maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kotiinpaluu

                                   

Siinä reipas matkailija Alanyan viikon jälkeen Kuusankoskella päivystyksessä torstai-iltana. Hengittelen avaavaa lääkettä. Hoitaja mittasi kuumeen 39,7 ja tulehdusarvon 200 ja käski välittömästi sänkyyn makaamaan. Todettiin keuhkokuume, minkä toki jo itsekin kaksi kertaa saman taudin sairastaneena tiesin, Otettiin kaikki mahdolliset kokeet ja annettiin ensimmäinen annos antibioottia suoneen. Lääkäri suositteli osastolle jäämistä, mutta antoi lähteä kotiin, kun mieheni lupasi kuljettaa minua kolmesti päivässä tiputuksessa ja tarkkailla vointiani kaiken aikaa. 
Olin lähtenyt aamulla neljän jälkeen hotellilta lentokentälle, mieheni oli vastassa ja suuntasimme suoraan oman kaupungin päivystykseen. Kello oli yli kymmenen illalla, kun pääsimme kotiin. Kovan päivän ilta.

Viikkoa aiemmin lähtöä edeltävänä yönä kävin lisäämässä laukkuuni levyn vahvoja reseptisärkylääkkeitä. Kurkussa oli pieni aavistus tulehduksesta. No, se melkein unohtui aluksi, kun koin kaikenlaista kivaa, mistä enemmän tekstiä ja kuvia myöhemmissä kirjoituksissa. 
Muutaman päivän päästä tuli lisää oreita ja aloin ottaa varmuudeksi niitä särkylääkkeitä. Painelin menemään silti entiseen tapaan, olinhan lomalla. Aamupäivisin kävin museoissa, moskeijoissa, puistoissa ja jopa patikoin alas museovuorelta, vaikka silloin oli jo yskääkin. Iltapäivisin lepäilin rantapetillä ja kävin useamman kerran meressä. 
Eräänä aamuna vanhempi turkkilaispariskunta tuli juttelemaan kanssani, kun istuin lähipuistossa lukemassa sanomalehtiä. Kävi ilmi, että Hamid oli historian opettaja ja Amina kotiäiti. Meillä oli paljon juteltavaa. He kutsuivat minut virvokkeille kotiinsa. Paikalla oli myös neljästä tyttärestä kaksi, Leila ja Aisha sekä Leilan suloiset pikkupojat. Olin innoissani. Ajatella, pääsin tututustumaan aitoon alanyalaisperheeseen ja heidän kotiinsa. En voinut vain jäädä sairastamaan.
Iltaisin en sitten mitään jaksanutkaan. Luin ja katselin telkkarista Koraani-kilpailua ja jotain saippuasarjaa, turkin kielellä.





Viimeisenä lomapäivänä tunsin, että kolmen kerroksen nousu aamiaistilaan uuvutti. Piti ihan pysähtyä välillä. Olihan siellä hissikin, mutta minä olin tottunut kipaisemaan portaita pitkin. Ruoka ei maistunut ja oli jotenkin epätodellinen olo. Mietin huoneessani vähän aikaa, nappasin särkylääkkeen ja lähdin pienelle kävelylle. Olin jo joutunut ostamaan lääkkeitä lisää, Turkissa myydään myös vahvoja lääkkeitä ilman reseptiä. Söin kevyesti jossain lähellä lounaspaikassa ja palasin huoneeseeni. Tuntui siltä, että pitää levätä. 
Yhtäkkiä aloin palella hurjasti, laitoin ilmastoinnin pois ja tärisin peittojen alla. Käteni hyppivät niin, että en saanut kunnon otetta puhelimesta. Mietin, pitäisikö soittaa lääkäri paikalle. Mutta entä jos en pääse lähtemään kotiin, jään tänne sairaalaan. Lähtö olisi seuraavan aamuna. Kokeilin kuitenkin vielä isoa määrää särkylääkettä. Parin tunnin kuluttua pelottava horkka loppui, jalat asettuivat paikoilleen, samoin kädet ja olo normalisoitui. Pakkasin, ajattelin, että onpahan laukku pakattu, käy miten käy. 
Tein lähtöselvityksen kännykällä ja makoilin lopun iltaa lukien makuulla hotellin hyllystä löytynyttä kirjaa, Tess Gerritsenin sairaalatrilleriä Lapsen sydän. Kyllä on jännittävä ja koukuttava kirja. Vain nimi on huono, Harvest on alkuperäinen nimi, ja kyse on elinkaupasta. Itkin kuumia kyyneliä. Tilanteeni ja heikko terveydentila antoivat otollisen pohjan eläytymiselle. 

Aamulla olin ihmeissäni ja iloinen, aivan viileä iho, olo hyvä. Kaikki sujui hyvin. Olin niin tyytyväinen kentällä, että olin tehnyt lähtöselvityksen etukäteen. Pääsin ohittamaan pitkän jonon ja siirtymään suoraan bagdropin kautta eteenpäin. Koneessa juttelin kivan pikkupojan ja tämän äidin kanssa. Ääneni alkoi muuttua pihinäksi ja alkoi taas viluttaa.

Romahdus tapahtui vasta, kun laukkua odottaessani päätin soittaa vastassa olevalle miehelleni, että heipparallaa täällä ollaan. Aloin vastoin suunnitelmiani vaikeroida, että minä olenkin tosi kipeä, taitaa olla keuhkokuume. 

Sellainen kotiinpaluu.

Ja kun pääsimme kotiin, Untolla oli minulle varattuna kotiintulocalypso. Hän pyysi minut istumaan sohvalle, pisti videon päälle ja sanoi, että tässä, katso. (klikkaa tekstistä)




Aamulla 27.6.
Lisäsin edelliseen kirjoitukseeni pienen loppukaneetin liittyen käytyyn keskusteluun tai yritykseen keskustella. Kaikille yleistäjille ja islaminuskoisten sekä koko islamilaisen maailman kauhistelijoille haluan sanoa, että vaikka Turkin hallitus on juuri kieltänyt kehitysopin opettamisen lukiossa ja hajoittanut Pride-kulkueen Istanbulissa, se ei muuta käsitystäni turkkilaisista lämpöisinä ja ystävällisinä ihmisinä eikä tee perusislamista huonoa uskontoa. Atatürkin luoma maa hienoine arvoineen on vaarassa. Turkissa ei tarvitse varata hotellissa turvalokeroa ja kaikki tavaransa voi rauhassa jättää rantapetilleen ja lähteä uimaan toisin kuin monissa muissa maissa. (Tämä teksti asettuu nyt näin, mutta olkoon.) Lähden toipumisunosille.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

"Mikkään" - ja mitä hyvältä poliitikolta vaaditaan

Erään ystäväni yli yhdeksänkymppinen äiti, hyvin virkeä ja aikaansa seuraava ihminen, oli ihmetellyt, miten rumasti julkisuuden henkilöitä kohdellaan medioissa. Kyseessä lienee ollut sosiaalinen media, ei niinkään journalistinen media. 
Ihmettely oli päättynyt seuraavaan mietteeseen: ON SE HYVÄ, ETTÄ EI O MIKKÄÄN.




14.6. Jatkan vähän...

Olen seurannut perussuomalaisten hajoamista ja hallituskriisiä herkeämättä. Melkein on matkalle valmistautuminenkin unohtunut. 
Harmittelin eräässä kirjoituksessani aiemmin poliittisen korrektiuden voittoa historian tajusta joissain vanhojen kirjojen uusintasuomennoksissa. Politiikassa toimivalla henkilöllä pitäisi olla näitä molempia, historian tuntemusta ja poliittista korrektiutta. 
Kohtelias käytös on tärkeä avu kaikkialla missä ollaan työssä ihmisten kanssa, röyhkeys ja ivallisuus ennustavat huonoa uraa. 
Ja älykkyys on käyttökelvotonta ilman viisautta. 
Aina kun hoetaan jonkun henkilön älykkyyttä, hän itse tai muut, siinä on selittelyn maku. Mutta onhan hän älykäs...
Jos Halla-Aho olisi viisas, hän ei olisi kirjoitellut julkisesti tavalla, jonka tiedämme. 

Niissä poliitikoissa, joita arvostan - heitä on paljon - olen kiinnittänyt huomiota myös suoruuteen, ripeyteen ja hyvähermoisuuteen.

