sunnuntai 20. elokuuta 2017

Turku ja Barcelona

Kuljin perjantai-iltana Kouvolan Taiteiden yön tapahtumissa. Olin katsomassa valokuvanäyttelyä ja mietin juuri, joko pitäisi kiirehtiä Kymi Sinfoniettan konserttiin, johon tiesin olevan tungosta. Kaupunki tarjosi ilmaisen konsertin, jossa Jaakko Ryhänen lauloi suomalaisten rakastamia vanhoja suosikkilauluja Merikannon Elämälle-laulusta George de Godzinskyn Äänisen aaltoihin.
Vilkaisin puhelintani ja huomasin viestin pojalta Turusta "Terrori-iskuja Turussa, kunnossa ollaan". Mieheni oli jäänyt juttelemaan jonkun näyttelyvieraan kanssa vähän matkan päähän. Hän katsoi kysyen minuun, koska huomasi epätavallisen totisuuteni ja naurahti, että vaimo on sen näköinen, että nyt pitää jo mennä. Vaikka tämä oli odotettavissa (miksi Suomi olisi poikkeus), niin kyllä se kosketti.

Kun Ryhänen lauloi komealla bassollaan Merikannon säveltämää laulua Merellä ja musiikki vyöryi kappaleen lopussa valtavalla voimalla, minä täytyin yhtäaikaa monista tunteista, surusta, rakkaudesta, huolesta, voimasta olla hyvän puolella, yhteisöllisyyden tunteista ja onnellisuudesta.
Lopussa konserttia Ryhänen lauloi Rauno Lehtisen Muuttuvat laulut. Sen sanoissa on joitain kysymyksiä, jotka pyörivät mielessä tänä päivänä.

Muuttuvat laulut vuosien mennen
Aika pois paljonkin vie
Muuttuuko ihminen ja mihin suuuntaan 
Voi viedä huomispäivän tie
On kenties vaikeaa, kun myrskyt pauhaa
Jos etsii päivää kirkkaampaa


Kuva on Turusta Tall  Ship -tapahtumasta, jossa kävin heinäkuussa. Rantakatu oli niin täynnä ihmisiä, että eteneminen kävi hitaasti. 

Barcelonassa oli päivää ennen Turkua vielä pahempi terroristi-isku. Barcelonalaiset ovat laulaneet katalaaniksi "No tenim por" ja turkulaiset sanovat samaa "Me emme pelkää". Elämä jatkuu niin La Ramblalla  kuin Turun toreillakin. Ihmiset ovat auttaneet toisiaan ja tarjonneet tukeaan. 

Eräs asia, jota en hyväksy on se, että maahanmuuttovastaiset liikkeet Suomi ensin ja Ilja Janitskin presidentiksi (olen luullut, että tämä on vitsi) aloittivat pian aamun hiljaisen hetken jälkeen Turussa mökänsä ja vihahuutonsa kaikkia maahanmuuttajia vastaan. 
Ei minkäänlaista kunnioitusta, tästäkin tilanteesta pitää saada vauhtia omalle viha-agendalle. 
Ei ole myöskään annettu arvoa sille, että terroristia on ollut takaa-ajamassa huomattava määrä maahanmuuttajataustaisia, ja ne kaksi miestä, jotka loukkaantuivat puukoniskuista naisia suojatessaan olivat nimeltään Hassan ja Hasan.  
Turun torille hiljaiseen hetkeen pyörätuolilla saapunut Hassan Zubier sanoi medialle, että on surullinen ihmiskunnan puolesta. Hänen sanomansa viharyhmille kuuluu:
Se olin minä, jonka nimi on Hassan ja toinen, jonka nimi on Hasan, muiden lisäksi, jotka tekivät parhaansa auttaakseen. Ihmisten pitäisi ajatella sitä, kun tuntee vihaa uskontoa ja maahanmuuttajia kohtaan.

En tiedä, miten paljon minusta olisi auttajaksi tuollaisen tilanteen ollessa päällä. Sen ainakin tiedän aivan varmasti, etten pystyisi seisoskelemaan ja kuvaamaan kylmästi uhreja ja tekijää. 

Alla on kuva Barcelonan kuulusta kävelykadusta La Ramblasta, josta käytetään myös monikollista nimeä Las Ramblas tai katalaaninimeä Les Rambles. Kuva on vuodelta 2004 iltavalaistuksessa, jolloin pidin siitä eniten kadun hienon kiiltävän pinnan vuoksi.  Ajat muuttuvat, kuljin tuolloin ison videokameran kanssa. Sellaisia ei enää käytetä.


Toinen kuva on otettu samana vuonna, sekin illalla suurten pankkirakennusten edessä. Nämä vesipaadet tuovat mieleeni Ryhäsen muhkean basson ja orkesterin väkevät vyörytykset. Seuraavana kesänä olivat kaikki suihkulähteet kiinni kuivuuden vuoksi, ja vuonna 2008, jolloin vierailimme kaupungissa vielä kerran, vain pienimmät olivat toiminnassa. Kuvan valtavat vesiteokset olivat edelleen, vai taasko, poissa käytöstä. 
Ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat ilmiöt on akuutti asia, jonka tärkeyden useimpien maailman maiden johtajat jo näkevät. Nykyinen USA:n presidentti Donald Trump ei ikävä kyllä näe.



Kaikesta huolimatta, jatketaan elämää yhdessä eteenpäin. Katsotaan mitä huominen tuo.

Lisäys 21.8. 
Luin tämän tekstini uudelleen korjaten välimerkkejä. Täytyy vielä lisätä yksi selitys, jos joku ihmettelee, miten tunsin konsertissa myös onnellisuutta surun seassa. Se oli onnea siitä, että meillä on taidetta, joka lohduttaa.
Alla on hyvää keskustelua. Kannattaa lukea ja kommentoida, jos haluaa. Olen saanut tästä keskustelusta paljon, kuten myös Kyöstin blogissa (klik) käydystä. 

tiistai 15. elokuuta 2017

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (Kirjablogit ja 101 kirjaa, vuosi 1954)


Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Väinö Linnan suomalaisista sotilaista kertova romaani Tuntematon sotilas, 1954, on itsenäisyytemme symboli ja yksi Suomen kirjallisuuden ikoneita Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ja Nummisuutareiden, Juhani Ahon teosten ja niinikään Linnan kirjoittaman Täällä Pohjantähden alla -trilogian kanssa.  

Linna suunnitteli kolmiosaista teosta, jonka ensimmäinen osa kertoisi rintaman tapahtumista ja muut kotirintaman tapahtumista ja sotilaiden sodan jälkeisestä elämästä. Suunnitelma kariutui liiallisen laajuutensa vuoksi ja yksiosaiseksi muovautuneen teoksen luonne muuttui sotareportaasista henkilökuvauksen suuntaan, kun alikersantti Linna tapasi junassa talvella 1944 lomalta joukko-osastoonsa palatessaan ryhmän puheliaita sotilaita ja kiinnitti huomionsa heidän joukossaan erääseen hiljaiseen mieheen, joka toisten vaiettua puhkesi yhtäkkiä puhumaan. Hän lausui sotilaille tutun rukouksen, jonka lopun muunsi huokaukseksi:"Ja varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätään Karjalan mäntyyn." Vaunullinen sotilaita purskahti nauruun, mutta puhuja itse vaipui esityksensä jälkeen taas hiljaisuuteen. 
Tämä rukous kuullaan Tuntemattoman sotilaan loppupuolella sotamies Honkajoen lausumana ja niin paljon ironisia sävyjä saaneena, että sotamies kutsutaan kuulusteltavaksi ja saa varoituksen sotilashengen heikentämisestä ilveilyllä. 

Jalkaväkirykmentissä palvellut Väinö Linna aloitti sotaromaaninsa kirjoittamisen sodan jälkeen kuumeisesti kuin paineen alla tehdastyönsä ohessa. Hänen tiedetään puhuneen romaaniaan kavereilleen ja tarkkailleen vaikutusta. 
Kirjoittamiseen ajoi halu näyttää, miten väärin on pakottaa ihminen tappamaan ja värittää todellisuus joksikin ylväämmäksi. Hänen kirjoissaan, kaksi kirjaa ennen Tuntematonta ja sen jälkeen laaja sukutrilogia Täällä pohjantähden alla, voidaan nähdä tolstoilaista maailmankäsitystä.  

Linnan nimi näkyy monissa paikannimissä. Tampereella on Väinö Linnan aukio ja Urjalassa Väinö Linnan lukio. Linnan kuva on käynyt tutuksi mm 20 markan setelissä ennen euroaikaa.  
 
Oma Tuntematon sotilaani on elokuvapainos vuodelta 1956. Kirjaa oli jo siihen mennessä, parissa vuodessa, painettu kaksikymmentä painosta, yhteensä 315 000 kappaletta. Nykyään kirjaa on myyty noin miljoona kappaletta.

