luulen, että hän oli vain jo kyllästynyt siivoamaan ja luotti siihen, että kun minä teen homman, niin hyllystä ei paljon poistu. En poistanut yhtäkään. Haneke-boxi, kaikki Mad Menit ja Sopranosit, Amy, Tuulen viemää, Casablanca, Jane Austen Collection... Vaikka en katsoisikaan noita uudestaan, niin haluan pitää ne. Osa elokuvistamme on vielä avaamatta pakkauksissaan. Katsottava ei lopu, ja menin nyt sitten liittymään Netflixiinkin.

Minä luulen, että suoratoistona on pääasiassa uutta eikä kannata jättäytyä vain sen varaan, varsinkaan elokuvien suhteen, musiikissa tilanne on parempi. Haluaisin säilyttää musiikkia ja elokuvia kuten kirjojakin esineinä. Toivottavasti ei tule samanlaista muutosta kuin oli VHS-muodon kadotessa. Silloin hävitimme parisataa VHS-elokuvaa, osa niistä omia, teknisesti huonoja tallenteita, ne kyllä joutivatkin mennä. Silloin ei ollut vielä tarkkapiirtoista televisiota. Kotivideot saimme siirretyksi DVD-muotoon kirjastossa. Niitä olen valmis siirtämään aina uuteen muotoon, tuli mitä tuli. 

Meillä oli vähän aikaa vanhat vinyylilevyt sängyn alla laatikossa, harkittavana, en antanut hävittää. Nythän ne ovat taas kunniapaikalla vanhanaikaisen levysoittimen vieressä hyllyllä ja ahkerassa käytössä. 

Miten te lukijat? Pidättekö tärkeinä musiikki- ja elokuvahyllyjänne vai haluatteko musiikin ja elokuvat mieluummin aineettomassa muodossa kätevästi, eivät vie tilaa eivätkä kerää pölyä? Oletteko säilyttäjiä vai selvittäjiä?


Tämä kirja ei toimisi nettikirjana. Isot valokuvat tanssiteoksista vaativat ison kirjan, jota voi koskea. Kaikkein hienointa olisi tietenkin nähdä itse teos. Loppiaiskukkakimppunikin on kuvana vain haalea varjo siitä, mitä se oli kimppuna pöydällä. Kevääseen päin mentäessä haluaa koko ajan tuoreita kukkia.
  

Vietin loppiaisena syntymäpäivääni. Hieno päivä synttäriksi, sama päivä jolloin Itämaan tietäjät toivat lahjoja Jeesus-lapselle, kultaa ja mirhamia. Minä sain lisää kirjoja. 

Ja nyt on siirrytty arkeen. Koti näyttää valoisalta, kun punainen ja kulta ovat poissa ja tilalla heleitä kevään värejä. 

Olen lukenut viimeksi Antti Eskolan viisaan, innostavan, ilkikurisen kirjan Vanhuus
Tässä pientä maistiaista:
Eikö  nyt edes vanhana  voi käyttää ruuanlaitossaan rauhallisin mielin sokeria, kermaa ja suolaa, jos niistä pitää, eikä hermostuneesti seurata koko ajan vaihtuvia ruokasuosituksia? Ja nauttia punaviinistä mielensä mukaan, jos maksa kerran kestää?
Ja vanhusten ns. aktivoimisesta:
Terveyskeskuksen vanhusjumppaan en lähde raajojani heiluttelemaan, mutta lehtiä haravoin ja saunapuita pienentelen mokillä oikein mielelläni.

Menikö suu hymyyn? Se oli tarkoitus.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Minna Rytisalon ja Juuli Niemen kirjat rakkaudesta ja elämän sattumanvaraisuudesta





Olen lukenut kaksi viime vuonna julkaistua romaania, joissa molemmissa rakastavaiset ovat eri yhteiskuntaluokkaa. Molemmissa rakkaus on syvää ja aiheuttaa tuskaa, vaikka kannet puhuvat toista. Toisen kansi kertoo jostain hattarankevyestä ja toisen on väritykseltään hailakka ja ruma. Ei anneta kansien hämätä.