Poliittiset pilat ovat paikallaan, ja poliitikon, kuten muunkin julkisuuden henkilön, pitää kestää enemmän kuin sellaisen joka "ei o mikkään". 
Yleensä tiedämme rajat, tai olemme tienneet. 

Perussuomalaisten hajaantuminen johtaa maahanmuuttokriittisyyden ja maahanmuuttovastaisen rasismin erottamiseen toisistaan. Se on hyvä. 
Tähän asti rasistit ovat vohkineet termin kriittisyys väärään käyttöön.

Kriittisyys kuuluu kaikkeen ajatteluun ja kriittinen punnitsee asioiden eri puolia, ei vain tuomitse, eikä varsinkaan solvaa. 


Lisäys 27.6. 
Kommenttikenttään syntynyt keskustelu on oiva esimerkki siitä, miten on vaikea keskustella, jos toinen tulee mukaan keskusteluun "käännyttämään" käyttäen ihmisistä lokeroivia ja solvaavia termejä. Kun näin käy, keskustelun kärki siirtyy vihapuheen torjuntaan. 
Mainitsin lopussa, että olen kirjoittanut paljon turvapaikanhakijoista, 25 kirjoitusta tähän mennessä, joista monet omista kokemuksistani. Jos on perustanut maahnmuuttovastaisen käsityksensä ja vihansa huhupuheisiin tai tiettyihin "tutkimuksiin", niin voisi käväistä lukemassa esim. tämän kirjoitukseni, jossa kerron asukaskokouksen tunnelmasta ennen vastaanottokeskuksen avaamista ja tämän, jossa tulee esiin pakenemisen syitä turvapaikanhakijoiden esittämässä näytelmässä.  

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Lomalle lomps ja hajamietteitä elämänmenosta



Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Nykyään ei saisi lompsia, ei turvapaikanhakijat tänne turvaan, emmekä me muualle lomailemaan. 


Hiilijalanjälki on vakava asia, mutta se ei hoidu noin vain kieltämällä. Minusta isot ilmastosopimukset ja muut luontoa suojelevat päätökset ovat tällä hetkellä lähestulkoon kaikkein tärkeintä, mutta näistä asioista ei saa tehdä tuomion uskontoa. Sotien lopettamisella on vielä kiireempi.

Olen lopen kyllästynyt syyttelevään ja ahdasmieliseen ilmapiiriin. Nyt juuri on oikein hyvä lähteä lomalle mietiskelemään ja karistamaan stressi ja harmitus Välimeren aaltoihin. 

Elämäntapasyyllistäjät ovat yleensä fanaatikkoja, itse juuri puhdasoppisen ruokavalion löytäneitä tai matkustamisesta puheen ollen niitä, joita itseään ei kiinnosta mennä minnekään.

Me emme voi tietää toistemme tarpeita tai tärkeyksiä. Matti Nykänen on sanonut näin: "Kyllä ne minun juomiseni näkevät, mutta eivät minun janoani."

Meillä on niin kauhea ilmasto Suomessa, että ymmärrän hyvin ihmisten tarpeen joko matkustaa tai pitää yllä kakkosasuntoa veden äärellä voidakseen rentoutua jatkuvasta taistelusta viimoja vastaan. Siis myös ilmasto-sanan toisessa merkityksessä, ilmapiiriä tarkoittaen.

On ihmisiä, jotka hakevat apua hengityselin-, sydän- ja reumasairauksiin lämpimästä ilmastosta, ja on niitä, jotka matkustavat masennusta pakoon. Olen tavannut yksinmatkoillani heitä. 

Itse matkustan välillä yksin saadakseni olla rauhassa omien ajatusteni kanssa. Kaikki matkat ovat matkoja itseen, mutta yksinmatkat ovat sitä paljon enemmän kuin tutussa porukassa matkustaminen. 


Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkalukemiseni valitseminen on hippusen kesken. Runokirjoja lähtee mukaan, koska niitä voi lukea aina uudelleen ja ne ovat kevyitä kantaa, suomalaista uutta runoutta seuraavilta: Tiina Lehikoinen, Olli-Pekka Tennilä, Vesa Haapala ja Pauliina Haasjoki. Runokirjojen lisäksi otan mukaan jotain proosaa. Ehdolla on Mina Irantan Iran isoäidin maa, Tuuli Salmisen Surulintu, Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Karl-Ove Knausgårdin vuodenaikakirjoja ja Linda Boström-Knausgårdin Amerikkalainen perhe, jonka luin liian hätäisesti ja haluan lukea uudelleen paneutuvammin. Joskus on käynyt niin, että matkalukeminen on tullut luetuksi jo mennessä lentoasemalla ja koneessa. Ja kuinkas sitten suu pannaan! 

Lämpimään matkatessa mikään muu ei paljon painakaan kuin kirjat. Olkavarren kipuillessa pahemmin viime talvena harkitsin jo lukulaitteen hankkimista, mutta se jäi, kun osaava lääkäri laittoi kortisonipiikit lopulta niin taitavasti, että jo kroonistunut kipu häipyi ja uskaltauduin varaamaan itselleni tämän matkan. 
Kun lääkäri katseli röntgenkuvia olkavarrestani, hän totesi, ettei niissä näy mitään vakavaa, ei myöskään mitään syöpään viittaavaa. Minä en ollut sellaista ajatellutkaan, tiesin, että epäonnistunut peukalo-operaatio heijastelee ylemmäs, mutta olisihan niinkin voinut olla. Kohta on syövän kolmivuotiskontrolli, ja tähän asti kaikki on mennyt hyvin.

"Eläminen syövän kanssa on elämää ilman takuita. Syöpäsolut vaeltavat pitkin huonosti valaistuja polkuja samaan tapaan kuin kissat öisillä reiteillään, joita emme tunne." Tämä lainaus on edesmenneen Henning Mankellin kirjasta Juoksuhiekka


Teoksesta Huuto, Helsinki 1984, kuvaaja Leena Klemelä


Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkustaminen avartaa. Se avaa silmiä näkemään ja arvostamaan muutakin kuin sitä omaa ja tuttua. Yleensä näin, mutta olen nähnyt toisenkinlaista. Joskus ihmiset lähtevät vain vahvistamaan sitä, miten hyvin heillä kotona on ja kieltäytyvät näkemästä hyvän tuntemattomassa. 


Matka on mahdollisuus. 

"Lähteminen on toisesta suunnasta katsoen tulemista." Näin on sanonut Torsti Lehtinen, jonka oma elämä on ollut aikamoisia lähtemisiä ja tulemisia.  


Teoksesta Unisono, Helsinki 1982, kuvaaja Pirjo Honkasalo

Taiteilijat ovat aina lähteneet Suomesta oppimaan uutta Eurooppaan ja kauemmaksikin. Taiteen kieli on kansainvälinen. Samoin tieteen.
Kylmien tuulten puhaltaessa Euroopassa toivon hartaasti, että tiede- ja kulttuuri-ihmiset säilyttävät humaanin, globaalin ytimensä. 

Virpi Hämeen-Anttila on sanonut näin: "Kulttuuri ja kirjallisuus ja taide ovat kuin hiekkasäkkejä, jotka estävät barbaareja pääsemästä valtaan."  Yritän pitää yllä toivoa, että näin yhä olisi. 

Mutta jos meillä Suomessa edes harkitaan ministereiksi ihmisiä, jotka ovat saaneet tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja jatkaneet vihapuheitaan tuomion jälkeenkin, niin voiko enää luottaa hyvän toteutumiseen demokratiassa? Minusta tuntuu, että elämme pahaa unta tai olemme jossain tositv:n testissä, jossa kohta selviää, että tämä outo tilanne ei ollutkaan totta.

Teoksesta Unohdettu horisontti, Helsinki 1980, kuvaaja Stefan Bremer

Kuvituksena tässä kirjoituksessani on kuvia Jorma Uotisen tanssiteoksista. Sain mieheltäni lahjaksi valokuvateoksen, jonka kuvia katsellessa ajattelen, mikä rikkaus ihmiselle onkaan taide, kaikki sen eri muodot. Pidän niin paljon näistä tanssiesityksistä pysäytetyistä kuvista, että oli vaikea valita, mitä otan tähän kirjoitukseen. Myös teosten nimet ovat kauniita: Loputon arvoitus, Paljastusten aakkoset, Anonyymit, Bambola, Unisono... 