Kansa ihastui Tuntemattoman sotilaan realismiin, ja sitä ostettiin lähes joka kotiin, niihinkin, joissa ei ollut muita kirjoja kuin Raamattu ja virsikirja.
Sodan kokeneille Tuntematon sotilas on ollut varmaan terapeuttinen lukuelämys. Nykylukijalle se on jännittävä romaani, kiinnostavaa historiaa ja joillekin selitys oman sukulaisen traumatisoitumiselle. Sota ei ole meistä vielä kovin kaukana. Se ei ole myöskään kaukana siksi, että muualla maailmassa käydään niin paljon sotia, jotka tulevat kehittyneen tiedonvälityksen kautta reaaliaikaisesti tietoomme. 
Siitä, onko Linnan romaani pasifistinen, on väitelty. Minusta se on.   

Kustantamossa suhtauduttiin kirjan julkaisemiseen alkuun epäröiden. Sota-aiheisia kirjoja oli ehditty jo julkaista useita. Tyylikään ei viehättänyt kaikkia. 
Linna on itse sanonut, että siinä missä Runeberg kuvasi ihmisiä ideologiansa edustajina, hän antoi miehilleen pään. 
Myös aktiiviupseerit ja kriitikko Toini Havu tyrmäsivät kirjan kysellen, missä on sen ihanteellisuus. 
Linnaa ei kiinnostanut hymistely ja paatos, kuten ei kiinnostanut hänen sankareitaankaan. 

Tuntemattoman sotilaan ytimen muodostaa parinkymmenen miehen kuvaus, päälliköistä rivimiehiin. Heihin tutustutaan sotaan valmistautumassa koulutusleirillä, hyökkäyssodan tilanteissa, uuvuttavassa asemasodassa ja masentavassa peräytymisvaiheessa. Miehet oppivat tappotyöhön, lujittuvat, elleivät säry, ja lakkaavat näkemästä kuoleman moraalisena kysymyksenä. Heillä on omat murteensa ja ideologiansa. Heissä on vakavia ja velikultia. Lukija ihastuu miehiin ja suree heidän kuolemaansa kuin he olisivat tuttuja.

Keskitykset jymisivät, konetuliaseet rätisivät. Miehet kuolivat kukin tavallaan. Jossakin katkesi syöksy kesken. Jossakin hervahti ase kädestä ja pää nytkähti sen päälle. Toiset kuolivat valittaen ja rukoillen, toiset kiroillen ja hampaitaan kiristellen. Joku odotti kuolemaa jonkun kiven takana maaten, loppuun asti lujana ja rauhallisena.
Kilometri kilometriltä ostettiin noiden miesten hengellä itäkarjalaista maantietä, joka kuraisena ja mutkaisena johti Petroskoihin. 

Hahmoista nousevat esiin jäyhän luotettava hämäläinen Vilho Koskela, jonka suvun tarinaan pääsemme perehtymään myöhemmin Täällä Pohjantähden alla -kirjoissa, ihanteita vaaliva Kariluoto, muodollisuuksista piittaamaton ammattisotilaan oloinen karjalaismies Antti Rokka, synkkä tamperelainen Lehto, pelon lamauttama Riitaoja ja pelleilyllä omaansa ja toisten mielenterveyttä hoitava Honkajoki. Ja moni muu. Miehet kuljettavat mukanaan taustaansa ja ihanteitaan.

Linnan sotilaat eivät piittaa pokkuroinnista, mikä ilmenee parhaiten Rokassa. Hän ei teitittele eikä mielistele, hän näkee sodan ytimen, joka on vihollisen voittaminen, ei hierarkia omien piirissä. Hän ei myöskään ymmärrä vartiopaikaltaan karanneiden teloitusta, vaikka itse on peloton ja lähes nauttii sotimisesta. Tässäkin Linna nostaa esiin yksilön. Rokassa on monta puolta, hän suojelee varjona itseään seuraavaa kaveriaan sotamies Sutta, tätä yhtään väheksymättä. 
Nekin sotilaista, jotka suorittavat hämmästyttäviä urotekoja vähättelevät niitä ja ihmettelevät itsekin adrenaliiniryöpyn vallassa suorittamiaan vaikeita tehtäviä, kuten Hietanen tuhottuaan lähietäisyydeltä panssarivaunun.  


Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Jotkut kuolemat ja haavoittumiset ovat hirveitä. Lehdon tuskallinen raahautuminen aseensa luo, jotta voisi surmata itsensä ennen vihollista on mieleenjääpä.  
Minua liikuttaa eniten Urho Hietasen kohtalo. Tämä ryhmähenkeä ylläpitänyt älykäs velikulta saa osuman, tajuaa menettäneensä silmänsä ja pyytää toisilta asetta lopettaaksensa itsensä, mutta kun ei saa sitä, niin turvautuu hänelle tuttuun huumoriin ja yrittää keventää järkyttyneiden kavereittensa tunnelmaa: "Silmi ei ol. Ei käy poramine. En mää välit. Mää en hual jumalaut. Mää olen tavalise surutoinen poika. Mää en välit pal semmottist." 
Kun lääkintämiehet kantavat Hietasta paareilla hoitoa saamaan, häneltä pääsee pitkä tuskainen huuto, revittyjen silmien tuska on niin valtava.  Kaiken 
jälkeen sairasauto ei pääse kovinkaan pitkälle, kun se joutuu tulituksen kohteeksi ja toisia ulos auttava Hietanen kuolee konekiväärisuihkuun. 

Luin Tuntemattoman sotilaan jo lapsena, lähinnä juonikuvauksena. Tämä toinen lukukokemus oli täysin erilainen.

Minusta Tuntemattoman sotilaan parhaita puolia on henkilökuvaus ja luonteva dialogi. Linna on myös onnistunut kuvaamaan, miltä sotilaasta tuntuu taistelutilanteesssa, kun kaikki muu häviää ympäriltä, on vain keskittynyt energia ja toimintaan piiskaava raivo. 

Miehet vetivät henkeä. Jokainen hermo jännittyi ja ruumis valmistautui antamaan kaikkensa täyttääkseen aivojen käskyt. Ei ollut enää kylmä, sillä ruumiin ja hengen ylikiihottunut tila karkotti vilun. Oli taistelun vavahduttavin hetki, jolloin jännityksellä ladattu hiljaisuus yhtäkkiä rämähtää täyteen meluun. Ensimmäinen laukaus aivan kuin säikäyttää kymmeniä ja satoja liipaisimia painavat sormet, ja hetken rätisevät kaikki aseet, kunnes tuli saa vaihtelevamman luonteen.

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956

Tuntematon sotilas filmattiin ensimmäisen kerran jo 1955. Katsoin tämän Edvin Laineen ohjauksen viime itsenäisyyspäivänä. Olin karttanut sitä turhaan. Pelkäsin, että siinä olisi nolostuttavaa ylinäyttelemistä. Yllätyin miten paljon pidin tästä tyylipuhtaasta elokuvasta. 
Rauni Mollberg ohjasi Tuntemattomasta uuden elokuvan, nyt väreissä, edelleen samalla nimellä, vuonna 1985. Osa Laineelle uskollisista katsojista karttoi tätä pitkään. 
Ja nyt on tulossa uusin, Aku Louhimiehen ohjaus. Ensi-ilta on 27. lokakuuta, Suomen 100-vuotisjuhlan alla. Oma kuopuspoika oli avustajana tämän elokuvan joukkokohtauksissa. Kuvauspäivät olivat olleet pitkiä ja uuvuttavia, joten sotilaiden väsymys on varmaan luontevan oloista. Luulen, että nykytekniikalla taistelukuvaukset ovat dramaattisia. 
Louhimiehen elokuva pohjaa Linnan alkuperäiseen sensuroimattomaan versioon, jonka nimenä oli Sotaromaani
Sotaromaani julkaistiin vasta vuonna 2000. Siinä on paitsi normaalia karsintaa vaatinutta toistoa, niin myös joitain pasifistisia kohtia, jotka hylättiin muutama vuosi sodan jälkeen liian radikaaleina. 
Odotan elokuvaa suuresti kiinnostuneena.

Isäni oli jatkosodassa. Tuntematonta sotilasta lukiessani koen tuttuutta juuri hänen kertomustensa vuoksi. Hän Satakunnan poikana huomasi Linnan tavoin myös erilaiset murteet ja itse rauhallisena luonteeltaan tarkkaili sotamiesten erilaista suhtautumista sotimiseen. Tuntemattoman sotilaan miesten hauskanpito, laulujen sanojen muokkaaminen ja purnaaminen ryhmähengen ylläpitäjinä ovat myös asioita joista isäni kertoi. Hänellä oli vihko täynnä korsukavereitten piirroksia ja runoja. 

He olivat valmiit haukkumaan ja irvistelemään isänmaata ja sen herroja milloin tahansa, mutta jos joku pyrki antamaan irvistelylle ohjelmallista sävyä, nujersivat he sen naurulla. Siinä oli sellainen pieni aste totisuudessa, jonka yli ei saanut mennä. Aivan samoin he tunsivat vastenmielisyyttä sellaista isänmaallisuutta kohtaan, jossa näkyi pienikin intohimon välähdys. "Helvetin hihhuli", sanoivat he valistusupseerista, joka lankesi tuohon syntiin. 