Molemmat kirjat ovat tekijöidensä esikoisromaaneja. 
Juuli Niemi on helsinkiläinen kirjailija ja käsikirjoittaja. Ennen romaania Et kävele yksin hän on tehnyt elokuvakäsikirjoituksia ja julkaissut novellikokoelman ja neljä runokokoelmaa.
Minna Rytisalo on kotoisin Sodankylästä ja toimii äidinkielenopettajana Kuusamossa. Hän on kirjoittanut kolumneja ja kirjallisuutta käsitteleviä tekstejä. Lempi on tulos Rytisalon kahdenkymmenen vuoden ajan vaalimasta haaveesta kirjoittaa oma kirja. 

Et kävele yksin kertoo yhdeksäsluokkalaisista nuorista. Ada on tyttö, joka ei ole tehnyt numeroa itsestään. Egzon on Suomessa syntynyt kosovolaisperheen poika, jonka koti on niin täynnä mykkää surua ja salattuja asioita, että hänen on pakko paeta sieltä kaduille ja nuorisotalolle. Kun nämä kaksi löytävät toisensa, he ovat hetken aikaa autuaita. 

Nyt kaupunki on helmiäishohtoinen ja sileä kuin koulun rantaretkellä poimitut kivet. Nyt Ada on kaunein nukke juuri minun tuoteperheestäni ja meidät on valettu toisiinsa sopiviin muotteihin ja käsivarteni on insinöörin tarkkuudella kehitetty puristamaan juuri Adan hartioita lähemmäs omiani. Kaupunkilaiset ovat kauniita ja he hymyilevät, minä tiedän tasan mihin suuntaan mennä ...

Osaamattomuus kaataa suhteen, mutta molemmat ovat oppineet jotain tärkeää.

Ja se ettei kävelisi yksin, no, se on ajatuksista kaikkein suurin ja kaunein. 

Niemen kirjan vahvuus on sen todenmukaisuus. Siinä ei ole mitään yliampuvaa ja keksityn tuntuista. Se on nuoruuden ja kokemattomuuden tarina ja myös raastava kasvutarina. Eräs teini-iän suurista kysymyksistä, joka jokaisen on pakko kohdata, on se, miten päästä ja päästää irti vanhemmistaan. 
Aikamme ongelmat näkyvät Egzonin asuinalueen kuvauksessa. Toisen polven maahanmuuttajan tuska ja epävarmuus todentuvat niin Egzonissa kuin hänen veljissäänkin. 

Toinen lukemani kipeä rakkaustarina Lempi on perhetragedia. Sen kertojina on kolme henkilöä. Tämän romaanin tapahtuma-aika on Lapin sodasta nykyaikaan. 

Viljamin on lähdettävä sotaan juuri kun hän on päässyt aloittamaan elämän pientilallaan paremmista oloista tulevan kauppiaantyttären Lempin kanssa. Lempin kanssa taloon jää piikatyttö Elli, jonka pitäminen talossa on monen mielestä turhan herraskaista.

Viljami ja Lempi rakastuvat Viljamin poiketessa kauppaan ostamaan maalia ikkunanpuihin. Heidän rakastumisensa on yhtä ihmeellistä kuin Juuli Niemen tarinan Adan ja Egzonin. Viljamista kaikki on uutta ja uskomatonta.
Siitä vain tiskin yli yhtäkkiä kaikki alkoi, kun nousit käsivarsiesi varaan ja kumarruit puoleeni, jalkasi varmasti kohosivat lattiasta, et muuten olisi yltänyt, ja ulkona kuului lintujen kevätlaulu ja minä jäin punaisena katsomaan sinua, jalkasi palasivat maahan, kätesi irtautui tiskistä, silmämme eivät toisistaan, eikä siinä enää ollut ketään muita kuin sinä ja minä, me. 

Elli vaikuttaa harmittomalta, mutta hänessä asuu villi mustasukkaisuus ja hurja viha emäntäänsä kohtaan. Hän kokee, että Ilmari on hänen ihmisiään, ei Lempin eikä hänen kaltaistensa. 
Että ota jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva. Minä näin senkin törkeyden, näin miten Viljamin käsi siveli pakaraasi vaikka minä seisoin vieressä.

Pidän Rytisalon kuulaasta ja selkeästä kielestä. Se tuo mieleeni Heidi Köngäksen kielen rytmin.