Kannen kuva Luca Fregoso

Lähden lompsimislomalle varhain torstaina. Ehditte sitä ennen laittaa kommentteja, jos jotain tulee mieleen, kiitos! 
Lomaretriittiini kuuluu loma somesta. Otan mukaan vihon ja kynän, en digilaitteita.

Sonra görüsürüz! Tämä on kai turkiksi Nähdään! Kuullaan!

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Aleppon viimeiset miehet



Tähtimagnolia

Katsoitteko eilisen dokumentin Aleppon avustusjoukkojen Valkoisten kypärien pelastustyöstä rauniokaupungissa pommien keskellä? Minusta jokaisen pitäisi se katsoa. Miehet kaivavat raunioista eläviä ja kuolleita ja auttavat ihmisiä jatkamaan elämää piirityksen keskellä.

Dokumentin ovat kuvanneet aleppolaiset vapaaehtoiset, ja se kuvaa läheltä kohteitaan. Ohjaaja on itsekin sodassa kärsinyt syyrialainen Feras Fayyad ja toisena ohjaajana on tanskalainen Steen Johannessen.

Toisten hätää ei ole helppo katsoa. Se sai minut valvomaan ja miettimään, miten tällaista voi olla. 
Erityisesti mielessäni pyöri paitsi niiden miesten urheus myös pienet lapset ja erään auttajan alakuloinen toteamus: "Koko maailma liittoutuu meitä vastaan." 

Kävin vielä illalla kurkkaamassa, mitä tietoa netistä löytyy Valkokypäristä. Löytyi niin tietoa Nobel-ehdokkuudesta kuin pilkkaa ja muunneltua totuutta. Olisihan se pitänyt arvata, että vihanlietsojat ovat kaikkialla, eihän heille mikään ole pyhää, mutta kyllä se silti yllätti ja raivostutti tuon dokumentin katsomisen jälkeen.   

Olen viime aikoina kuunnellut Tuure Kilpeläisen lauluja. Jotkut niistä ovat hyvin surumielisiä. Nyt näiden laulujen suru, aleppolaisten suru ja myötätuntoni heitä kohtaan ovat yhdessä melkein liikaa.

Kirjoitukseni kuvituksena on Elimäellä Arboretum Mustilassa näppäämiäni kuvia. Haluaisin sanoa rauniopölyssä Aleppossa sinnitteleville, että tällaistakin vielä on ja että teitä ajatellaan. Edes se, kun en muuta voi.

Voisimmeko me tehdä jotain?

Aleppon viimeiset miehet on Dokumenttiprojektin ohjelma ja löytyy Yle Areenasta.


Alla Tuure Kilpeläisen lyriikkaa. 


Bonsaipuu 

On pieni puutarha jossakin galaksin reunalla

syttyvät ja sammuvat sen hehkulamput helminauhoina
soi lapsen hento parku, kun se astuu ikuisuudesta
sen polun varteen keräytyy surua ja suurta rakkautta

Hautuumaalla kukkuloilla huojuu mietteliäät surupuut
toukokuussa hiirenkorviin vainajien viisaus kantautuu
Puun alla istuu kaksi nuorta, poika etsii tulta tupakkaan
se etsii ensimmäistä sanaa ensimmäiseen rakkaustarinaan

Olen matkalla sun luoksesi sylissäni pieni bonsaipuu
bussin takaikkunasta loistaa viittä vaille täysikuu
anna vähän vettä, anna rakkautta ja valoa
niin se pitää aina kotinaan sinun sydämesi taloa

On pieni puutarha jossakin galaksin reunalla

joku keksii sinne veturin, liukuhihnan, ydinvoimalan
joku keksii sodat, maiden rajat, rauhan sekä demokratian
joku keksii sinne Jumalan, synnit, sekä saatanan

Olen matkalla sun luoksesi sylissäni pieni bonsaipuu
bussin takaikkunasta loistaa viittä vaille täysikuu
anna vähän vettä, rakkautta ja valoa
niin mä pidän aina kotinani sinun sydämesi taloa 


Alppiruusu

tiistai 30. toukokuuta 2017

Karl-Ove Knausgård, Kevät



Olen lukenut Karl-Ove Knausgårdin omaan elämään perustuvan Taisteluni-sarjan viimeistä osaa vaille. Pidän sarjaa vangitsevana. Mikä siinä vangitsee on miehen eksistentiaalinen etsintä, jossa lukija saa olla osallisena. Se, mitä kirjan minä-kertoja ymmärtää ja oivaltaa, sen saa lukijakin kokea. Arkiset tapahtumat ja päähenkilön päänsisäiset tapahtumat, muistelu ja pohdinta, limittyvät, kuten elämässä yleensä.
Alkuun näiden kirjojen ilmestyttyä pohdittiin, onko kaikki varmasti totta. Se on turha kysymys, autofiktion totuus on fiktiivistä. Mitä muuta se voisi olla! 

Tämän mammuttimaisen kirjoitusurakan (noin 3500 sivua julkaistuna parissa vuodessa, 2009 - 2011)  jälkeen Knausgård vakuutti, että kaikki on sanottu ja kirjoja ei tule enää. Hyvin pian väsymys onneksi haihtui ja kuulin elpyneen kirjailijan sanovan jossain haastattelussa, että häntä kiinnostaisi kirjoittaa esseitä. 
Knausgårdilta onkin julkaistu Taisteluiden jälkeen paitsi vielä suomentamaton esseekirja Sjelens Amerika myös kaksi kuvateosta yhdessä valokuvaaja Thomas Wågeströmin kanssa ja kirja Hjemme/Borte, joka sisältää kirjeenvaihtoa kirjailija Fredrik Ekelundin kanssa. Näiden lisäksi hän on kirjoittanut uuden viimeistä osaa vaille olevan sarjan, jonka osat on nimetty vuodenaikojen mukaan. Syksy, Talvi ja Kevät on suomennettu sitä mukaa kuin ne ovat ilmestyneet alkukielellä. Norjaksi nämä ovat muodossa Syksystä, Talvesta jne. Minä pitäisin enemmän tästä esseemäisestä otsikosta.
Syksy ja Talvi ovat lyhytproosaa. En ole lukenut niitä vielä. Jotkut ovat kehuneet kirjoja, jotkut pitäneet välitöinä. 

Sen sijaan luin viimeisimmän Kevät (2017), alkuteos Om Våren (2016). Tämä on hyvä! Ihan kuin Knausgård olisi taistellut pitkissä romaaneissaan tätä tiiviimpää ja kirkkaampaa muotoa kohti. 

Keväässä Knausgård palaa etsintäänsä. Takakannen otteessa Aftenpostenin arvostelusta kirjaa kutsutaankin nimellä Taisteluni 7. 

Kevät on yhdenpäivänromaani. Minäkertoja, isä, hoitaa lapset aamulla kouluun ja päiväkotiin ja lähtee ajelemaan pienimmän, muutaman kuukauden ikäisen vauvan, kanssa katsomaan perheen äitiä sairaalaan. Matkalla hän kertoo pikkuiselle perhe-elämän vaikeasta jaksosta, joka kärjistyi puoli vuotta ennen tämän syntymää siihen, että hänet kutsuttiin tapaamaan lastensuojelun työntekijöitä. Vaikka kyseessä oli rutiinitapaaminen - niin tehtiin aina kun tapahtui sellaista mitä meillä oli tapahtunut - niin perheenisä kokee suurta häpeää ja pelkoa siitä, että on lähestymässä tilannetta, jossa menettää ohjat oman perheensä suhteen. Tämä heti alussa kerrottuna toimii täkynä lukijalle: mitä oikein tapahtui? 

Kahdessa kohdassa yhteisen kommelluksia sisältävän matkan aikana isähahmo pohtii, miksi ryhtyi kirjoittamaan eräänlaista päiväkirjaa tai pitkää kirjettä tälle perheen neljännelle lapselle jo ennen hänen syntymäänsä. Muut parin vuoden välein syntyneet lapset olivat jo hitsautuneet yhteen eikä iltatähti jakaisi heidän kanssaan yhteistä historiaa. Siinä yksi syy omistaa kirja perheen uudelle tulokkaalle.
Tiesin, että sinusta olisi kirjoitusteni lukijaksi aikaisintaan kuusitoistavuotiaana, tein sen siis lopuksi lähinnä itseni vuoksi, yritin kai sillä tavalla valmistautua tulevaan, nähdä elämämme sinun silmilläsi. Tehdä sinulle tilaa. 

Toisessa kohdassa isä pahoittelee omaa vetäytymisen tarvettaan, minkä vuoksi yksinäinen elämä näppäimistön edessä luontuu häneltä parhaiten. 
Se ei ole mikään hyvä ja muiden kannalta toivottava piirre, mutta se tulee sinulle tutuksi, ja taidan kirjoittaa siitä tässä juuri siitä syystä, sinulle anteeksipyynnnöksi, jonka saat kun aikanasi luet tämän. Haluan, että lukiessasi ajattelet minusta hyvää. Ja meistä, perheestäsi, ja vaikeasta kesästämme.  

Imre Kertészillä on raivoisa Kaddish syntymättömälle lapselle. Knausgård on kirjoittanut kauniin, mietiskelevän rukouksen, kaddishin, syntyneelle lapselle. 

Mieheni luki tämän minun jälkeeni. Kysyin, mikä hänestä kirjassa on parasta. Hän sanoi, että se kuvaa hyvin nykyajan pohjoismaisen isän elämää. Pohjoismaiset isät ovat nykyään lastensa elämässä samalla tavalla kuin äidit.  
Minusta kirja kertoo myös siitä, miten tavattoman raskasta on, kun toisen vanhemman mielenterveys pettää. Kertoja ei valita eikä pidä lapsia taakkana, mutta selviytyminen kaikesta, mitä ennen on tehty kahdestaan ei ole helppoa. 

Seisoin siinä pitkän aikaa ja katselin iloisesti juttelevia ihmisiä pimenevässä illassa, juoksentelevia lapsia, kokosta nousevia oransseja liekkejä. Kun kumarruin katsomaan sinua, poskillani valui kyyneleitä. Sinä hymyilit nähdessäsi naamani tulevan lähelle, koska et tiennyt myöskään, mitä itku on. 

Ajattelin kirjaa lukiessani lastenkasvatusta ja sen teorioita. 
Samaan aikaan HS:ssa oli artikkeli, jossa korostettiin sitä, että lasta ei saa kannustaa kehumalla hänen ominaisuuksiaan, vaan ainoastaan tekemisiään. Ei siis näin: "Vau, oletpa hyvä piirtäjä, hieno piirros!", vaan näin: "Vau, oletpa harjoitellut ahkerasti, ja kun jatkat tähän malliin, niin kohta piirrät vieläkin parempia hevosia." Ja höpsön pöpsön! Minusta lasta ei saa lytätä, ei ominaisuuksia eikä taitoja, mutta kehua saa! Eivät lapset nyt niin paljon eroa aikuisista. Jos minulle laitetaan kommenttilootaan "Marjatta, näkee että olet ahkeroinut Knasu-kirjoituksesi eteen, harjoittele vaan lisää", niin ... hmm, olisikohan se jopa vähän ivallista. Mutta jos kiitellään, niin minähän rentoudun ja hurautan innostuksissani lisää kirjoituksia. 
Lapset ovat ihmisiä ja keskenään erilaisia. Luulen, että tuollainen tiikeriäitimäinen tuuppaaminen ja suoritusten korostaminen ovat useimmille lapsille vain pahasta. "Olet ihana" sen sijaan on hellyyttä, jossa ei vaadita mitään, vaan iloitaan toisen olemassaolosta. 
Tätä mietin, kun luin samaan aikaan HS:n kovin helpolta tuntuvia, mekaanisia kasvatusohjeita kannustamisesta taitolajina ja Knausgårdin mietteitä dynaamisesta asetelmasta perheessä, jossa sekä lapset että aikuiset muovautuvat yhteiselossa. 
Jokaisella lapsella on omat tarpeensa, joihin vanhemmat vastaavat yksilöllisesti, heidän ajattelunsa ja toimintansa ovat kuin nestettä, joka mukautuu lapsen muotoihin, täyttää kolot, mutta valuu ohi siellä missä on täyttä. 

Kirjan kieli on kaunista, taattua Knausgårdia. 

Suomennos on hyvä, siitä kiitos Jonna Joskitt-Pöyrylle!

Ja kansihan on upea. Kevät. (En löydä sen tekijää.) 


lauantai 27. toukokuuta 2017

Presidentti Mauno Koiviston hautajaiset toivat mieleen isäni


Isäni parikymppisenä


Isäni 91-vuotiaana, 10 päivää ennen kuolemaansa

Kun luin lehdistä, että Jorma Hynninen laulaa presidentti Mauno Koiviston hautajaisissa Veteraanin iltahuudon, tiesin, että liikutun ja alan nyyhkyttää hillittömästi. Pelkkä Jorma Hynnisen ääni, ja vielä että näen hänen laulavan.

Ja tämä laulu.

Isäni oli samassa sodassa kuin Mauno Koivisto. Hän oli ensin lähettinä ja velipuolensa kuoltua lääkintämiehenä, koska ajateltiin, että se olisi hieman turvallisempaa ja, jos hyvin käy, perheestä voisi edes toinen poika säilyä. 
Isä säilyi.

Isäni ei puhunut nuorempana paljon sotakokemuksistaan, vitsaili joskus sotamiesten toilailuista ja omista ylivertaisista taidoistaan hoitaa vammoja. 
Ne taidot olivat kyllä meille lapsille liian ronskeja; hän heitti omiin haavoihinsa suolaa desinfiointiaineeksi. 
Vanhana isä saattoi kesken kaiken eläytyä johonkin sodassa kokemaansa. Kerran kun kävelimme Kankaanpään keskustassa mukulakivikatua, hän totesi, että kyllä ne haavoittuneet Kannaksella huusivat, kun piti heitä tämmöisiä katuja pitkin kuljettaa kovapyörärattailla. 
Myös ryöstötilanteessa - sellaisenkin kohteeksi isäni vanhuksena joutui - hän oli muistanut sotakokemuksiaan. Yksi parikymppisistä ryöstäjistä oli uhkaillut isää kuristamalla tätä vyöllä kaulasta ja ilkkumalla eikö äijä pelkää. Isäni oli sanonut siihen:"Kyllä mä poijat peloon tiärän. Mä olen Vuasalmellaki ollu."
Kahdeksankymmentä täytettyään isäni alkoi toimia sotaveteraaneissa ja puhua me-muodossa kavereistaan. Entisestä korsukaverista tuli hänelle tärkeä.


Isä esittelee tyttärelle mitaliaan.

Siunauspuheen Koiviston hautajaisissa pitänyt piispa Eero Huovinen kertoi Mauno Koiviston vielä tämän vuoden puolella muistelleen lentopallokavereilleen sotapalvelustaan jääkärikomppaniassa.
Oli saatu kaksi venäläistä vankia, joiden saattaminen selustaan määrättiin Mauno Koiviston tehtäväksi. Kun vangit ja saattaja kulkivat etulinjasta taaksepäin, vastaan tuli suomalaisia sotilaita, jotka Koiviston kertoman mukaan alkoivat "kolhia" vankeja. Koivisto suuttui omiin maanmiehiinsä, nosti kätensä ja sanoi: "Älkää koskeko näihin miehiin, he ovat minun vankejani, he ovat minun veljiäni."
Kolhiminen tuo niin mieleen lapsuudenmurteeni. Lapsia saatettiin varoitella ulos leikkimään lähtiessä: "Älkää sitte kolhiko itteenne!"
Paljon muitakin muistoja lapsuudesta nousee pintaan tutun murresanan mukana.

Luulen, että minun isäni Frans Korpela olisi tehnyt kuten Mauno Koivisto vankeja kuljettaessaan. Hän olisi nähnyt ihmisen vangissa, kuten näki kaikissa muissakin. 
Kun isäni lopetti maanviljelyn, hän ei suostunut myymään pois koneitaan, koska naapurit olivat aina lainanneet niitä. "Mistä ne sitte Vesilahreski pernakoneen ottaa, jos mä omani hävitän." Siellä seisoivat perunanistustuskoneet, klapikoneet ja muut odottamassa lainaajia. 

Isän vaatimattomuus ärsytti minua. Hänelle kelpasi kaikki, koska kaikki oli niin paljon paremmin kuin korsussa. Hän ei halunnut mukavuuksia, eikä mitään turvalaitteita edes ryöstetyksi tulonsa jälkeen. Pelkäsin monesti ja motkotin hänelle, kun hän lähes yhdeksänkymppisenä ajeli traktorilla yksin metsässä hakemassa tuulenkaatamia puita. Poikani ymmärsivät paremmin ja sanoivat, että anna Papan olla. Hänellä on nyt hyvä elämä juuri näin. 


Isä esittelee tyttärelle kasvejaan. Hän käytti paljon luonnonkasveja,
keräsi mm. omat teeaineksensa luonnosta.

Vuonna 2012 elokuva- ja teatteriohjaaja Noora Männistö teki dokumenttielokuvan pohjoissatakuntalaisella myymäläautolla käyvistä ihmisistä ja heidän elämästään Jokapäiväinen leipä ja pyhäksi pullaa. Tiesin, että isäni oli mukana jossain kohdassa tässä tv-elokuvassa, ja kun se näytettiin TV1:n Dokumenttiprojektissa istuin hievahtamatta odottaen missä näkyy isäni, vai eikö näykään. 
Siirryttiin sotaveteraanien kokoukseen. Vanha nainen säestää pianolla ja valkopäiset miehet laulavat Veteraanin iltahuutoa ponnettomasti, haurain äänin, Yhtäkkiä kamera pysähtyy lähikuvaan minun isäni kasvoista ja viipyy siinä pitkään, pitkään. Isä liikuttaa hiljaa huuliaan. (Isäkään ei mielestään osannut laulaa. Meidän perheessä vain hänen äitinsä Alma Josefiina eli Mamma osasi, kajautteli virsiä ja teki selväksi muille, että he eivät osanneet.) 
Minä tuijotan ja tuijotan. Miten isäni onkaan kaunis vanhus, arvokas ja yhtä aikaa vahva ja väsynyt. 
Soitin ohjaajalle ja tilasin elokuvan itselleni muistoksi. Katsoin sen tätä kirjoitusta varten ja pysäytin alla olevaan otokseen. Siinä hän on, veteraani.



Sotaveteraanin iltahuuto ei ollut merkinnyt minulle mitään ennen kuin näin tämän dokumentin. 
Nuoruudessani  60 ja 70-luvuilla kaikkea sotaan liittyvää pidettiin nolona paatoksena. Häpeän muistella, että osa Vietnamin sodan vastustajista tuomitsi myös suomalaiset veteraanit sotakiihkoilijoiksi. 
Jokapäiväinen leipä -elokuvan jälkeen nyyhkytän heti, kun kuulen ensimmäiset sävelet Veteraanin iltahuudosta. 

Olen ollut Mauno Koiviston hautajaisten jälkeen surutilassa ja käynyt Koiviston elämän ohella läpi myös isäni elämää, joka ei ollut helppoa ennen sotaa eikä sen jälkeen. 
Isällä koulunkäynti loppui siihen, että köyhän pientilan pojan piti tehdä töitä. Hän kertoi myös, että yhtenä talvena ei ollut kuin yhdet yhteiset kunnolliset kengät velipuolen kanssa ja matkaa kouluun viitisen kilometriä. 
Sodan jälkeen oli uudelleen rakentamisen aikaa, peltoja raivattiin ja elämä oli jonkin aikaa mallillaan. Sitten rakas vaimo kuoli 36-vuotiaana, poika heti perään 17-vuotiaana, ja isäni piti tulla toimeen vanhenevien vanhempiensa ja tytärtensä kanssa, jotka kipuilivat kuka mitenkin. 

Vuoden päästä tämän elokuvan julkaisusta isäni kuoli. Vanhan soturin sydän hiipui. 
Sota ei ollut isän kokemuksista pahin. Hän oli kertonut mieskerhoa vetävälle papille, että pahin oli vaimon äkkikuolema.  

Isäni oli sielultaan maamies loppuun asti. 
Mieheni teki hänen hautajaisiinsa videoteoksen, joka loppuu näihin kuviin. 








sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Henriette von Schirachin omaelämäkerta Herraskansaa - käännökseen pettyneen lukijan huomioita




Minua on petetty! 

Varasin kirjastosta Henriette von Schirachin omaelämäkerran Herraskansaa, Elämäni natsieliitin sisäpiirissä, koska olin lukenut jostain kiinnostavan jutun tästä kirjasta. Huomasin  kirjaston sivulla samalta kirjoittajalta toisenkin kirjan, Ihanuuden hinta, jonka tietysti uteliaana kirjarohmuna varasin. 
Kotona huomasin, että kyseessä onkin sama kirja, vuonna 1956 julkaistun kirjan Der Preis der Herrlichkeit, Erlebte Zeitgeschichte kaksi suomennosta. Elli Ristimäen suomennos Ihanuuden hinta on vuodelta 1962, kuusi vuotta alkuperäisen kirjan julkaisusta, ja Maija Isolan suomennos Herraskansaa on tältä vuodelta. 
Mieheni alkoi lukea vanhempaa kirjaa ja minä uutta. Ihmettelin, kun hän, vähän edellä lukevana, mainitsi kiinnostavia kohtia ja minun lukukokemukseni tuntui paljon tylsemmältä. 
No, en ihmettele enää. Olen vertaillut käännöksiä ja tullut siihen tulokseen, että vanha on paljon, paljon parempi. Käännöksellä on väliä!

Verrataan.

Vanha käännös:
Kochelissa oli 250 neekeriä, ja meille jäi heistä pieni muistokin, yksi tytöistäni sai lapsen neekerille. Lapsi on tätä nykyä jo iso poika, hän puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Oikeastaan hänen nimensä on Maurice, minkä nimen hän oli kasteessa saanut isänsä, ison, vaaleansinisen Lincolnin ajajana toimineen kersantin mukaan.
Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes meistä tuli 'sotarikollisia'.

Uusi käännös:
Kochelissa asui 250 mustaa sotilasta. Meille jäi siitä muistoksi eräälle apulaisellemme syntynyt tummaihoinen vauva. Nykyään hän ei ole enää mikään vauva, vaan iso poika, joka puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Kasteessa hänen nimekseen tosin annettiin Maurice hänen isänsä mukaan. Hänen isänsä oli kersantti, joka ajoi suurella, vaaleansinisellä Lincolnilla. 
Kaikki oli hyvin kunnes meistä tehtiin sotarikollisia. 

Miksi 50-luvun puhetapa on muutettu? Silloin ja vielä monta vuosikymmentä myöhemminkin puhuttiin neekereistä. Tästä tulee sellainen kuva lukijalle, että Henriette von Schirach oli aikaansa edellä. 
Vanhan käännöksen virkkeet ovat soljuvampia. Uusi käännös tuntuu vanhaan verrattuna tylsältä selkokieleltä. 
Täysin pahat teot ulkopuolelle jättävä lause Kaikki oli hyvin kunnes ... on vanhassa käännöksessä lainausmerkkeineen puhuvampi ja tekee lauseen kirjoittajasta elävämmän.

En tiedä, miten alkuperäinen saksankielinen teksti menee, mutta epäilen, että siinä on pitkiä virkkeitä, ajan kirjoitustapahan oli koristeellisempi kuin nykyinen.
Vanhan käännöksen käänteiset sanajärjestykset on muutettu suoriksi, mikä myös vie pois viehättävää vanhanaikaisuutta ja autenttisuutta. 
Sävy muuttuu, kun vanha tyyli nykyaikaistetaan. Minusta näin ei saisi tehdä, elämäkerrassa. 

Vanha käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on 'rodullisesti täysin arvoton'. Siinä on jälleen hyvä esimerkki koko rotuintoilun päättömyydestä. sillä se, että Wien on sellainen kuin on, johtuu juuri rotusekoituksista!

Uusi käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on rodullisesti täysin arvoton. Se on taas yksi esimerkki siitä kaikesta rotuhölynpölystä, sillä Wienin olemus kumpuaa juuri kansojen sekoituksesta!

Kansojen sekoituksesta! Mutta silloin uskottiin rotuihin, niin Hitler kuin rouva von Schirachkin. Tämä sana kyseenalaistettiin vasta paljon myöhemmin, kuten edellä mainittu neekeri, jota jotkut nykyään karttavat niin paljon, että käyttävät termiä n-sana. 
Miksi kääntäjä puhdistaa elämäkertakirjoittajan kieltä nykypäivän käytänteiden mukaiseksi! Tämä tuntuu pahasti lukijan holhoamiselta enkä näe siinä mitään hyvää. 

Nielen harmini. (Tai ehkä luen vielä tuon vanhan kirjan. Mitä siitäkin tulee, että haluan nykyään lukea kirjat moneen kertaan! No, ehkä on parempi lukea yksi syvästi kuin kaksi harppoen.) 

Vanhalla kirjalla on parempi nimi, ja sen luvuilla on paremmat nimet, esim. luku "Jail on vankila" on uudessa käännöksessä nimellä "Vankilassa". Kirjassa on paljon kulttuurisesta kohtaamisesta amerikkalaisten kanssa, "Jail on vankila" virittää lukijan odottamaan näitä kohtaamisia.

Henriette von Schirach kertoo elävästi elämästään natsipäällikön vaimona. Eihän hän nähnyt, mitä oli edessäpäin liittyessään innokkaana keskiluokkaisen nuorison kansanliikkeeseen ja tutustuessaan lehden toimituksessa nuoreen juuri Amerikasta palanneeseen filosofianopiskelijaan, Baldur von Schirachiin. Yhdessä he lumoutuivat vallankumouksellisesta kansanjohtajasta, Henrietten lapsuuden perhetutusta, joka muuttui myöhemmin hirviöksi. Kun Baldur sai Hitlerin valtaan noustua hienoja virkoja, myös Henriettellä alkoi ihana elämä. 

Tiesikö Henriette, mitä tapahtui? Kyllä hän tiesi, ainakin osan, ja yritti jopa kerran vaikuttaa Hitleriin, lapsuuden hyväntahtoiseen setään, lapsuudenystävänsä Evan mieheen, kertomalla, mitä oli nähnyt juutalaisille tehtävän, mutta totuuden kertominen sai Hitlerin raivokohtauksen valtaan ja Henriette joutui pakenemaan tämän vihaa. Hitler ei hyväksynyt "tunteilua".

Kirjassa on mielenkiintoisia kuvauksia aikalaisista, taiteilijoista ja poliitikoista, joita kirjoittaja tapasi ylettömän loisteliaissa juhlissa. 

Uuteen suomennettuun kirjaan on liitetty monenlaista lisämateriaalia. 
Alussa on historioitsija Steffen Bruendelin historiallis-kriittinen katsaus ja kaksi kirjoitusta kirjan kirjoittajalta, vuoden 1976  kirjoitus "Esipuheen asemesta" ja vuoden 1981 "Lisä toiseen painokseen". Henriette von Schirach painottaa molemmissa näissä, miten hänen aikansa naiset antoivat miesten hallita ja omaksuivat itse naiivin roolin. Hän toivoo, että hänen muistelmaansa ei nähtäisi haikailuna menneeseen loistoon vaan kannustuksena naisille itsetunnon lisäämiseen.  

Kirjan lopussa on kirjoittajan pojan Klaus von Schirachin äitinsä jäämistöstä sinne liittämiä kirjoituksia, mm. "Hitler tapaa Nietzschen siskon", ja loppusanoina  Klaus von Schirachin "Sananen äidistäni", jossa hän sanoo kiinnittäneensä taas kerran äitinsä kirjaa lukiessaan huomiota siihen, miten tämä ei mainitse ihmisoikeusrikkomuksia, joihin hänen isänsä osallistui eikä Nürnbergin tuomioistuimen tuomiota, jolla tämä määrättiin 20 vuodeksi Spandauhun vankilaan. Ehkä miehen asiat eivät enää niin kiinnostaneet avioeron jälkeen, jonka Henriette haki tuomion jälkeen solmittuaan uuden romanttisen suhteen.
Omaa vankileiriaikaansa Henriette pitää kohtuuttomana. 

Henriette von Schirach tosiaan suree natsijohtajien ja heidän perheidensä kohtaloa sekä maanmiestensä kärsimyksiä sodassa, mutta tuhotuista juutalaisista ja muista ns. kansanvihollisista hän ei mainitse muuta kuin tuon yhden kohtauksen, jossa hän uhmasi Hitleriä.

Haluan vielä lainata aivan muistelmien lopusta varoitusta:
Mutta koska nuorten narrien varasto on ehtymätön, kasvaa uusia aina tilalle. Jolleivät meidän arpemme, kyynelemme ja hautamme riitä heille opetukseksi, on kaikki ollut turhaa. 
Inhimillisen typeryyden karuselli on niin helppo panna liikkeelle. Puhallus vain vihellyspillillä ja vallan koneisto lähtee käyntiin.
Karuselli houkuttelee loistollaan, pettävän viattomilta näyttävillä värikkäillä hahmoillaan. Mutta niin pian kuin joutuu siihen mukaan, kiihtyy vauhti kiihtymistään, eikä sitten enää voikaan hypätä siitä pois ...
Tämä on vanhan käännöksen vanhantyylistä kuvausta. 

Vanhan kirjan alussa on alkusanat, jotka uudesta on jätetty pois. Ne olisi voinut pitää.                                          
Todellisuus ei noudata järjen lakeja - Aldous Huxley

P.S. Olen kirjoittanut aiemmin lakimies-kirjailija Ferdinand von Schirachin kirjasta Rikoksia (klik).
Ferdinand on Henrietten pojanpoika. Hänen kirjoistaan näkee, että vaikeat asiat painavat sukupolvesta toiseen.


Lisäys 23.5. 

Aloin nyt sitten lukea eläytyen vanhempaa kirjaa. Kun pääsin kohtaan, jossa käytetään kaunista vanhaa futuuria (olla-verbi + partisiippi), niin en malttanut olla kurkkaamatta, miten se oli suomennettu uudessa käännöksessä. Arrgh, tähän kiteytyy se, mitä yritin sanoa tyylin ja kauneuden häviämisestä "selkokielikäännöksessä".
Myös Much tuli tervehtimään, Much, vuoristo-opas, joka nyt oli vielä entistäkin laihempi ja sitkeämpi näyttäen jo olevan melkein 'pelkkää henkeä koko mies', niin kuin Tyrolissa sanotaan, ja joka seuraavana talvena erästä vuorille eksynyttä pelastaessaan oli paleltuva kuoliaaksi.
Sama uudessa käännöksessä:
Paikalle saapui myös vuoristo-opas Much, josta oli tullut vielä hieman luisevampi ja vaivalloisemmin liikkuva, "ihmisen varjo, kuten Tirolissa sanotaan. Much paleltui kuoliaaksi seuraavana talvena vuorikiipeilyllä.

Makuasioitahan nämä ovat. 
Ei mahda mitään, minä näen tällaisen yksinkertaistamisen kuin tv-ohjelman tekstityksenä, jossa tila vaatii lyhentämään. 
Muoto "oli paleltuva" on hieno; samaa käyttävät tyylikeinona jotkut nykykirjailijatkin, mm. Pirkko Saisio eräässä kirjassaan.

Tulee mieleen, mitä kaikkea me käännöksissä mahdamme menettää. Kääntäjät, pyydän, säilyttäkää alkuperäisen teoksen tyyli!

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Vähän lisää Replikasta, assosiaatioita ja oivalluksia


Hannu Aaltonen, Avignon
Tämä kilpiteos ei liity mitenkään Sinikka Vuolan kirjaan. Se vain jotenkin tuntuu sopivan alkukuvaksi nyt kun käytin kuvaa kirjan kannesta jo edellisessä kirjoituksessani. Kuvasin Huittisten keskustan katutaidetta siellä käydessäni pari päivää sitten. Pienessä Huittisten kaupungissa on hienoa ympäristötaidetta: Doris, Boris, Ympyrähullut ja monia muita. Samalla reissulla luin Sinikka Vuolan Replikan kolmannen kerran. En tiedä, sanooko kolmas kerta toden, mutta junamatkan lukutuokioissani sain hurjasti erilaisia assosiaatioita ja oivalluksia.

Kirjan nimi Replika
Replika tarkoittaa kopiota, joka on muunnelma alkuperäisestä. 
Kirjassa on kaksi satua, joihin palataan yhä uudestaan, Carlo Collodin 1883 kirjoittama Le avventure di Pinocchio ja Charles Perraultin 1697 julkaisema La Barbe bleue. Vuola ei toista tarinoita sellaisenaan, vaan muuntaa ja kehittelee niitä eteenpäin eri variaatioiksi. Näinhän meidän tarinoiksi kehittelemämme muistotkin muuttuvat, ne ovat alkuperäisen tapahtuman replikoita.
Toinen asia, missä replika-teema toteutuu on kirjan henkilöhahmot. Ne ovat kuin hieman muuntuneita kopioita toisistaan, pahoinvointiaan läheisiin purkavat miehet, kaltoinkohdellut vaimot ja laiminlyödyt lapset. Jossakin kohtaa ajattelin, että Leipurin poika on sama kuin kertojapoika, samoin kaksi läheisiään pahoinpitelevää isää, joista toinen on läsnä vain kaipauksessa ja kynnyksen tahrassa. Oikeastaan olen yhä sitä mieltä, että pojat liukuvat yhdeksi ja samaksi lopussa, jossa kertoja tarkastelee tarinaa kaikkien myrskyjen jälkeen. 

Tapahtumapaikka 
Ehkä joku pikkukaupunki USA:n etelävaltioissa tai Etelä-Amerikan puolella. Ihmisten jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin on elämää määrittävä tekijä. Aika ei ole aivan nykyaikaa. Elokuvia katsotaan projektorilla ja Polaroid-kamera on uusi ihme.
Minulle nousi lukiessa mielikuvia elokuvasta Beasts of the Southern Wild (2012), joka kertoo lapsen kasvusta ja selviämisestä uskomattoman köyhässä ympäristössä mielikuvitusmaailmansa avulla. Hushpuppy-tyttönen kokee isänsä sairastuessa samaa kuin Replikan pikkupoika. Lapset näkevät kauneutta ympäristössä, jonka lukija/katsoja näkee rumana, leikki-ikäisen lapsen tapa nähdä maailma surrealistisena on suojaava tekijä.

Kasvun kertomus
Aluksi poika on yhtä äidin kanssa.
Keinuin syliturvassa, pehmeän meren suolainen puhe kuin rakkain huivisi ympärilläni, olimme ainoa ja jakamaton, olit toinen minä, välissämme ei mitään.
Kodin esineet  ovat pienelle lapselle eläviä, ja hän hallitsee oman pienen reviirinsä itsevaltiaana ja elämän toisteisuudesta turvaa tuntien.
Joka päivä kahvipannu puhuu meille sihisevällä äänellä ja paksu veitsi puhuu meille hakkaavalla äänellä ja hana puhuu meille vuotavalla äänellä: ne puhuvat meille lauseita jotka ovat enemmän kuin lauseita, tiheämpää kuin puhe. 
Tässä aloin muistella Emma Donoghuen romaania The Room, jossa äitinsä kanssa kellarihuoneessa siepattuna elävä poika pitää esineitä kavereinaan. Pieni lapsi ei tarvitse paljon pärjätäkseen, kunhan hän saa rakkautta. 
Sitten paratiisiin saapuu käärme, uhmaikä.
Toistan:EI, EI! Puen vaatteni itse, pukeudun kokonaan itse ja sanon aamusta iltaan:Ei. Vartalo ja raajat jäykkinä kuin puunukella huudan: Ei. Kyynelet poskilla valuen minä huudan yhä uudestaan:Ei!
Esineet lakkaavat puhumasta, vaikka niitä kuinka löisi ja purisi ja Äidistä, "tämän maan ainoasta vaaleasta", hohtavatukasta, tulee ruma kauhtunut Äitimuukalainen. 
Äiti on siis ainoa valkoihoinen tummemman väristen yhteisössä, kuten valkokankaan vaalea jumalatar, marilii, jonka elokuvia käydään katsomassa koulun ainoassa luokkahuoneessa. 
Uhmäiän pöydän naputus tam tam tararam ja tamburiinin äänen muutos, tuovat mieleeni Günter Grassin Peltirummun pikku rummuttajan, joka ei halua kasvaa aikuisten maailmaan.
Lopussa murrosiän valtaisa muutos, joka huuhtoo pois entisen ja pakottaa rakentamaan sen muistosta taas uuden replikan. Viisitoistavuotispäivien vietto on sellainen visuaalinen tykitys, että se olisi kiinostava nähdä valkokankaalla. 

Kirjan ydinlauseet
Kävin lukemassa monia blogikirjoituksia. Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogin haastattelussa Imagessa Vuola kertoo, että jokainen hänen kirjoistaan lähtee jostain voimalauseesta tai joistain ydinlauseista. 
Luulen, että yksi niistä on tämä: Lapsuus ei katoa ihosta vaikka kuinka hankaisi. Välistä se on muodossa, vaikka miten viiltäisi tai pistäisi
Toinen voisi olla Siniparran lausuma: Odotahan vain. Kaikki maailmassa muuttuu, kun se valmistuu. 

Muuta
Vuola oli kuunnellut Replikaa kirjoittaessaan näyttämömusiikkia ja barokkimusiikin muunnelmasarjoja ja kertoo, että halusi siirtää musiikin tekniikoita kieleen. 
Replika on myös kirja kielestä, kielen uudistamisesta, minkä vapauteen päässeet Leipurin sokeutettu vaimo ja hakattu poika kirjan lopussa ilmaisevat näin uljaasti: 
Ja oikea puhe syntyy meidän kauttamme: aito ääni joka kuullaan ympäri koko tätä maata. Se ei ole Leipurilta opittua kulunutta kieltä, se ei ole matkittua eikä toistettua, vaan uusi ja alkuperäinen kieli joka sopii suuhumme täydellisesti: kaikkien sanojen avain. 


Lisäys 15.5 aamulla.
On tämä kirja melkoinen kirjallisten viittausten runsaudensarvi. Leipurin sokea vaimo? Tajusin sen sokeuden aika myöhään, vaikka heti alussa oli vihje, että Leipurin vaimo ei mennyt elokuviin toisten mukana, koska mitäpä hän siellä tekisi. José Saramagon kirjat Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä ja niiden ainoa näkevä, silmälääkärin vaimo!
Ehkä löydän liikaakin yhteyksiä, mutta tekisi mieli lukea nuo kirjat tähän perään. Samoin Leena Krohnin esseekirja 3 sokeaa miestä ja 1 näkevä

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Sinikka Vuola, Replika - lyhyesti, kirjan kauneudesta



Muistan lopun, en alkua. Sillä alkuja on monta, 
loppuja ainoastaan yksi. Alkuja on monta, alun haaroja, 
tärkeät asiat eivät ala kerran vaan yhä uudestaan, ne
näyttäytyvät monessa valossa ja eri aikoina, saapuvat
ihmisen tai metsän tai esineen muodossa, muunnelmina, 
kaikuina, viesteinä, jotka tahtovat tulla ratkaistuiksi.
Vaikutelma, välähdys, kuvien sarja, ääneen lausumaton
kysymys.

Nämä ovat Sinikka Vuolan romaanin Replika (2016) alkusanat. 
Kirja on kuvaus surusta ja lapsen traumasta unenomaisesti koettuna, ja paljosta muusta. Lyyristä proosaa. Myyttien maailma, elävät esineet ja erikoiset henkilöt ilmestyvät tarinaan yhä uudestaan, Puuseppä valmistaa itselleen puusta poikaa ja Rakkauskone jyskyttää kellarissa. 
Teksti pitää sisällään kirjallisia ja muita viittauksia, joihin eläytyminen rikastuttaa lukuelämystä. 
Lauseiden rytmi pakottaa lukemaan niitä ääneen.

Ja tuli yö ja tuli aamu, yön saumaton laahus; keskeneräinen aamu joka korotti ainoalle taivaalleen mustan auringon, siihenastisten päivien nääntyneen summan, rähjäisen valon, joka ei jaksanut hoivata eikä lämmittää. Miten erilaista tämä lähteetön hajanaista mustaa valoa hohtava keskus. Miten erilaista entinen elämäni laaksossa, nopea välähdys pitkän unen keskellä. Syntymä tai päivä tai muu lyhyt houre.
    "Mikä nyt on? Etkö viihdy tällä?" Siniparta sanoi.
    "Ei ole tekemistä."

En ole aikoihin lukenut mitään näin kaunista. 

Lisäys 14.5.
Seuraavassa kirjoituksessani pähkäilen lisää tästä kirjasta. Enhän minä voinut sitä näin vähälle huomiolle jättää.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Claes Andersson, Hulluudestamme ja hulluudestanne




Claes Andersson teki päätyönsä psykiatrina, toimi ansiokkaasti poliitikkona ja on edelleen aktiivinen muusikkona ja kirjailijana. Hän on vaikuttanut monipuolisesti suomalaisessa elämässä useilla vuosikymmenillä.

Andersson on kirjoittanut tietokirjoja, romaaneja, runoja ja elokuvakäsikirjoituksia. Psykiatrinen tieto ja kiinnostus näkyy hänellä myös muissa kuin varsinaisissa tietokirjoissa.

Hulluudestamme ja hulluudestanne (2003) on esseetyyppinen kooste mielenterveyden historiasta ja suuntauksista. Andersson nostaa kirjassaan esiin käsitteen hulluus ja tarkastelee sen eri puolia, niin varsinaista skitsofreniaa kuin maailman hulluutta.

Psykoottinen mielen hajoaminen nähdään meillä nykyään sairautena, mutta ennen se oli - ja on yhä joissakin kulttuureissa - neroutta, jumalallisuutta, jumalan rangaistusta tai pahojen henkien temmellystä ihmisen sisässä. 

Se mikä oli normaalin piiriin kuuluvaa joskus saattaa olla nyt sairasta ja ennen sairaana pidetty nyt tavallista. 
Tässä voisi mainita maailman hulluudesta luvun Osallistuminen, joka on Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin asiallinen, arkisen normaali selostus krematorioiden tehosta, mitä uunit kestivät ja mikä oli korkein saavutettu kaasutus- ja polttamisluku. Se oli muuten hieman yli 9000 ruumista 24 tunnissa. Luku Osallistuminen ei sisällä mitään selityksiä, vain tämän seikkaperäisen raportin. Lukija saa pohtia asiaa.

Voi sanoa, että hulluudella on vähintään kahdet kasvot. Mietin otsikkoa (jota en pidä oikein hyvänä, miksi ei pelkkä Hulluudesta), tähänkö moninaisuuteen se viittaa, meidän hulluutemme ja teidän, ennen ja nyt? Etsin ruotsinkielistä nimeäkin, mutta sitä ei ole. Andersson on kirjoittanut tämän kirjansa  vain suomeksi.

Kun psykoosi 1800-luvun lopulla alettiin ymmärtää sairaudeksi, aloitettiin sairaiden eristäminen ilman parantavaa hoitoa. Nykyään isot laitokset on purettu epäinhimillistävinä, mutta potilaat on jätetty ilman laadukasta avohoitoa.

Skitsofreniaa pidetään nykyään yleiskäsitteenä. 
Varsinainen vainoharhainen ydinskitsofrenia on krooninen, pitkänkin laitoshoidon vaativa tila, jossa potilas jää sairauteensa, latistuu tunne-elämältään ja vetäytyy, mutta sen lisäksi on erilaisia hyväennusteisia psykooseja, joista parannutaan. Niiden oireina on usein hypokondriaa, masennusta, ja suhteuttamisharhoja.

Viime vuosien tutkimukset ovat viitanneet siihen, että skitsofrenian vaikeimmat muodot olisivat hiipumassa länsimaissa. 

Onko tilalle tullut solujen hulluus, syöpä eri muodoissaan?

Andersson lainaa psykoanalyytikko Martti Siiralan kirjoitusta vuodelta 1985:
Skitsofreenin kysymyksinä ovat: Olenko minä? Saanko olla? Haluaako joku kohdata minut? Onko ketään? - Olenko mies, nainen, neutri tahi kaikkea tätä yhtaikaa? Voinko olla lähellä toista ihmistä hajoamatta itse? Voinko olla itsessäni tarvitsematta lukita kaikkia ovia ja ikkunoita ja itse siinä käpertymättä ja jäykistymättä?
Skitsofrenia, maanisdepressiivinen sairaus ja solujen hulluus, syöpä, nuo kolme hulluuden perusmuotoa ovat - ei ainoastaan yksilösairauksia ja sellaisina mielen- ja ruumiinterveyden häiriöitä - vaan samalla sijaissairastamista kollektiivisesti hullun ja sairaan maailman keskellä.

Hoitojen kehittyessä on syntynyt eri koulukuntia, Yhdysvalloissa yksinään puolisentuhatta rekisteröitynyttä eri tavoin profiloitunutta oppisuuntaa.  

Jotkut tutkijat ovat selittäneet mielen sairastumisen puhtaasti aivokemialla, toiset taas olosuhteiden aiheuttamaksi. Yleensä mielen sairaus ymmärretään nykyään monitekijäiseksi oireyhtymäksi. 
Jotkut kannattavat raskasta lääkitystä lieväänkin oirehdintaan, jota keskusteluterapian kannattajat vastustavat ja pitävät osana yleisempää haitallista medikalisaatiota. 
Terapiamuotoja on jos jonkinlaisia perinteisestä psykoterapiasta hyvinkin erilaisiin lyhytterapioihin.

Kriittisen psykoterapian edustajat mm. Ronald Laing  ja Thomas Szasz ovat nähneet Siiralan tavoin skitsofrenian loogisena vastauksena ympäristön hulluuteen ja haluavat löytää avaimen sairaan mieleen kuuntelemalla, mitä hän sanoo.

Henkilökohtaisesti pidin Ronald Laingin vuonna 1959 ilmestynyttä kirjaa The Divided Self (Pirstoutunut minuus) erittäin merkittävänä, psykiatrian inhimillistämistä ja syventämistä edistävänä teoksena. ... Laing korostaa, että kaiken inhimillisen - myös hulluuden - ymmärtäminen edellyttää. että pyrimme samastumaan toisen ihmisen kokemuksiin. Myös hulluus on ymmärrettävää, ja siinä on meille viesti. Se on täynnä merkkejä, merkityksiä ja "kieltä".  

Szasz korostaa kirjassaan The Myth of Mental Illness (1961) sitä, että pitää katsoa potilaan oireiden taa. Oireita on alettu tyypitellä sairauksiksi, vaikka ne ovat vain tapa kertoa, että ei ole tullut muulla tavalla kuulluksi. Oireiden muoto vaihtelee, esim. ennen niin yleiset hysteria ja katatoninen pysähtyminen ovat nykyään  lähes kadonneet.
Hän myös kritisioi psykiatriaa kaiken psykiatrisoinnista.

Kun Kohtalon aikakaudella ideologia oli kristillinen, teknologia klerikaalinen ja asiantuntija pappi, Hulluuden aikakaudella ideologia on lääketieteellinen, teknologia kliininen ja asiantuntija psykiatri. 
(Szazin kirjasta Ideology and Insanity)

Lukuisista mielenkiintoisista asioista poimin skitsofreenikkojen uudissanat, neologismit. Andersson mainitsee Lauri Viidan, jonka kieli alkoi muuttua hänen sairastuessaan. 
Olen itse kirjoittanut kiireellä puhelimessa ylös skitsofreniaan sairastuneen siskoni värikkäitä ilmaisuja. Hänellä oli mm. niin mielikuvituksellisia värien määritelmiä, että muotikatalogien suunnittelijat olisivat saattaneet inspiroitua niistä. Oli, siis sairauden ärhäkässä vaiheessa, ei enää. Kroonistuessaan sairaus syö luovuutta.
Tästä pääsemme ikuisuuskysymykseen nerous ja hulluus. Andersson näkee, että sama ongelmallisuus, joka ajaa ihmisen luovaan työhön saattaa myös sairastuttaa hänet, varsinkin kun luova työ vaatii eristäytymistä ja aiheeseensa uppoutumista.

Lahjakkuus, luovuus, sivullisuus, harhaisuus, hulluus, eristyksiin joutuminen. Yksinäisyys. Tai kuten Leif Färding, liian herkkä ihmiseksi, totesi viimeiseksi jääneessä kokoelmassaan Olen onnen poika:

Aina ja kaikkialla olen
muna, jonka käki
työntää pesästä; jään sammal-
pikariin
loistamaan. 

Tässä kirjassa on niin paljon aiheita, joista voisi keskustella: minuus, hulluksi tekeminen, uhrit, hulluuden merkit, ns Kristuksen hullut, nuo "keskiajan hipit", vanhassa Bysantissa ja Venäjällä. 
Tyydyn siteeraamaan kirjan loppua hulluudestamme:

Kymmenyksillä asevarusteluun ja sotiin käytetyistä rahoista pystyisimme poistamaan nälänhädän ja turvaamaan kaikille ihmisille siedettävän elämän.

Jos tämä ei ole hulluutta, mikä sitten on?