Tuntemattomasta sotilaasta on tehty ooppera, kuunnelmia ja kesäteatteriesityksiä. Siitä on tehty tutkielmia ja esseitä ja sitä on jopa käytetty johtamiskoulutuksessa.  Sitä on siteerattu paljon. Jotkut sitaatit ovat jääneet elämään lentävinä lauseina kuten Antti Rokan ilmoittautuminen palvelukseen: "Kuule vänskä! Mis sie tarvitset oikein hyvvää miestä? Täs siul on sellane." 

Tuntematon sotilas on käännetty 26 kielelle. 
Sitä on verrattu Erich Marie Remarquen kirjaan Länsirintamalta ei mitään uutta, joka kertoo ensimmäisestä maailmansodasta. 

Teatteria uudistanut Kristian Smeds teki Tuntemattomasta sotilaasta samannimisen kokeellisen näytelmän Kansallisteatterille vuonna 2007. Yllättäen tämä esitys sai samantyyppistä kritiikkiä kuin kirja aikanaan. Osa yleisöstä lähti kesken pois, koska katsoi ihanteitaan rienattavan. Näin esityksen ja pidin siitä suurimmalta osin.

Linnalta jäi kuvaamatta kotirintaman osuus, mutta siihen on tulossa paikkausta. WSOY ja viestintätoimisto Ellun kanat julkaisee syksyllä teoksen Toinen Tuntematon (klik). johon on pyydetty kirjailijoilta Tuntemattoman sotilaan miesten takana olevien naisten tarinoita.  

Kirjojen Suomi -projektin osana esitellään Ylen sivuilla kirja joka itsenäisyyden vuodelta (klik) alkaen tuoreimmista ja päätyen vuoteen 1917 ja lopuksi esitellään tämän vuoden Finlandia-palkittu, siitä nimi Kirjablogit ja 101 kirjaa. Tässä kirjat ja perustelut niiden valinnalle (klik)Samoista kirjoista löytyy myös radio- ja tv-ohjelmat (klik), joissa on haastateltavana kirjailijoita ja tutkijoita.   
Tuntematon sotilas on itsestäänselvä valinta vuoden 1954 kirjaksi. Harva kirja on elänyt näin tuoreena yli kuusikymmentä vuotta ja antaa yhä innoitusta eri taidemuodoille.   

Tuntemattoman lukeminen veti bloggaajan vakavaksi


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kysymyksiä, lukeminen ja digiaika



Kirjanmerkki (kuvassa osa siitä) väittää näin, mutta miten on? Tietääkö lapsi?

Folkhälsan teki tutkimuksen, jossa 3 - 6 -vuotiaiden päiväkotilasten vanhemmat kirjasivat viikon ajan lastensa ruutuajan, siis sen ajan, jonka nämä alle kouluikäiset ovat erilaisten ruutujen ääressä, television, videoiden, tabletin, älypuhelimen ja tietokoneen, ja tulokseksi saatiin 1 tunti 51 minuuttia päivässä. Aika paljon minusta, kun tiedämme, mitä kaikkea muuta lasten iltaan pitäisi mahtua. Mahtuuko siihen myös lukemista? Luulen, että ei siinä mitassa kuin ennen digiaikaa.  
Onko asiasta oltava huolissaan vai ei?

Miten mahtaa eniten ruutuaikaa käyttävillä lapsilla olla digilaitteiden käyttö hallinnassa myöhemmin, nuorena? Miten paljon viihdekäyttö on heillä lisääntynyt? Ja tehdäänkö koulutehtävätkin silloin verkossa? Onko noin suuri laitteiden käyttö haitaksi? 

Onko huolehtiminen aiheellista vai turhaa kohkausta?

Media-arki ja ruutuaika ovat termejä, jotka ovat tulleet kieleen hiljattain. Ilmiöt ovat tarvinneet nimeämisen. 

Lapset ja älylaitteet on  asia, joka pohdituttaa vanhempia monissa maissa. Kiinassa on jo muutaman vuoden ajan järjestetty vieroitusleirejä nettiriippuvaisille lapsille. Suomessakin  jotkut vanhemmat ovat huolissaan, kun näkevät lapsissaan koukuttumisen oireita.

Minä toivon isovanhempana, että ymmärtäisin sitä maailmaa, missä lapsenlapseni seikkailevat ja että heillä säilyisi tarve lukemiseen ja keskustelemiseen. Miksi, no koska itse arvostan sitä. 

Olen lukenut jostain, että kirjat ovat ylivertaisia empatian opettajia. En tiedä, pitääkö se paikkansa. Digipeleistä sanotaan, että ne parantavat reaktionopeutta ja ongelmanratkaisukykyä. Voiko myös niitä kehittää empatiakasvattajiksi?



Kuvasin meidän pienen yövieraan kulkemassa pitkin kirjahyllyn reunaa, joka on sopivalla korkeudella kävelyn opettelemiseen. Hän luki lastenkirjoja kaikilla aisteillaan, maku- ja tuntoaisti edellä vielä tässä vaiheessa, mutta kuunteli myös lukemisen rytmiä ja tarkasteli kuvia.

Oletteko lukijat ymmällänne mistään digiajan ilmiöistä? Omasta mediankäytöstä? Lasten uppoutumisesta laitteisiin?
Toivotan hyvää sunnuntain jatkoa mieluisan valinnan parissa, olkoon se kirja tai älypeli!

tiistai 8. elokuuta 2017

Roxane Gay, Hunger



Roxane Gay on nelikymppinen amerikkalainen yliopistonopettaja ja tuottelias kirjailija. Hän sanoo kaarrelleensa monissa fiktiivisissä kirjoituksissaan ja esseissään paino-ongelmansa ympärillä, mutta päätti lopulta kirjoittaa siitä suoraan. Näin syntyi kirja Hunger, A Memoir of (My) Body.

Gay on iso nainen, 6 jalkaa 3 tuumaa eli 191 cm pitkä ja ollut painavimmillaan 577 paunaa eli noin 260 kiloa painava. Häntä nolottaa kertoa nämä luvut, mutta hän haluaa tehdä sen. Häntä on luultu monesti mieheksi, varsinkin koska hän pukeutuu yleensä miesmäisesti, arkuuttaan. 

Gay tulkitsee syömisensä turvapanssarin hankkimiseksi, lohduksi ja lopulta myös itsensä rankaisemiseksi. Kuka käski ihastua 12-vuotiaana väärään poikaan, joka vei hänet kaveriporukkaansa raiskattavaksi, ja miksi hän kaiken lisäksi jatkoi tämänkin jälkeen pojan tapaamista itsetuntonsa menettäen ja tapahtuneen salaten.  
Gay laihduttaa välillä, mutta kauhistuu, kun vaatteet alkavat käydä väljiksi ja lankeaa taas vanhoihin syömätapoihin. Addiktiivinen syöminen näkyy, vaikeuttaa elämää ja lisää häpeää. 

Gayn kirja on tunnustuskirjallisuutta. Se on hyvin paljasta ja karua ja viestii, että kirjailija on väsynyt yksinäiseen taisteluunsa ja haluaa lopultakin kertoa kaiken, purkaa sydäntään ja uskoutua.   
Hän kuvaa konkreettisesti millaisia vaikeuksia kohtaa päivittäin. Hän potee kaiken aikaa kipuja ja hikoilee. Saadessaan kutsun luennoimaan hän joutuu miettimään, pääseekö nousemaan lavalle, onko tuolissa käsinojat ja jos on, niin mahtuuko hän niiden väliin vai joutuuko istumaan reisiensä varassa tuolin etureunalla, kestääkö tuoli. Gay kertoo kokemistaan noloista tilanteista, taistelustaan nälkäänsä vastaan, epätoivosta ja elämättömästä elämästä.
Ylipainoisuus on vaikuttanut hänellä jopa asuinpaikan valintaan. Syrjäisissä paikoissa on helpompaa kuin suurkaupungeissa. 

My body is a cage. My body is a cage of my own making. I am still trying to figure my way out of it. I have been trying to figure my way out of it for more than twenty years. (Kehoni on itse rakentamani häkki. Yritän yhä selvittää tieni ulos. Olen yrittänyt selvittää tieni ulos häkistä yli kaksikymmentä vuotta.)

Millaista on nälkä, joka ei vaimene syömällä? Se on vaihtuvia pakkomielteitä joihinkin ruokiin, se on sitä, että ei ole tajua annoskoosta ja sitä, että ruuan maku suussa ja itse syömistapahtuma tuovat niin paljon mielihyvää, että se voittaa liikasyömisen tuoman pahan olon. 
Sanotaan, että syömäongelmaisella nälkä on mielen asia, mutta Gay korjaa tämän sanomalla, että se on mielen ja kehon, sydämen ja sielun asia.

Nälkä on sana, jota Gay käyttää paljon. Hän tuntee paitsi ruuan nälkää myös nälkää hyviin ihmissuhteisiin, rakastetun löytämiseen ja kauniisiin vaatteisiin. Hänellä on kaksi vaatekaappia, se mistä hän pukee päivittäin päälleen tylsät turvalliset piiloutumisvaatteet ja toinen, paljon isompi, joka on täynnä kauniita värikkäitä, liehuvia ja näyttäviä vaatteita. Niihin hän ei uskalla pukeutua. 
Hän on tyytynyt myös ihmissuhteissaan vähään, niihin ihmisiin jotka viitsivät olla hänen kanssaan uskaltamatta olla itse se, joka valitsee.

The story of my life is wanting, hungering, for what I cannot have or, perhaps, wanting what I dare not allow myself to have. (Elämäni tarina on haluamista, nälkää siihen mitä en voi saada tai ehkä sellaisen haluamista mitä en uskalla sallia itselleni.)

The older I get, the more I understand that life is generally the pursuit of desires. We want and want and oh how we want. We hunger. (Mitä vanhemmaksi tulen sitä paremmin ymmärrän, että elämä on yleensäkin halujen perässä kulkemista. Me haluamme ja haluamme ja voi miten me haluamme. Me koemme nälkää.)


Anoreksiasta on paljon kirjoja, mutta ylipainoisuudesta ei. Tässä Hunger tulee tarpeeseen. 

Kirjan miinuspuolena on viimeistelemätön rakenne. Samat asiat toistuvat, ja tuntuu siltä, että lukujen yhteensovittaminen on jäänyt kesken. Toisaalta tämän ymmärtää juuri tässä kirjassa. Kirjoittaminen on varmaan toiminut myös itsetuntemuksen ja kadotetun itsekunnioituksen löytämisen välineenä, joten ehkä nämä asiat piti sanoa monesti. Ehkä Roxane Gayllä oli tunne, että häntä ei kerrasta kuulla.

Alaotsikon omistuspronomini sulkeissa on mielenkiintoinen, kehoni muistelmat ja kehon muistelmat. Gay tietää, että kertomalla oman tarinansa hän tuo julki myös monen muun ihmisen tarinan. Yhteiskuntamme pitää yllä ulkonäkökeskeisyyttä, mikä lisää stressiä keskimääräisestä poikkeavalle henkilölle - ja kenelle tahansa. Hienotunteisuus ei ole nykyään arvossa, suoraan töräytteleminen on. Gayn esimerkit ihmisten käyttäytymisestä vahvistavat tämän.  

Gayn pohdiskeluista tuli mieleeni eräs Matti Nykäseltä tallennettu lause "Kyllä ne minun juomiseni näkevät, mutta eivät janoani". Näinhän se on. Me annamme helposti toisille helppoja ohjeita heidän ongelmiinsa tajuamatta mitään itse ongelmasta.

Minulle jäi luettuani sellainen tunne, että pidän Roxane Gaystä ja toivon sydämestäni hänelle kaikkea hyvää. Näen edessäni kunnianhimoisen naisen, jonka tiellä on este. Onneksi hän on alkanut koetella sitä yhä voimallisemmin ja jos sen ylittäminen on mahdotonta, niin ainakin - nyt tulee mieleen englanninkielinen ilmaisu 'make the most of it', tehdä parhaansa, tehdä kaiken mitä siinä tilanteessa voi. On kiinnostavaa seurata, mitä salailun lopettaminen saa aikaan. 

Hunger pääsee hyllyyni Portia de Rossin elämäkerrallisen anoreksiakirjan Unbearable Lightness viereen. Näissä kirjoissa on sama ydin. Jokin trauma tai muu liian vaikea asia, varsinkin varhain koettuna, saa ihmisen rakentamaan itselleen häkin. Häkki voi olla itsensä paisuttamista tai kuihduttamista ja paljon muuta. 

Katselin Roxane Gayn kuvia. Yleensä hänet on kuvattu voimakkaana ja uhmakkaana, amatsonimaisena. Tämän kirjan kansilehden kuvassa hän on kuin kujeileva pikkutyttö. Hyvä!




Gayn kirjoista on suomennettu esseekokoelma Bad Feminist, jonka nimi on pidetty alkuperäisenä. Kysyn, miksi. En toivo tämän käytännön yleistyvän. Kyllähän nimi on tärkeä osa suomentamista. Aivan käytännön syistäkin on hyvä tietää, millä kielellä kirja on, esim. kirjastovarauksissa.

tiistai 1. elokuuta 2017

Mä lehden luin ... ja lopuksi SusuPetalin hajatelman ... ajatuksia vanhenemisesta



Tämä otsikko on Voi Hyvin -lehden nro 6 erään artikkelin otsikko. 
Luin muutaman aikakauslehden ja hämmästyin niiden vanhenemista koskevista artikkeleista. No, nehän toistivat sitä samaa puppua, mikä on ollut linja jo pitkään yli viisikymppisistä ihmisistä, varsinkin naisista, puhuttaessa, koskaan et muuttua saa, mutta tyyli on käynyt niin naiiviksi, että tulee mieleen, onko tämä vitsi. Vanhenevia miehiä ehkä kunnioitetaan vielä tällä hetkellä enemmän. 


Olen muutaman kerran kirjoittanut naistenlehtien kyselyihin toivomukseni artikkeleista, joissa haastateltaisiin tiedenaisia ja taiteilijoita ja juttuja joissa verrattaisiin naisten arkipäivää eri maissa. 
Olen myös maininnut, että miehistä ja nuorista ihmisistä voisi olla myös juttuja ja ehdottanut, että ruokajutut voisi heittää hittoon, nehän ovat yleensä samoja, jokin ainesosa muutettu ja annettu sapuskalle uusi hieno nimi. 
Kuvaajien työtä ihailen kovasti. He saavat kuvan kuin kuvan säihkymään. Jos kuvat ovatkin kehittyneet, niin jutut ovat vastaavasti lyhentyneet ja pätkitty väliotsikoiden alle.

Tilasin kauan sitten Voi Hyvin -lehteä, jopa säilytin vuosikertoja. Silloin se keskittyi hyvinvointiin, ja lehdessä oli kivoja neuleohjeita. 
Tässäkin ostamassani numerossa on neulehuivin/ponchon ohje, joka kutkuttaa kokeilla. Minähän olen luopunut rakastamistani käsitöistä käsien nivelrikon vuoksi. Otin tuon ohjeen talteen ja tänään ostan kampaajareissun ohessa langat. Nyt on sormissa rauhallinen vaihe. Tuskin maltan odottaa että saan kuvion näkyviin!

Olen pitänyt aikakauslehtien lukemisesta. Syy kyllästymiseen on varmaan myös minussa, ei vain lehdissä. En oikein löydä niistä paljon lukemista.  

On hokemia, joita ei edes pysähdytä ajattelemaan, toistellaan vain. Ikä on vain numero? Ei ole! Se on muutos ihmisessä. Ikä tuntuu kehon kulumisena ja muutoksina ulkonäössä. Sen kieltäminen on kuoleman pelkoa tai uhmaa tyyliin "minähän en vanhene". 

Miksi tuota heppoisesti käytettyä sanontaa ei koskaan sitten ajatella toisin päin, niin että arvostettaisiin nuorempaa ihmistä, joka haluaa olla tyyliltään vanha?
Ei, näinhän tuota hokua ei käytetä. Sillä pahoitellaan vanhenemista, lohdutetaan vanhenevaa ja kannustetaan ikipirteyteen.

Uskalla leikkiä nukeilla? Mitä uskaltamista siinä olisi, jos sellainen sattuisi kiinnostamaan?   

Tässä Ikä on vain numero -artikkelissa on haastattelujen lisäksi myös numeroitu ohjelista, miten lisätä elinvoimaa arkeen. On siinä ihan hyviäkin, esim. Löydä taide, mutta myös höpöjä, Ole sopimaton ja Ole lapsi. Pitäisi kuulemma mennä trampoliinipuistoon lasten joukkoon, seinäkiipeillä ja sutata graffiteja kuten yksi haastatelluista.

ET, Suomen suurin aikakauslehti, on tullut minulle joitain vuosia. 
Viimeisin, numero 14, sisälsi monta luettavaa artikkelia, mutta lopussa floppi. Visuaalisesti hienosti suunnitellulla sivulla on lueteltu kahdeksan omalla alallaan pitkään virkeänä pysynyttä ihmistä ja keskellä on yhteenvetona nro 9, taas se sama "lohdutus" ei ikä menoa hillitse, höpö höpö. Minusta on aika köyhää, jos ei arvostukset ja meno ihmisellä muutu yhtään vuosikymmenten myötä.   

 

Tomeroina ihmisinä luetellaan mm. Suomen eduskunnan vanhin kansanedustaja Miina Sillanpää, joka jätti eduskunnan 82-vuotiaana vuonna 1948 ja maailman vanhin pornotähti, japanilainen Shigeo Tokuda, 82 vuotta, joka oli aloittanut uransa 60-vuotiaana. Sillä lailla! 

Minusta Tokuda on valinnut paremman osan kuin edellä mainittu Voi Hyvin-lehden Oda. Mieluummin porno kuin barbit, aikuisempaa viihdettä vanhoilla päivillä. Mutta on tämä kyllä melkoinen kimara. Mitä ylistämistä siinä on, että joku jaksaa hyvien geeniensä avulla pitempään kuin joku toinen!

Kolmas tutkimani aikakauslehti oli Me Naiset nro 30. Siinä on hyvä artikkeli, "Mitä peilissä näkyy". Lehti oli haastatellut naisia netissä heidän kehonkuvastaan. Joku kuusikympinen vastaa, että hänellä oli ihannevartalo 48 vuotta sitten. Miten paljon elämää tyytymättömänä. Kolmekymppinen kirjoittaa, että iän myötä keho on kulunut ja nyt joutuu koko ajan miettimään, miten peittää rumat kohdat ja häpeämään. Iän myötä, kolmikympinen!

Miksi me naiset olemme tällaisia? Miksi me murehdimme ulkonäköämme niin paljon? Murehtivatko miehetkin? Luulen, että murehtivat nykyään paljon, mutta siitä ei saa puhua. 
Minulla oli viimeisinä työvuosina oppilaana poika, joka ei suostunut riisumaan kevään kuumina päivinä huppariaan, koska häpesi ruipeloita käsivarsiaan. 

Vanhenemisen kieltämisen aikana pidetään kehon kulumiseen liittyviä muutoksia sairauksina, mm. tihentynyt virtsaamistarve ja miehillä erektio-ongelmat kuuluvat näihin. Kun vanhuus on niin pelättyä, niin naistenlehtien kuvissa eläkeikäiset julkkisnaiset hyppelehtivät tennarit jalassa kasvot tuntemattomaksi fotoshopattuina vakuuttaen, että ikä on vain numero.

Roskalehdet, Seiska ja mitä näitä on, määräävät toimittajansa - ja usuttavat lukijoitaan, jopa 500 euroa/kuva - salakuvaamaan tunnettuja naisia ja julkaisevat kuvia, joissa jokin kohta ihosta riippuu - vanhuuttaan - ja ilkkuvat ähäkutti, nyt on saatu tämä nainen kiinni huolimattomuudesta. Joskus taas kehutaan 'ooh, miten nuoren näköinen kuusikymppinen' naista, jolla on tuntemattomaksi kiristetyt sileät kasvot ja kasvojen kanssa ristiriidassa uurteiset laihat käsivarret ja myhkyiset vanhuksen sormet. 

Tähän on nyt jo laitettava mukaan myös jotain kaunista ja hyvää. 
Eräs Me naiset -lehden kyselyyn vastannut vastaa kysymykseen, mikä on parasta kehossasi, näin: "Että on iho, joka tuntee kosketuksen, halauksen, silityksen. Onhan se ihmeellinen luomus, kun alkaa ajatella."

Ja vielä jotain ilkikurisen hauskaa, kuva SusuPetal -nimellä kirjoittavan kirjailijan kirjasta Keskiäkäisiä hajatelmia. Myös kuvitus on SusuPetalin. 




Täällä (klik) sanat biisiin Mä lehden luin.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Annie Proulx, Brokeback Mountain (toinen kirjoitukseni novellihaasteeseen)



Wyomingiläisen kirjailijan Annie Proulxin novelli Brokeback Mountain julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1997 The New Yorker -lehdessä. USA:ssa on pitkä perinne lehdissä julkaisemiselle. Tunnetut kirjailijat ovat julkaisseet kirjoituksiaan mm. Playboy-lehdessä. 
Kaksi vuotta myöhemmin Brokeback Mountain pääsi mukaan kokoelmaan Close Range, Wyoming Stories, joka on suomennettu Lyhyt Kantama ja sisältää 11 kirjailijan kotiseudun maisemiin sijoittuvaa tasokasta novellia.

Muistan, kun luin Brokeback Mountainin ensimmäisen kerran ja jouduin omituiseen mielentilaan. Olin vihainen - antakaa nyt ihmeessä ihmisten rakastaa - ja olin surullinen, haikea ja onnellinen - olihan heillä edes Brokeback Mountain. 

Katsottuani tästä novellista tehdyn elokuvan vuonna 2006 luin novellin heti perään uudelleen. Elokuvassa ei ole aivan kaikkea mitä novellissa, mutta se on hyvin onnistunut. Elokuvan jälkeen onkin myyty uusia painoksia kirjasta kansikuvalla, jossa on elokuvan tähdet, Heath Ledger Ennisin roolissa ja Jake Gyllenhaal Jack Twistinä. Pelkäsin, miten seksikohtaus välittyy valkokankaalle, mutta pelkoni oli turha. Ang Leen ohjaus on tyylikäs ja koskettava.   


Alle kaksikymppiset miehet, Ennis del Mar ja Jack Twist, pestautuvat kesän ajaksi paimeniksi kaitsemaan tuhatpäistä lammaslaumaa karuihin vuoristo-olosuhteisiin. Aika on 1960-luvun alku. Miehillä on samantyyppinen köyhä tausta pikkutilojen poikina, ei koulutusta eikä paljon sivistystä, joten pätkätyöt (kausitöistä tai hanttihommista puhuttiin silloin) ovat heille ainoa keino ansaita rahaa. He ovat molemmat koulupudokkaita ja raakojen isiensä perinteiseen miehen rooliin kouluttamia. 

Ennis ja Jack keskustelevat vuorilla nuotion ääressä elämästään ja mielipiteistään ja huomaavat ymmärtävänsä toisiaan. Pidän tästä kohdasta: "They were respectful of each other's opinions, each glad to have a companion where none had been expected." Oli siis sattumaa, että löytyi sielunveli. Paimenkaveri olisi voinut olla vaikka espanjankielinen tai muuten liian erilainen. Ennis soittaa huuliharppua ja Jack hoilaa välillä ronskeja viisuja ja välillä harrasta gospelia. Molemmat nuoret miehet ovat hellyyden puutteesta kärsiviä, ruumiillisen työn ja karun lapsuuden karaisemia, poikia vielä. 

Kylmä vuoristoilma ajaa Ennisin ja Jackin nukkumaan lähekkäin, ja ikäänkuin vahingossa, humalassa, harrastamaan seksiä. Asia kuitataan aamulla vakuuttamalla, ettei tässä mitään homoja olla, yhden kerran juttu. Mutta toisin käy. Kesästä tulee rakkauden kesä, jota Ennis parikymmentä vuotta myöhemmin asuntovaunussaan, yksinäisenä, muistelee näin: "... that old, cold time on the mountain when they owned the world and nothing seemed wrong." 

Miehet eroavat kömpelösti ilman suunnitelmaa tapaamisesta. He asuvat ison osavaltion eri päissä. Kumpikin avioituu, Ennisillä olikin jo tyttöystävä odottamassa, lapsia syntyy ja elämä menee normaaleja latujaan, kunnes Jack neljän vuoden kuluttua saa päähänsä lähteä tapaamaan Ennisiä. Tämä on käännekohta. Tapaaminen portailla on kaikkea muuta kuin selkään läimäyttelyä, intohimo voittaa. 

Late in the afternoon, thunder growling, that same old green pickup rolled in and he saw Jack get out of the track, beat-up Resistol tilted  back. A hot jolt scalded Ennis and he was out on the landing pulling the door closed behind him. Jack took the stairs two and two. They seized each other by the shoulders, hugged mightily, squeezing the breath out of each other, saying, son of a bitch, son of a bitch, then, and easily as the right key turns the lock tumblers, their mouths came together, and hard, Jack's big teeth bringing blood, his hat falling to the floor, stubble rasping, wet saliva swelling, and the door opening and Alma looking out for a few seconds at Ennis's straining shoulders and shutting the door again and still they clinched, pressing chest and groin and thigh and leg together, treading on each other's toes until they pulled apart to breath and Ennis, not big on endearments, said what he said to his horses and daughters, little darlin. 

Little darlin. 
Haluan tämän sitaatin näin pitkänä, koska se on niin hyvä esimerkki onnistuneesta intohimon kuvauksesta. Minua on epäilty turhan kainoksi kun olen moittinut seksikuvauksia kirjoissa ja elokuvissa. Kammoksun huonoja kuvauksia. Proulx osaa. 

Amerikkalainen syrjäseutu ja 60-luvun alkupuoli ovat puitteina sellaiset, että eipä voi puhua suvaitsevaisuudesta. Sitä ei ole.
Jack haluaisi suhteeltaan Ennisin kanssa enemmän kuin pari kalastusretkeä vuodessa. Ennis on hyvin tietoinen ympäristön uhasta, mikä onkin täyttä todellisuutta. Oma isä on näyttänyt hänelle pikkupoikana varoitukseksi kahden ojassa makaavan kiduttamalla tapetun homomiehen ruumiit. 
Omien lasten kasvattaminen eroisänä menee myös oman onnen edelle. 
Jää vain haaveet ja harvenevat tapaamiset.

Kun Ennis saa tiedon Jackin kuolemasta ja kuulee, että tämä haluaisi tuhkansa ripoteltavan Brokeback Mountainille, hän lähtee tapaamaan Jackin kotiväkeä. Tuhkiahan Ennis ei saa, hän saa sen sijaan vahvan epäilyn Jackin kuolemantavasta ja tämän huoneen vaatekomeron kätköstä löytämänsä Brokebackin aikaisen paitakaksikon, jossa hänen oma paitansa on pujoteltuna Jackin paidan sisään. Tämä tuo mieleen aiemmin novellissa kuvatun tilanteen, jossa he seisovat pitkään vuorelta alas tähyillen, kädet suojelevasti toisen ympärillä. "The silent embrace satisfying some shared and sexless hunger."  



Otan tämän novellin mukaan novellihaasteeseen sen TEEMAN vuoksi.
Suosittelen Brokeback Mountain -novellia luettavaksi sen teeman, rakkauden, vuoksi. Jos joku ihminen täällä epävarmuuden maailmassa löytää toisen ihmisen jota rakastaa, niin kukaan ei saa mennä siihen arvostelemaan ja kieltämään.






Lisäys 1.8.

Lainasin tämän kirjan nyt kirjastosta suomeksi. Nuo englanninkieliset ovat omiani, en tiedä, mistä niitä on tullut meidän huusholliin kaksi. Halusin vilkaista suomennosta. Upea! Suomentaja on Marja Alopaeus. Joskus minua häiritsee englanninkielestä käännetyissä liiallinen murteen käyttö, englannissa kun murteellisuus käy ilmi lähinnä ääntämisessä. Tämä on hienosti käännetty.


Pidän tästä kannesta eniten, suunnittelijan nimi jää kirjastoläpykän alle.

Alla käännettynä sama ote, mikä on tuolla aiemmin alkuperäisenä. 

Illansuussa, kun ukkonen urahteli, vanha tuttu vihreä avopaku rullasi talon eteen, ja Ennis näki Jackin nousevan autosta kuhmuinen hattu takaraivolla. Kuuma vihlaus korvensi Ennisiä, ja hän oli porrastasanteella vetämässä ovea takanaan kiinni. Jack harppoi portaat kaksi kerrallaan. He tarttuivat toisiaan hartioista ja syleilivät rajusti, puristivat toisiaan hengästykseen asti ja sanoivat mitä jätkä, mitä jätkä, ja sitten, yhtä vaivattomasti kuin oikea avain kääntyy lukon lokosissa, heidän suunsa kohtasivat toisensa, kovaa, Jackin isot hampaat puraisivat veren vuotamaan, hänen hattunsa putosi lattialle, parransänki rahisi, märkä sylki pulppusi ja ovi avautui ja Alma katsoi tuokion Ennisin värähteleviä hartioita ja sulki oven, ja yhä he tarrasivat toisiinsa, painoivat rinnan rintaa, nivuset nivusia ja reiden reittä vasten, polkivat toistensa varpaita kunnes erkanivat vetääkseen henkeä ja Ennis, joka ei ollut hellittelysanojen mestari, sanoi saman mitä hevosilleen ja tyttärilleen: pikku kulta.


torstai 27. heinäkuuta 2017

Jari Järvelän Bambi-novellin tarkastelua




Jari Järvelän novellikirjassa Bambi ja muita novelleja (1995, Järvelän esikoiskirja) on yhdeksän novellia. Olen ihastunut niminovelliin Bambi, jota palaan lukemaan aina uudelleen sen vilpittömyyden, mustan huumorin ja lämpöisen ihmiskuvan vuoksi.

Novellin alussa lukija viedään suoraan keskelle tapahtumaa, kuten Järvelän teksteissä yleensäkin.

Alapihan rengaskeinu nitisi, kettinki hankasi tukiputkeen. Parvekkeen kaislamatolle leijui paperinpala. Mirja kurotti pöydänkulman yli, tarttui siihen.
- Tässä on joku äijä, Mirja sanoi, ojensi kuvan Liinalle. Liina luki ensin kuulakärkikynätekstin kuvan takapuolelta, "Henrikki Kaliforniassa", käänsi kuvan. Siinä oli epäselvä teräväposkinen naama, iho rusketettu ruskealla tussilla.

Vihjeitä ja tavaraa ropisee parvekkeelle enemmänkin, lisää kuvia, keltainen ruusu, Marianne-karkkeja, sokeripaloja, ja lopulta postilaatikosta tipahtaa kirjaston elokuvakirjasta leikattu kuva, jossa kaksi kaurista kulkee metsässä katsojasta poispäin -  Bambi ja sen isä! 
Kerrosta ylempänä asuva Henrikki on epätoivoinen, koska hänen on saatava kaveri mukaansa katsomaan Bambia elokuvateatteriin. Hän ei uskalla mennä yksin, on kerran yrittänyt, mutta joutunut järkytykseltään lähtemään kesken pois. Bambi näytetään vain kerran sunnuntainäytöksenä. Henrikillä alkaa olla kiire saada Liina ymmärtämään. 
Henrikki tuntuu olevan jonkinasteisesti kehitysvammainen henkilö, mutta pystyy kuitenkin asumaan yksin. 
Liina suostuu leffatreffeille varoitellen riehaantumisesta ja kovasta äänenkäytöstä. Kaikki muut katsojat ovat lapsia.
Jo matkalla Henrikki on pahassa ylivirittyneisyden tilassa.

Ovikello soi yhdeltä. Liina veti takin päälle, meni porrastasanteelle. Henrikki oli kiirehtinyt samaan vanhaan nurkkaan, siellä se hautoi kuin ankka. Kun Liina lähestyi, Henrikki ryntäsi portaat alas, kadulla se kiirehti aina seuraavaan risteykseen, odotti siellä poskipäät täristen ja jatkoi heti matkaa puolijuoksua, jos hän oli päästä sen rinnalle.

Elokuva saattaa Henrikin suunniltaan. Hän sanoo kaikki Bambin puheenvuorot ääneen etuajassa, läiskyttää käsiään, rutistelee, raapii, repii ja kiskoo leffaseuralaistaan Liinaa ja huojuttaa tuskissaan koko penkkiriviä lapsikatsojia, joista säikyin on paennut vessaan.
Paluumatkalla Henrikki ei enää ujostele Liinaa, vaan astelee sankaritarinan voimaannuttamana tämän vieressä. Ainoa lause, minkä hän leffarepliikkien toistamisen lisäksi saa suustaan on:" Mikä hieno sankari." 

Hyvä elokuva, kuten kirjakin tai muu taide-elämys, jää yleensä mieleen vaikuttamaan ja ylevöitynyt olo säilyy jonkin aikaa. 
Henrikille tämä ei riitä. Hän lavastaa yöllä jännittävän tilanteen näkemästään elokuvasta. Tulee tulipalo, surkea yritys vain, jossa Henrikki-Bambi pelastaa naiskauriin Helinän, josta on aiemmin taistellut muiden urosten kanssa. Hän johdattaa Liinan rengaskeinuun. "Pysy siinä, Heliina, minä pelastan muut." Tulee talon väkeä ulos, tulee poliisit ja palokunta. Henrikki haetaan Liinan vierestä keinumasta sarvikypärä päässään. Liina on juuri toistanut pelastajalleen elokuvan sanat: "Helinä on turvassa ja terveenä.", kun sankarille lyödään käsiraudat ranteisiin.

 - Mikä vitun pampi, Liinaa lähempi poliisi ihmetteli hiljaa. - Sinä oot Henrikki Perälä, neljäs kerros, ja tehnyt tän kahdesti aikasemminkin, sillon sinä asuit vaan eri taloissa.

Henrikki on suloinen fanittamisessaan ja kadehdittava eläytymisessään.  
Liina on lämmin ja ymmärtäväinen ihminen. Hän ei häiriinny Henrikin erikoisesta lähestymisestä, vaikka ystävä Mirja häntä siitä kiusoittelee. Voi ajatella, että Henrikiä on vastaavissa "kosintamenoissa" myös nolattu, ellei hän sitten ole osannut vaistomaisesti valita oikeaa henkilöä. Liina ei myöskään lässytä Henrikille, vaan kohtelee tätä arvostaen.
Lukijalla käy lämmin ailahdus, kun Liina yksin jäätyään punnitsee aiempia elokuvissa käyntejään, jolloin jätkät ovat lääppineeet ja yrittäneet puhua fiksuja ja tyttökaverin kanssa on ollut vielä valjumpaa.
Loppu tiivistää Liinan tunnelman. Hän katselee talonväen ja palomiesten touhua pihalla ja kokeilee Henrikin päästä irrottamaansa kypärää. 

Se hölskyi kuminauhankin kanssa. Hän ei ollut siihen tarpeeksi suuri. 

Nipvet-blogin Juha Makkonen pisti kesäkuun alussa liikkeelle mielenkiintoisesti suunnittelemansa novellihaasteen. Käy lukemassa tästä (klik)




Haasteessa suositellaan novellia peukuttamalla jotain seitsemästä piirteestä. Valitsen Bambi-novellista SÄVYN.
Novellin sävy on lämmin, koominen ja liikuttava. Kerrostalon pihasta tulee mieleen Pikku Pietarin piha. Groteskius ja suloisuus yhdistyvät nautittavaksi kokonaisuudeksi ja dialogi tuntuu hyvin todelta. Suosittelen.


keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita



Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.  

Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan jutustelun kävimme matkalla Verlan ruukkikylään, jossa on kartonkitehdasmuseo, kivikautinen kalliopiirros ja käsityöputiikkeja, ja oli vanhojen autojen näyttelykin meidän siellä käydessämme, mutta eivät pojat siitä välittäneet. Heistä hienointa olivat lampaat, joita sai syöttää.

Mummi: K,  muistatko, kun sulla oli pienempänä niitä mielikuvituskavereita?
K: Ai mitä kavereita?
Mummi: Mielikuvituskavereita, viisivuotiaana, sinun oma kummitukset, Kivi ja mitä kaikkia niitä nyt oli?
K: Mä olin silloin t y h m ä.
Mummi: Miten niin!
K: No, o l i n. Kun mä vaan keksin ja näyttelin. Näytteleminen on tyhmää.
Mummi: Hei, tottakai sä keksit niitä hahmoja, ei se ole tyhmää. Ei kaikki keksi. Vaarillakin oli pienenä Sonnien perhe, ja olenko kertonut sulle, että Aapolla oli Pääkkösen Mervi ja Horna? Minulla ei ollut mitään tällaisia kavereita, en ainakaan muista.
K: Mummi, arvaa mitä, mä olenkin aika mielikuvituksekas ihminen.

Ote keskeltä erästä toista keskustelua, jossa K kertoo riitatilanteesta.

K: Sitte se sano mulle, että fuck you.
Mummi: Mitä sä sanoit?
K: Mä sanoin että holy shit.


    

Erin Hunterin
(nimimerkin takana neljä kirjoittajaa) Soturikissat-kirjoja luetaan. Isompi kaveri sai juuri luetuksi kakkososan ja onneksi, onneksi Taavetin kirjastosta löytyi mökkireissulla kolmososa. Muutoin joutuisimme antamaan periksi meitä isovanhempia huolestuttavalle paljolle kännykkäpelaamiselle ja tubettajien seuraamiselle ja mitä kaikkea sillä kännykällä nykyään tehdäänkään.

Me luemme Vaarin kanssa pienemmälle ykkösosaa, jossa kotikisu Ruska liittyy metsäkissojen klaaniin. K osaa lukea, mutta vauhti ei ole vielä sellainen, että voisi uppoutua romaaniin.
S, joka on löytänyt lukemisen lumon, määritteli, että hyvä kirja on sellainen, että jos jollekin kirjassa tapahtuu pahaa, niin se tuntuu samalta kuin itselle tapahtuisi.

Minä olen viimeksi lukenut Slavenka Drakulicin romaanin Aivan kuin minua ei olisi. Kirja kertoo Balkanin sodan vankileireiltä monien pakolaisleirien kautta Ruotsiin, sielläkin aluksi leiriolosuhteisiin, päätyvästä nuoresta naisesta. Kirja kertoo mitä traumatisoituminen merkitsee ja miten suuri kommunikointikuilu on pakohelvetin läpikäyneiden ja hyvinvointiyhteiskunnassa eläneiden ihmisten välillä.  

"Olen pakolainen", S sanoo uskomatta, että psykologi ymmärtää. Hänestä tuntuu taas, ettei puhuminen kannata. Kaikki ovat ystävällisiä ja auttavat, mutta eivät pysty ymmärtämään. 

Jotkut muistot ovat traumatisoituneelle niin ylivoimaisia, että ne saavat hänet tuntemaan kuin häntä ei olisi.

Unto on lukenut viime aikoina Thomas Mannin Taikavuorta - milloin on ehtinyt.
On nimittäin ollut monipuolista vaari-puuhaa. On yövytty mökillä, kalastettu, pelattu lautapelejä (Dixit, Qwixx, Patchwork), käyty liikennepuistossa huristelemassa polkuautoilla ja taidenäyttelyssä katsomassa Kuutti Lavosen tauluja ja videoita (ei oltu pitkään), on käyty uimassa Myllykosken maauimalassa ja vierailtu Taavetin kirjastossa, on käyty elokuvissa (Itse ilkimys 3 - omituista kohellusta, minusta) ja Korvenkylän kesäteatterissa nauramassa Vaahteramäen Eemelin metkuille ja kummastelemassa sen aikaista yhteiskuntaa. Jo kahdesti on käyty silittelemässä meille Mylsälle keväällä muuttaneen Reuna-kustantamon ja kirjakaupan kirjakauppakissaa, on selvitty Tykkimäen huvipuiston seikkailuradoista ja riehuttu sisäleikkipuistossa sadepäivänä. On kinasteltu ja soviteltu kiistoja ja osoitettu toisillemme hyväntahtoisuutta.
Mietin muistelemista.

Marisha Rasi Koskinen nostaa esiin 'tuleva muisto'-käsitteen kirjassaan Eksymisen ja unohtamisen kirja.

Nykyhetki oli muisto, hän ajatteli sitä nyt. Ja huominen. Ja ylihuominen. Kun mentiin riittävän kauas eteenpäin ajassa, kaikki maailman päivät olivat pelkkää muistoa. Oli muistoja jotka eivät olleet tapahtuneet vielä. 

Jatkan huomenna muistojen tekemistä. Nyt hyvää yötä ystävät!

P.S. Kirjablogit ja 101 kirjaa -kirjoitukseni Tuntemattomasta sotilaasta on jo valmis. Julkaisen sen nimipäivänäni 15.8. täällä blogissa ja Ylen sivuilla. Sitä oli kiintoisaa kirjoittaa. 
Tästä (klik) löydät kaikki edelliset kirjoitukset ja sitten aikanaan myös minun aikaansaannokseni.
Ja tästä  (klik) kirjan kuvaa klikkaamalla voit katsella kutakin kirjaa käsittelevät tv-ohjelmat ja kuunnella radiokeskustelut. 

torstai 6. heinäkuuta 2017

Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne




Aamun sanomalehdissä pisti silmääni pieni uutinen Saksan Kasseliin keskeiselle paikalle Königsplatzille pystytetystä 16 metriä korkeasta mustasta obeliskista, jonka kyljissä on isoin kauas näkyvin kirjaimin sitaatti Matteuksen evankeliumista saksaksi, englanniksi, turkiksi ja arabiaksi.

ICH WAR EIN FREMDLING UND IHR HABT MICH BEHERBERGT  


I WAS A STRANGER AND YOU LET ME IN

YABANCIUDIM BENI KONUK ETTINIZ



Ja kuvassa arabiaksi tekovaiheessa. Kuvat kaappasin googlen kuvahausta. 

Obeliski on nigerialaissyntyisen, nykyisin USA:ssa asuvan Olu Oguiben teos, jolla hän voitti vuoden Arnold Bode -palkinnon Kasselin Documenta-tapahtumassa.
Oguibe määrittelee teoksensa monumentiksi pakolaisille ja kannanotoksi lisääntynyttä maahanmuuttovastaisuutta ja rasismia vastaan.

Ikävää, että tästä pitää muistuttaa. 

Hyvä, että muistutetaan.

Tekisi mieli mennä katsomaan näyttelyä Kasseliin. 
Siellä on paljon kiinnostavaa, esimerkiksi koko ajan täydentyvä kiellettyjen kirjojen Parthenon-temppeli, jonka on suunnitellut argentiinalaistaiteilija Marta Minujín. Temppeli on pystytetty paikalle, jossa natsit polttivat kirjoja vuonna 1933. Siellä ovat mm. Harry Potterit, koska ne ovat kiellettyä kirjallisuutta joidenkin USA:n osavaltioiden koulukirjastoissa yliluonnollisen sisältönsä vuoksi. Oh vey!

Documenta on esillä 100 päivää. Se on tänä vuonna levittäytynyt myös Ateenaan. Kävijöitä on Documenta-näyttelyissä ollut noin miljoona. 

Aamun lehdenlukutuokiossani huomasin myös paikallislehden Pulinat-palstalle lähetetyn tekstiviestin, jossa lueteltiin, miten kaikki kallistuu ja huononee, etuudet pienenevät ja terveydenhoitoa ei saa. Kirjoitus loppui syyllisten löytämiseen: "Sit tulee sakkia joille maksetaan kaikki jopa autot kaikkine kuluineen! Tänkö takia olen veroja maksanut! Muille! Pienituloisilla silmukka/pinna kiristyy." 
Mietin, miten joku voikin yhdistää hallituksemme terveydenhoitouudistuksen takkuamisen ja pakolaiset. Ovatko nämä syntipukkinsa löytäneet todellakin sitä mieltä, että meillä ilman pakolaisia olisi loistava terveydenhoitojärjestelmä ja nousukausi menossa? Ilmaiset autot kuluineen onkin jo sellainen houkutus, että siihen kannattaa tarttua jokaisen ulkomaalaisen. Tervetuloa, Suomessa saat auton ja bensat. 


Lisäys 8.6.
Saku Timosen kirjoitus Taas ne suuret tuet (klik)

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Linda Boström Knausgård, Tervetuloa Amerikkaan - kirja äärimmäisestä yksinäisyydestä




Otsikon "kirja äärimmäisestä yksinäisyydestä" on oma lisäykseni. Koen tämän kirjan näin. 

Tervetuloa Amerikkaan on 93-sivuinen pienoisromaani, jonka minäkertojana on 11-vuotias puhumisen lopettanut tyttö. Vasta sivulla 83 selviää tytön nimi, kun rehtori sanoo äidille, että koko ajan käy vaikeammaksi ajatella, että Ellen voisi siirtyä kuudennelle, Ellenhän ei puhu mitään, eikä hän myöskään kirjoita mitään. 

Minä lakkasin puhumasta, kun kasvaminen vei minussa liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa.

Kysymyksiä oli liikaa ja vastauksia liian vähän. Totuus oli kuitenkin se, että kukaan ei voinut pakottaa minua. Ei äiti eikä todellakaan joku asiantuntija. Niin se auttamatta oli. Että minun kieltäytymiseni oli vahvempi ja selvempi kuin kaikki heidän yrityksensä. Vasta nyt olin tullut kirkkaaksi omissa silmissäni. Kaikki mitä olin sanonut ja tehnyt oli tuntunut luonnottomalta, ikään kuin joka kerta kun sanoin jotain olisin etääntynyt askel askeleelta poispäin siitä, mikä minä olin. Nyt oli paljon paremmin.

Ellen oli ollut "sellainen, joka johdatti muita", näkyvä ja dominoiva persoona koulussa ja ystäväpiirissään. Vähitellen häneen oli hiipinyt epäilys, jonka sinetöi epävakaan, erossa asuneen ja perhettä häirinneen isän kuolema. Tyttö oli varma, että oli toivomisellaan aiheuttanut isänsä kuoleman.

Ehkä se ei ollut totta, se kasvamisjuttu? Ehkä olikin niin, että lakkasin puhumasta, koska minun toiveeni oli käynyt toteen?

Isoveli lukkiutuu huoneeseensa. Hän murjottaa ja etääntyy omaan maailmaaansa. 
Näyttelijä-äiti liehuu valoisana ja lastensa ongelmat sivuun huitaisten. Hän haluaa selittää ne ohimenevinä kipuiluina. Heillä on ollut joskus valoisa perhe. Nyt vain äiti on valoisa. 
Perhettä yhdessä pitävä voima, isän uhka, on poistunut. Mikä heitä nyt pitää yhdessä?
Tyttöä äidin valo ärsyttää niin paljon, että hän haluaa sammuttaa sen omalla pimeydellään. Äiti tuntuu kysymyksineen liian isolta, liian iloiselta ja ylivoimaiselta. On menossa tahtojen taistelu.

Pitää tarttua toimeen äiti sanoi minulle, kun makasin sängyllä. Äiti tarttui toimeen. Hän heräsi ja omisti kaiken huomionsa ensin aamiaiseen, sitten itselleen, vaatteisiin joita käyttäisi, kasvoihin jotka meikattiin huolellisesti ja asiallisuudella, joka vain hänellä oli. Kaiken mitä hän teki, hän teki antaumuksella. Minun passiivisuuteni oli pahinta mitä hänelle voi tapahtua. 

Tytöllä on äidin antama vihko mukanaan. Hänen tekee monesti mieli viestittää jotain kirjoittamalla, mutta hän työntää vihon pois. Kerran hän kohauttaa olkapäitään ja katuu kohta, koska onhan sekin kommunikointia. 
Hän pelkää, että jos alkaa kommunikoida, hänelle ei jää enää mitään suojaa.
Vähittäinen muutos alkaa ehkä tapahtua siinä, kun tyttö huomaa vahvassa kaikesta selviävässä äidissään pelon, siitä huolimatta, että tämä puolustaa häntä pontevasti koulua ja asiantuntijoita vastaan ja sanoo, että hänen tyttärensä saa olla juuri sellainen kuin on.

Me olimme moitteettomia ihan vain siksi, että äiti halusi niin. 

Osaan eläytyä tässä kirjassa sekä äidin että tyttären osaan. 
Olen itse lakannut Ellenin ikäisenä syömästä. Sen kieltäymyksen perusta tuntuu samalta kuin Ellenin puhumattomuuden. Epävarmuus, halu palata pieneksi ja kasvamisen pelko. Huoli. Äärimmäinen yksinäisyys ja itseriittoisuus.

Äidin osaan vasta osaankin eläytyä. Olen aina halunnut nähdä meidän perheemme valoisana. Ei ole tullut mieleenkään epäillä, etteivät omat lapset pärjäisi kaikessa mihin ryhtyvät. Olen myös halunnut tuoda kotiin iloa. 

Aloin miettiä, mikä on se raja, jolloin äidin pitää luovuttaa ja todeta, että asiantuntijoita tarvitaan. Jos oma lapsi olisi ryhtynyt puhumattomaksi, niin epäilen, että olisin mennyt jo muutaman päivän jälkeen hänen kanssaan lääkärille. Mutta on muuta sellaista, vasta myöhemmin esiin tullutta, mitä en silloin huomannut, koska olin niin keskittynyt paitsi omiin töihini niin myös näkemään kaiken hyvänä. 

Oma äitini vei minut syömättömyydestä lopulta kunnanlääkärille, joka puhui näivetystaudista ja määräsi ottamaan jotain vitamiinijuomaa. Minä aloin syödä, koska koin, että minusta välitettiin ja koska äitini oli niin hiljaa ja surullinen. Jos hän olisi moittinut minua ja pakottanut syömään, mitä hän myös oli jo turhaan yrittänyt ja katunut, niin olisin napittanut suuni kiinni ja jatkanut näivettymistä.

Eräässä tuttavaperheessä murrosikäinen poika jäi pois koulusta läsimään huoneeseensa ja vanhemmat tulkitsivat sen normaaliksi murrosikäisen käyttäytymiseksi. Kun pikkuveli tuli koulusta, hän löysi kodin, jossa oli veriroiskeita joka paikassa. Kotiin jäänyt oli ampunut itseään metsästysaseella ja jopa laahustanut haavoittuneena lataamaan sen uudestaan, koska ei onnistunut murhaamaan itseään ensimmäisellä laukauksella. 

Linda Boström Knausgård on sanonut kirjoittaneensa romaanissa Tervetuloa Amerikkaan omasta lapsuudestaan ja kertonut yhä tuntevansa ajoittain tarvetta paeta äänettömyyteen. Se on varmaan vaikeaa, koska hänellä on neljä pientä lasta hoidettavana yhteishuoltajuudessa ex-miehensä Karl-Ove Knausgårdin kanssa. Mietin, miksi niin monta. Tiedän, että lapset ovat suoja masennusta vastaan ja merkityksen antaja. Haluamme joskus lapsia vain jotta jaksaisimme elää.

Boström Knausgård on kirjoittanut aiemmin romaanin Helioskatastrofi, josta pidän todella paljon. Siitä olen kirjoittanut täällä. Myös Helioskatastrofissa on mieltään kipuilevat isä ja tytär. 
Kieli on molemmissa romaaneissa täsmällistä ja lyhyesti ilmaisevaa. Kirjailija loihtii kirjassaan Tervetuloa Amerikkaan vähillä sanoilla eteemme perheen, joka ei hevin unohdu. 
Ai miksi nimi Tervetuloa Amerikkaan? Nimi tulee äidin vuorosanoista näytelmässä, jossa hän esittää langennutta vapaudenjumalatarta, joka sirpale otsassa ilman soihtuaan toivottaa siirtolaiset tervetulleeksi Amerikkaan. Ja juuri nämä sanat "Tervetuloa Amerikkaan" tyttö halusi kiihkeästi kirjoittaa vihkoonsa.



Kävin vielä lukemassa lehtijuttuja ja toisten bloggaajien kirjoituksia tästä kirjasta. 

Aika moni  nostaa esiin sekä lukemista häiritsevänä että kiinnostusta nostavana sen, että Karl-Ove Knausgårdista tuli kirjallinen tähti ennen vaimon läpimurtoa. Itse en ole kokenut tätä asiaa mitenkään häiritsevänä. Kirjoitustyylit ovat näillä kirjailijoilla täysin erilaiset. Siinä missä Karl-Ove rönsyilee ja pyrkii kirjoittamaan "kaiken" kuten se oli tai olisi voinut olla Linda valikoi, etäännyttää ja tiivistää. Molemmat käyttävät omaelämäkerrallisia aineksia teoksissaan, mutta Lindan kirjat eivät ole autofiktiota, vaan omista kokemuksista jalostettua, täysin uutta. Pidän molemmista.
Karl Oven Taisteluni-sarjasta olen lukenut muut paitsi viimeisen osan, mutta en ole viitsinyt kirjoittaa niistä, koska niistä on kirjoitettu niin paljon ja koska ne ovat järkälemäisyydessään niin hankalia käsiteltäviä. Karl-Ovelta minua kiinnostaa nyt esseekokoelma Själens Amerika. Tässä Jokken kirjoitus siitä. 
Lindan seuraavaa jaksan tuskin odottaa. 

Kirjapolkuni-blogin Bleue viittaa kirjoituksessaan Hanna Hauruun Linda Boström Knausgårdin tyylisenä kirjoittajana. Totta, mielenterveysaiheet, tiivis muoto ja runollisuus yhdistävät näitä kirjailijoita. 

Tekstiluola-blogin Tuomaksen kirjoituksessa on kiinnostavia huomioita, mm. se, miten valtava määrä aiheita voi sisältyä näinkin suppeaan kirjaan ja miten Ellenin muistoissa näkyy suoraan ja välistä ohimennen syitä perheen onnettomuuteen. 

Turku ja Barcelona

Kuljin perjantai-iltana Kouvolan Taiteiden yön tapahtumissa. Olin katsomassa valokuvanäyttelyä ja mietin juuri, joko pitäisi kiirehtiä Kymi ...