Kirjan rakenne on harkittu ja lukemaan koukuttava. 

Prologissa taloon tulee vieras, jonka henkilöllisyys ja tulon syy selviävät vasta lopussa. 
     Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Lukija odottaa, kuka on tämä henkilö, joka saa aikaan kaiken pysähtymisen ja mikä on hänen asiansa. Ellin tarina päättyy saman salaperäisen hahmon saapumiseen. Viimeisenä on kolmannen kertojan, Siskon tarina. Vielä kerran näemme tapahtumat uusi silmin, kaikkein objektiivisimmin, nykyhetkestä käsin muisteltuina, ja kaikki selviää.
  
Lempi nähdään vain toisten kautta, mutta hänen kuvansa on hyvin ehjä ja hyvin kaunis. Tiedän tarkkaan, millainen Lempi on ja pidän hänestä. 

Viljamin surumielinen hahmo ei tahdo jättää minua rauhaan. Moni sotilas tuli sodasta murtunein mielin, mutta Viljamin murtuminen on erilaista. Viljamin murhe saa hänet viivyttämään metsässä kotiinpaluutaan, koska hänellä on metsän takana talo mutta ei enää kotia.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Eläköön itsenäisen Suomen kirjallisuus!




Yle esittelee Suomen itsenäisyyden juhlavuonna suomalaista kirjallisuutta ihailtavan paljon ja perusteellisesti. Kirjojen Suomi -kokonaisuuden puitteissa tutkitaan monella foorumilla millaista kirjallisuutta maassamme on sadan vuoden aikana tehty. Tänään 3.1. on avautunut nettisivusto, jossa paljastuu hankkeen runsaus. Ajatelkaa, yli 100 radio-ohjelmaa, 101 tv-ohjelmaa, nettisivusto, josta pääsee Kansalliskirjaston Kirjojen Suomi -verkkokirjastoon lukemaan ohjelmissa esiteltyjä kirjoja ja paljon, paljon muuta.
Tässä linkki juuri avatuille Ylen sivuille, ja tässä linkki niihin 101 kirjaan. Olisitko itse valinnut toisin?

Sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjallisuustoimittajat Seppo Putkonen ja Nadja Nowak ovat valinneet kirjat sillä periaatteella, että ne kertovat jotain kiinnostavaa maastamme eivätkä ole välttämättä kirjallisuushistorian merkkipaaluja.

Myös bloggaajat on kutsuttu mukaan juhlimaan suomalaista kirjallisuutta. Samana päivänä, kun tietty itsenäisyytemme ajan kirja esitellään televisiossa ja radiossa siitä on kirjoitus jossakin blogissa. Kirjoitukset näkyvät edellä ensimmäiseksi linkittämälläni Kirjojen Suomi -sivulla. 
Esittelyt alkavat tuoreimmasta, vuoden 2016 kirjasta (yllättäen Ilkka Remeksen Kiirastuli) ja etenevät taaksepäin kirjaan, joka on valittu kertomaan vuodesta 1917, Konrad Lehtimäen romaaniin Ylös helvetistä. Viimeisenä 101. kirjana on vuoden 2017 Finlandia-voittaja, joka on vielä arvoitus. 

Tulin kutsutuksi mukaan. Saan kunnian kirjoittaa eräästä hyvin tärkeästä kirjasta. Moni tietää tästä kirjasta paljon. 




Kyllä vain, kirjani on Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas

Oma kirjani on vuodelta 1956, elokuvapainos. Silloin kirjaa oli painettu kahtenakymmenenä painoksena, nykyään painoksia on jo kuutisenkymmentä.
Edvin Laineen jälkeen kirjan pohjalta on valmistunut myös Rauni Mollbergin elokuva, ja tänä vuonna saamme nähdä  Aku Louhimiehen version.
Nuorin poikani oli viime kesänä mukana elokuvan joukkokohtauksissa.
Isäni oli sodassa.

Olen innoissani ja kiitollinen, että saan kirjoittaa juuri tästä kirjasta.

Ystävät, nautitaan suomalaisen kirjallisuuden vuodesta!

Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko

Pesärikko, käsiohjelma Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteat...