maanantai 31. lokakuuta 2016

Janet Frame, Faces In The Water - ensimmäisiä mielisairaalan kuvauksia romaanimuodossa



Janet Framen toinen romaani Faces In The Water (1961) on ensimmäisiä fiktivisiä mielisairaalakuvauksia. Tekijä sanoo kirjan alussa, että dokumentinomaisuudestaan huolimatta kirja on fiktiota ja kukaan henkilöistä mukaanlukien päähenkilö Istina Mavet ei ole kuva todellisesta henkilöstä. Tällainen lisäys oli tarpeen 60-luvun alussa, siihen aikaan ihmisistä ei kirjoitettu heidän nimillään.  

Frame vietti kahdeksan vuotta nuoruudestaan mielisairaaloissa, joten romaanin tietopohja on vankka. Hän käsittelee kaikissa kirjoissaan oman elämänsä tragedioita. Fiktio ei aina peitä eikä fakta paljasta, joten voi olla, että tämä kirja on jopa todempi kuin elämäkertatrilogia, jonka Frame on sanonut kirjoittaneensa osoittaakseen, ettei ollut niin pahasti sairas kuin luultiin. Tämä tavoite on saattanut muovata elämäkertaa. Faces In The Water -teoksesta Frame on todennut, että hänen piti pehmentää joitain kokemiaan kauheuksia, koska niitä ei olisi todenmukaisina uskottu.  

I will write about the season of peril. I was put in hospital because a great gap opened in the ice floe between myself and the other people whom I watched, with their world, drifting away through a violet-coloured sea where hammerhead sharks in tropical ease swam side by side with the seals and the polar bears. I was alone on the ice. A blizzard came and I grew numb and wanted to lie down and sleep and I would have done so had not the strangers arrived... 
( Kirjoitan vaaratilanteesta. Minut pantiin sairaalaan, koska jäälauttaan aukesi suuri railo minun ja muiden ihmisten välille. Katselin heitä ja heidän maailmaansa ajelehtien violetinvärisessä meressä, jossa vasarahait uivat tropiikin levollisuudessa rinnakkain hylkeiden ja jääkarhujen kanssa. Olin yksin jäällä. Lumimyrsky tuli ja minä kohmetuin ja halusin panna makuulle ja nukkua ja olisin tehnytkin niin elleivät ne muukalaiset olisi tulleet ...)

Istina Mavet on sairaalassa puhumattomana, koska hän sekosi opettajana. Hän ei osannut olla vuokrahuoneessaan ja hän koki, että rehtori saatteli häntä kolmeksi jakautuneena, yksi perässä ja kaksi sivuilla.
Istina käy läpi kaikki osastot vapaimmasta, vähemmän sairaiden osastosta alimpaan, jossa saatetaan joutua istumaan koko päivä saman pöydän ympärillä kuin arestissa. Pienestäkin hermostumisesta suljetaan pakkopaitaan ja kun vessapyyntöä ei hyväksytä, Istina liukuu ja tekee tarpeensa pöydän alle. 
Tämän osaston potilaille tuodaan kylvyn jälkeen kasa vaatteita, josta voi haalia jotain päälleen. Mikään ei ole omaa. Kun Istina valittaa, ettei hänelle riittänyt housuja, hoitaja kivahtaa, että mitä sinä housuilla, eihän täällä ole miehiä. Terveyssiteitäkään ei ole aina saatavilla, ylikuormitetut hoitajat vastaavat niitä pyytävälle: Use your arse hole

Miksi tällaista "hoitoa"? Ajan käsityksen mukaan mieleltään sairaat olivat vain "opetuksen tarpeessa". He olivat kuin tottelemattomia lapsia, jotka piti opettaa säyseiksi. 
Sairaalassa pidettiin kaikki normaalista poikkevat ihmiset säilössä samassa laitoksessa, lapset, vanhukset, rikolliset, kehitysvammaiset, elämän nujertamat ja seonneet. Henkilökuntaa oli äärimmäisen vähän. Ihanteellisina aloittaneet hoitajat joko lopettivat ja menivät töihin muualle tai kyynistyivät ja muuttuivat konemaisiksi ja julmiksi. 
Erityispöytään jouduttuaan Istina tarkastelee sadan hengen osaston elämää kuin outoa balettia. Välillä hoitajat provosoivat potilaita väkivaltaan ja kutsuvat sitä nimellä "day's fun". Hupia saadaan myös karkkiryntäyksellä, jossa hoitaja heittää karamellejä ilmaan ja saa potilaat tappelemaan niistä. 

Yöt ovat levottomia, koska tehokkaita lääkkeitä ei ole. Hoitotoimenpiteet ja siirrot ovat sattumanvaraisia. Levottomimmat sidotaan pakkopaitaan tai suljetaan eristyshuoneeseen.
Sähköshokeilla uhataan ja niitä käytetään rangaistuksena tottelemattomuudedsta ja tunteiden ilmaisemisesta. Istinakin saa niitä parisataa. Syynä on mm se, että hän ei puhu eikä pysty syömään osaston kauhean hajun takia. Sähköshokki annetaan ilman nukutusta ja lihasrelaksantteja. Potilaat pelkäävät sitä kuin kuolemaa. Jotkut epäilevät, että sillä valmistetaan sähkötuoliteloitukseen. Keskitysleiriltä pelastunut, mutta mielenterveytensä menettänyt jugoslaavi epäilee, että häntä viedään kaasukammioon. Jos shokki ei tee toivotun passiiviseksi, annetaan toinen perään, kolmaskin.
Toinen sen ajan hoitomuoto on insuliinikooma, jota nykyään ei enää käytetä.

Ja sitten se viimeisin, uusi keksintö, leukotomia eli lobotomia. Potilaalle luvataan, että hänet muutetaan, jännitys poistetaan ja hänen persoonallisuutensa korjataan. Operaatiossa porataan reikä molempiin ohimoihin ja yhteyksiä sisemmäs aivoihin katkaistaan. Jotkut lääkärit kieltäytyvät tekemästä näitä leikkauksia.  

I remembered a picture of the brain; how it looked like a shelled walnut and its areas were marked in heavy print, Concentration, Memory, Emotion, like the names of cities in a strange allegorical land.
(Muistin kuvan aivoista: miten ne näyttivät kuin kuoressaan olevalta saksanpähkinältä, jonka osat oli merkitty vahvalla tekstillä, Keskittyminen, Muistot, Tunteet, kuten kaupunkien nimet oudossa allegorisessa maassa.)

Istina on nähnyt leikattuja kompuroimassa lobotomialiina kaljun päänsä suojana hoitajan tukemana. Aluksi näyttää siltä, että kehitystä tapahtuu; hoitajat ovat kiinnostuneita leikatusta kuin lapsi uudesta lelusta, mutta menettävät innostuksensa, kun huomaavat, että leikkaus ei tuottanutkaan mitään uutta ja uljasta.

Istina ei halua, että hänen aivoistaan varastetaan persoonallisuus, olkoonkin hauras. Hän kokee haluavansa kotiin, ei minnekään vastentahtoisten sukulaisten luo, vaan kiven koloon tai maakuoppaan. Hän tuntee lääkärin puheet persoonan muuttamisesta suurena yksinäisyytenä. 

Voisin kirjoittaa tästä vaikka kuinka paljon. Tuntuu siltä, että olen löytänyt uuden mielikirjailijan, jolta haluan lukea kaiken. 
Olen jo tilannut Framen 80-luvulla kirjoittaman elämäkertateoksen, joka sisältää kolme osaa To the Is-Land, An Angel at My Table ja The Envoy From Mirror City ja hänen 1963 kirjoittamansa Towards Another Summer, jonka hän ehdottomasti halusi julkaistavan vasta kuolemansa jälkeen, koska piti sitä niin henkilökohtaisena. Kirja julkaistiin 2007. Se esitellään lohduttoman yksinäisyyden kokemuksena viikonloppuvierailulla tuttavaperheessä. 

Lopuksi Faces In The Water ilkikurinen loppu. 
Nuo suomennokset ovat omiani, ajattelin että kaikki lukijat eivät ehkä osaa englantia, ja kun näitä ei hitto vie ole suomennettu!

Istina on lähtemässä sairaalasta. Hän seuraa erästä sairaalan tapahtumaa, keilailukauden aloitusta. Tanssiaiset, piknikit ja urheilupäivät ovat uusi keksintö. Niitä on alettu järjestää, kun joku on keksinyt, että potilaat ovat ihmisiä. Heidät puetaan omituisiin toisten hylkäämiin vaatteisiin ja meikataan räikeästi näyttämään huorilta. Sama tapahtuu silloin, kun laitoksessa on vieraita. Tästä lähtötilanteestaan Istina kertoo näin:
    I looked away from them and tried not to think of them and repeated to myself what one of the nurses had told me, 'When you leave hospital you must forget all you have ever seen, put it out of your mind completely as if it never happened, and go and live a normal life in the outside world.' 
    And by what I have written in this document you will see, won't you, that I have obeyed her?
    (Katsoin poispäin heistä ja yritin olla ajattelematta heitä ja toistin itselleni mitä yksi hoitajista oli sanonut minulle, 'Kun lähdet sairaalasta sinun pitää unohtaa kaikki mitä olet ikinä nähnyt, panna se täysin pois mielestäsi ikään kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut, ja ryhtyä elämään normaalia elämää ulkomaailmassa.'
    Ja siitä mitä olen kirjoittanut tähän dokumenttiin huomaatte, eikö vain, että olen totellut häntä?)

"Istina" on serbokroatiaa ja sen merkitys on totuus, "mavet" on hebreaksi kuolema.

Pari lomakuvaa vielä täältä Espanjan Aurinkorannikolta. Näen näissä jotain symbolista Istina Mavetin - Janet Framen - ja kaikkien mielenterveytensä kanssa kamppailevien  elämälle.


Paloma-puiston kaktuspuistosta


Näkymä Välimerelle meidän loma-asuntomme ikkunasta, 11. kerroksesta
aamuvarhaisella

lauantai 29. lokakuuta 2016

Janet Frame, Owls Do Cry ja vähän kirjailijasta


Ensimmäiset Frame-kirjani

Uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (Nene Janet Paterson Clutha) alkoi kiinnostaa minua luettuani Riitta Jalosen hänestä kirjoittaman kirjan Kirkkaus.
Jo muutama vuosi sitten tunsin houkutusta tutustua Framen kirjoihin nähtyäni televisiosta Jane Campionin elokuvan An Angel at My Table, joka perustuu Framen elämäkertatrilogiaan. Silloin asia unohtui, mutta nyt  kun jo toisen kerran kohtasin saman kiinnostavan henkilön toisen taiteilijan tulkitsemana kiirehdin hankkimaan kaksi hänen varhaista kirjaansa. Aion hankkia lisää. Pakko!

Janet Frame syntyi 1924 köyhiin oloihin viisilapsiseen perheeseen Dunedinissa Uudessa-Seelannissa. Perheen tyttäristä kaksi hukkui ja ainoa poika kärsi vaikeasta epilepsiasta. Lahjakas Janet pääsi opettajankoulutukseen ja vähän jo aloittamaan uraansakin, kun ahdistus ajoi hänet itsemurhayritykseen ja sen jälkeen psykiatriseen hoitoon, jossa hänet diagnosoitiin "hermoromahduksen" jälkeen skitsofreenikoksi.  
Kahdeksan vuoden mielisairaalajakso lyhyine kotiuttamisyrityksineen parikymppisestä lähes kolmikymppiseksi muovasi Janetin persoonaa ja jätti hänelle loppuelämäksi kysymyksen, oliko hänet diagnosoitu oikein. 
Hän oli pystynyt sairaaloissa ollessaan kirjoittamaan ja lähettämään novellejaan kilpailuihin. Vuonna 1951, vähän ennen suunniteltua leukotomialeikkausta, kuten lobotomiaa silloin kutsuttiin, tuli tieto, joka pelasti Framen aivot: hän oli voittanut arvostetun kirjoituskilpailun novellikokoelmallaan Lagoon and Other Stories
Kun Frame toipui tarpeeksi ja pääsi sairaalasta, hän sai tukijansa, kirjailijakollegan, avulla asunnon ja rauhan kirjoittaa. Tuloksena on kolmetoista romaania, joista kaksi on julkaistu postuumisti, kolme novellikokoelmaa, neljä runokokoelmaa, laaja elämäkerta ja lukuisia erillisiä kirjoituksia kokoelmissa ja julkaisuissa. Frame on todennut useasti haastatteluissa, että kirjoittaminen pelasti hänet.
Suuri muutos Framen elämässä tapahtui 1957, kun hän muutti Eurooppaan ja asui monta vuotta Lontoossa, jossa hakeutui tuskaisuuden ja masennuksen vuoksi hoitoon. Hän matkusteli paljon, mm. USA:ssa, jossa asui pitkään taiteilijaresidensseissä. Mieleltään paljon kipuillut kirjailija menehtyi leukemiaan vuonna 2004 Dunedinissa, jossa oli viettänyt lapsuutensa. 

Frame on saanut kaikki mahdolliset uusiseelantilaiset kirjallisuuspalkinnot ja joitain muualla anglosaksisessa maailmassa. Hän on ollut myös loppumittelöissä Nobel-palkinnosta. Miksi näin arvostetulta, mielen sairastumisen ja hoidon kuvaajana uraauurtavalta kirjailijalta ei ole suomennettu mitään?



Mitä pidätte romaanin Owls Do Cry (1957) kannesta?  Minusta se on kaunis. Tytön, Daphnen, varjo kretonkiverhon takana. Kannen päälle painetut mainoslauseet voisi yleensä siirtää taakse, mutta tällä kertaa hyväksyn mainoksen, koska se on niin tosi. Nuori uusiseelantilainen kirjailja Eleanor Catton kirjoittaa, että mikä tahansa Framen kirjoista voitaisiin julkaista tänään ja se olisi mullistava. Olen samaa mieltä.

Otsikko "Owls do cry" on Shakeapearen näytelmästä The Tempest, Myrsky
Francie, Withersin perheen esikoinen, on vasta 12, mutta joutuu jo lopettamaan koulun ja menemään aikuisten lailla töihin. Hän unohtaa alhaisen sosiaalisen statuksensa, likaisuutensa ja puutteellisuutensa lausuessaan paatoksella:
Where the bee sucks, there suck I
In a cowslip's bell I lie,
There I couch when owls do cry.
When owls do cry, when owls do cry.
 

Withersin perheessä on neljä lasta, Francie, Daphne, Toby ja Chicks. Maailmaa tarkastellaan vuoroin heidän kaikkien kautta. 
Ensimmäinen osa on nimeltään "Talk of Treasure". Lapset löytävät aarteita kaatopaikalta, pinnaavat koulustakin päästäkseen penkomaan romuja. Lapsen näkökulma näkyy tekstin muodossa. Lapsi assosioi, hyppää yhdestä asiasta toiseen ja liukuu rennosti ajassa yhdistäen menneen ja nykyisen, joskus jopa tulevan. Pisimmät virkkeet ovat puolen sivun mittaisia.

Toinen osa on nimeltään "Twenty Years Later". Perhe yrittää pärjätä, isä uurastaen ja äiti uskonsa tukemana. Francietä ei enää ole. Kaatumatautinen Toby ja nuorin Chicks eli Teresa selviävät lapsuutensa haavoista omien valintojensa avulla, vaikka eivät hyväksykään toistensa elämäntapaa. Teresan päiväkirja on hulvattomin pinnallisuuden ja sosiaalisen kiipimisen kuvaus, mitä olen lukenut. Onko Daphnekin kadonnut? Hän on laitoksessa, jossa olemista hävetään. Lukija jää vaaran tuntuun, josta epilogi pelastaa. 

Viimeinen osa, epilogi "Anyone We Know?", on ilotulitus. Se sisältää ironisen hulluttelevan koonnan kirjassa esiintyneistä ihmisistä. Paikallisen villatehtaan johtajan vaimo lukee uutisia sanomalehdestä miehelleen. Eräs uutinen koskee tapahtumaa miehen tehtaalla. Daphne Winters -niminen nainen on saanut ylennyksen ja sen kunniaksi kolmella timantilla koristellun rannekellon. Hän oli juuri vasta aloittanut töissä sairastettuaan pitkään jotain epämäräistä tautia ja käytyään läpi parantavan leikkauksen.

Daphne on kirjailijan itsensä alter ego. Kun hoitajat mainostavat Daphnelle lobotomiaa, he viittaavat erääseen operaation läpikäyneeseen, joka pystyy leikkauksen jälkeen jopa myymään hattuja kadulla. Daphne ajattelee, että hän ei haluaisi myydä hattuja, mutta jos kerran persoonallisuus muutetaan, niin ehkä... 
Paitsi että tämä tilannehan onkin toisessa lukemassani kirjassa Faces In The Water (1961), jonka päähenkilö on mielisairaalan potilas Istina Mavet. 

Daphne Winters, Istina Mavet ja mitähän muita vielä? Janet Frame kirjoittaa puolielämäkerrallisesti, hän käyttää kokemuksiaan lähteenä.
Muistot ovat aarre, kuten kaatopaikka Withersin lapsille. Framen kirjoitus on "talk of treasure", ammentamista loputtomasta aarrevarastosta.  
Kaatopaikalla tapahtuu kaikenlaista, myös todella pahaa. Ja mitä on ajateltava siitä, että kaatopaikan päälle rakennetaan moderni kerrostalo, johon pikkuporvarillinen Teresa suunnittelee muuttaa?

Owls Do Cry on komediallinen, yhteiskuntakriittinen, aikansa asenteita ravisteleva, runollinen, kiihkeä ja elävä.

Jos Framen aivoihin olisi porattu reikä, hän ei olisi kirjoittanut yhtään kirjaa novellikokelmansa jälkeen. Lobotomialeikatuissa on ollut pianisteja, jotka ovat operaation jälkeen toistaneet samaa yksinkertaista sävelmää ja kauhuissaan juosseet pakoon pianon luota.
Framen kohdalla on pohdittu, mikä häntä vaivasi. On nostettu esiin autismia ja introverttiyttä. Eri ajat rakentavat erilaisia kategorisointeja ahdistuksen ja tuskan ilmentymille ihmisessä. Margaret Drabble on otsikoinut Owls Do Cry-kirjaan laatimansa alkusanat "A Cry of Joy and Pain", ilon ja kivun huuto. 

Kirjoitan mielisairaalakuvauksesta Faces In The Water pikapuoliin.

tiistai 25. lokakuuta 2016

YK:n päivänä 24.10. 2016



Terveisiä Espanjan Aurinkorannikolta Benalmádenan kaupungista! Kaupungissa on upea puisto Parque De La Paloma, kyyhkyspuisto.
Ympäristöteos Paz (rauha) on koottu kivistä, joihin on myös kirjoitettu viestejä ja yhdistysten nimiä.  


Tässä kuvassa kyyhky on tullut tutkimaan Paloma-puiston suurikokoisia pääpatsaita.

Valkoista kyyhkystä on käytetty muinaisista ajoista lähtien rauhan symbolina.  
Oliivipuun oksalla on tämä sama symbolinen merkitys mm. Raamatussa ja Koraanissa. YK.n lipussa oliivipuun oksat ympäröivät  maailmankarttaa. Nooan arkki -tarinassa kyyhky toi arkkiin oliivipuun lehden merkiksi siitä, että vedenpaisumus on ohi ja elämä voittaa. 
Picasso on kuvannut lukuisissa töissään kyyhkysen lehvä nokassa rauhan viestin välittäjänä. 




Me käytämme mielellämme Suomessa englanninkielistä sanaa 'peace'. Peace and Love voisi olla vaikka seinällä sisustustauluna suomalaisessa kodissa siinä Home Sweet Home -taulun vieressä . 
Mitä vikaa on suomalaisissa sanoissa Rauha ja Rakkaus!

Katsomme parhaillaan uutisia brittikanavalta. Poliitikot väittelevät, ottaako lapsia turvaan Calais'n pakolaisleiriltä surkeista oloista. Uutiskuvat ovat sen näköisiä, että onko siinä jotain miettimistä. 

Katselimme myös Yle Areenalta suomalaiset uutiset. Suomessa on ollut rauhanmarsseja Syyrian rauhan puolesta. Se on hyvä. Voi kysyä, onko niistä hyötyä. On. Rauhanmarssit ja kivitaideteos  Paz kertovat arvoista. Taiteella ja symbolisella toiminnalla me vahvistamme hyviä arvoja. Ja on sekin nähty, useampaan kertaan,  että suurten joukkojen mielipide on muuttanut politiikkaa ja saanut aikaan mielettömyyksien loppumisen. 


Täällä ollaan vielä YK:n päivän puolella. Tietokoneeni on Suomen ajassa eli jo tiistaissa.
Olen toiveikkaalla mielellä. Tuntuu ihan siltä, että ilmassa on hyvän merkkejä.  

lauantai 22. lokakuuta 2016

Heidi Mäkinen, Ei saa mennä ulos saunaiholla




Ei saa mennä ulos saunaiholla on Heidi Mäkisen esikoisromaani. Mäkisellä on myös samanniminen blogi.

Päällimmäinen ajatus kirjan luettuani on että kirjoittajalla on hyvin tunnistettava ikioma tyyli, jonka tunnusmerkkejä on sympatia kuvattaviin henkilöihin ja ironia, joka ei satuta. Siis ironiakin voi olla leppoisaa: nuo poloiset yrittävät selvitä parhaansa mukaan ja ovat ihailtavia sekä tavallisuudessaan että omalaatuisuudessaan. Mäkisen tekstissä on myös piiloironiaa, joka ei heti aukea. 

Päähenkilöitä on kolme, nuori vanhustenosastolla työskentelevä hoitaja Sini, kuusikymppinen Eeva, Sinin seinänaapuri, joka nyt vasta tässä vaiheessa elämäänsä pääsee valitsemaan, miten haluaa elää ja rotukissa Kyllikki, itsenäinen kuten kissat ovat, oman arvonsa tunteva vanharouva.

Maailmaan ei kaivata enää yhtään lasta. Niitä on jo riittämiin. Tulevat silittelemään turkkiani ja saavat sen sotkuun. Kun pikkuisen raapaisen, niin jo alkavat parkua. 
....  
Kannattaa hankkia rotukissa. Se tekee tarpeensa laatikkoon eikä vaadi ympärivuorokautista vahtimista. Sitä voi silittää silloin kun sille sopii ja se sulostuttaa emäntäänsä kehräämällä.
     Ei tarvitse röyhtäyttää. 

Pöydissä istui iäkkäitä naisia. jotka tekivät jotain kielen opiskeluun liittyviä tehtäviä. Naiset eivät korkeasta iästään huolimatta näyttäneet oikeilta mummoilta. Aito mummo käytti rintaliivejä vain juhlatilaisuuksissa, muisti kaukaistenkin sukulaisten syntymä- ja nimipäivät, aito mummo ei värjännyt harmaita hiuksiaan piiloon ja hän neuloi sukkia kaikki säilömiseltä ja matonpesulta jäävät luppoajat.
     Oikea mummo ei opiskellut ranskaa.

Nuo käsiteltävän asian tiivistävät lakoniset loppulauseet, röyhtäytykset ja mummoille ei ranskaa, ovat niin hykerryttäviä, että on pakko nauraa ääneen. Samanlaiset hauskat yhteenvedot ovat tyypillisiä myös Mäkisen blogikirjoituksissa.

Sini ja Eeva näkevät ympärillään paljon ajan ilmiöitä ja ovat niissä itsekin mukana. On morsiamia, joiden hääkuvista ei tule täydellisiä, koska vihkipappi ei suostu käymään samalla kampaajalla ja kosmetologilla kuin morsian, vaan esiintyy kuvissa luonnontilaisena. On hullua laihduttamista ja botoxia. On facebook-viestintää, jossa kerrotaan, että nyt ryhdyn leipomaan sämpylöitä ja myöhemmin kuvataan ne sämpylät, laitetaan kuvat faceen ja aletaan odottaa tykkäyksiä. 

Kyllikki on erityisherkkä ja erityisvaativa. Hän katselee sekä Siniä että Eevaa kriittisesti. Kyllikki on myös yöeläjä, Mensan jäsen ja kirjailija. Hänen kohtalonsa on elää monilahjakkaana keskinkertaisuuksien keskellä.
Minulta kysytään, onko Rotukissan kuuma elämä avainromaani. En kerro. 
Kyllikki tuo minulle mieleen näyttelijä Miitta Sorvalin sketsihahmon Tellervo von Appelgrenin, rakastettavan suorasuun. 
Seksiä se emäntä kyttää, mutta tuskin saa. Ainakaan kunnollista. Siihen tarvitaan nuoruutta, terveyttä ja itsekeskeisyyttä. Kiinteitä lihaksi ja hyvää verenkiertoa.

Mäkisen tyyli muistuttaa ihailemaani Mark Levengoodin tyyliä. Elämä koettelee tragedioilla, mutta kaikesta selvitään. Avain selviytymiseen on hakeutuminen toisten seuraan. Mitä epätavallisin kohtaaminen voi johtaa ystävyyteen.

Kirjan alku on napakka, se vie suoraan Sinin maailmaan. 
- Tahdon, Sini sanoi peilille.  

Loppu on haikea. En paljasta sitä. Kaikkien kolmen elämä muuttuu alun lähtökohdista, Sinin, Eevan ja Kyllikin, monen juonimutkan kautta. Lukija on myötäelänyt, liikuttunut ja suuttunutkin kulkiessaan naisten mukana heidän vaiheissaan.

Pidän kovasti tästä kirjasta.
Kiitos Heidi Mäkinen! Taidan hankkia pari kirjaasi pukinkonttiin. Tulin hyvälle mielelle kirjastasi ja hyvää mieltähän on hyvä jakaa eteenpäin. 



Mäkisen ilme kuvassa sisäkannella kertoo, että nokkelia huomioita, kirpeitäkin, on pehmennetty huumorilla. Sama tunnelma Mäkisellä on myös blogissaan. 

Kirjan kansi on on mahtava. En löydä tekijän nimeä, se jää minulla varmaan piiloon kirjaston tarran alle. 
Kiiltäväturkkinen Kyllikkihän se siinä kannessa katselee arvioivasti kahta luuseria. 

Hyi mikä kuva. Emäntä on kuvattu ilman vaatteita. Nuoret ja kauniit ovat eri asia, mutta tuollainen vanha nainen, jolta puuttuu toinen rinta. Mautonta sanon minä. Onneksi kuva on mustavalkoinen, joten iho näyttää siedettävämmältä.
    Naapuri, joka syötti minulle katkarapuja on paksuna.
...
    Raskaus pilaa vartalon. Vaikka kuinka juoksisi jumpissa ja voitelisi itseään. Yksinhuoltajalla ei ole varaa omaan aerobic-ohjaajaan niin kuin Madonnalla on. Se onkin säilynyt kohtalaisessa kuosissa toisin kuin eräät. 


------------------
Lisäys su 23.10.

Kävin Heidin blogissa. Siellä on mainio, oivaltava työkaverin pitämä onnittelupuhe Heidille julkkareissa Tampereen murteella. Klikkaa tästä! 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Mitä ajattelin tänään: Naisen ikä




Hei lukijat! Olette varmaan jo ajatelleet, mihin minä olen hävinnyt. Täällä ollaan.  

Anna-lehden pääkirjoituksessa toimituspäällikkö Tyyne Pennanen kirjoittaa seuraavasti:
Anteeksi, saanko kysyä, minkä ikäinen olet? Kysymys saa minut joka kerta hämmentymään. No, tottakai saa kysyä! Olen 44-vuotias! Aina kun kuulen tämän kysymyksen minusta tuntuu kuin feminismi ottaisi askeleen taaksepäin kohti aikoja, jolloin naisen piti joko olla tai näyttää 25-vuotiaalta.

Minä koen aivan samalla tavalla. Olen 66, kohta 67 ja sopivassa iässä, kuten olin sopivassa iässä 25-vuotiaanakin. 
Olen tehnyt vaativaa työtä 35 vuotta, ja iän lisääntyessä tulin siinä joiltain osin vain paremmaksi. Olen saanut kolme lasta, jotka ovat jo aikuisia ja heillä kaikilla on lapsia. Enhän minä mitenkään voi olla enää nuori nainen. Miksi minun siis pitäisi kujerrella ja kiemurrella ikää kysyttäessä.

Kun nainen ei kerro ikäänsä pelkääkö hän, että jos ikä olisi tiedossa häntä saatettaisiin pitää vanhan näköisenä ikäisekseen? 
Haluaako hän varmistaa kehut salailemalla? No, minkä ikäiseksi kuvittelet minut? Tämän kysymyksen kuultuaan pitää ensin miettiä, mitä pitää totena ja sitten pudottaa siitä kymmenen vuotta. Ooh, kiitos, KIITOS! Ja kysyjä hyrisee mielihyvästä, olen ikäistäni nuoremman näköinen, ah!

Kun vaihdoin työpaikkaa viisikymppisenä eräs miespuolinen kollega sanoi lähtiessä minulle kohteliaisuutena, että hän tulee muistamaan minut ulkonäöllisistä avuista (juuri näin muotoiltuna). Siis naisen, joka oli tehnyt samaa työtä kuin hän, intomielisenä. Kiitin nöyrästi ja iloisena, hyvä kun saa kiitosta edes jostain. Siinä tilanteessa olin odottanut kehuja projekteista, joissa olin ollut aktiivisesti mukana - etupäässä niistä ja myös niistä. Saa ulkonäköäkin kehua.

Anna-lehden juttu sai minut ottamaan esiin vanhat kuvataulut, jotka ostin kerran kirpparilta. Toisessa on naisen, toisessa miehen elämänvaiheet. Miehen vaiheissa on lapset mukana vain yhdessä vuosikymmenessä, kolmikymppisenä, naisen kolmikymppisestä seitsenkymppiseen. Nainen on kumartuneena lapsukaisten puoleen suurimman osan elämästään, mies seisoo hyväryhtisenä yksinään. Mutta kun lastenhoito on ohi niin kas, mies onkin hoivaamassa naista. Nainen on itsekseen vasta 90-vuotiaana. 

No, tämähän on muuttunut täysin. Miehet ovat nykyään mukana lastensa elämässä vauvaiästä aikuisuuteen. Isoisät puuhastelevat lastenlasten kanssa. Sekä naiset että miehet ovat töissä ja saavat työuran jälkeen oman eläkkeensä. Sen jälkeen he molemmat vanhenevat omaan tahtiinsa. 




Kvinnans åldrar ja Mannens åldrar. Hauska verrata ja miettiä, miten ajat ovat muuttuneet ja miten vanhat käsitykset silti yhä vaikuttavat.




Vielä eräs kiinnostava kohta näissä vanhoissa tauluissa: naisella on enkeli mukana syntymässä ja kuolemassa, mies pärjää ilman. Uskonto ja lapset ovat kuuluneet naisille.

Vanhoja asenteita kuvaa sekin, että nainen on 'rouva' tai 'neiti', miehen tittelissä 'herra' ei ilmoiteta, onko vapaa vai varattu? Näitä tosin ei käytetä enää suomen kielessä niin paljon kuin ennen.
Amerikkalaisilla on käytössä lyhenne Ms entisten Mrs ja Miss ohessa. 
Olen kerran saanut postia eräältä englantilaiselta herrasmieheltä muodossa Mrs Unto Mentula - siis Rouva Unto Mentula! Kuulostaa ajalta ennen maailmansotia, suurten pukudraamojen aikaiselta. 

 

Tässä meidän mökkisaarta. Sille hyvästit! Laukut on pakattu ja kohta laitan läppärin matkatavaroihin. Eskokreeta ja kreetaesko (Mrs Unto Mentula - heh) lähtevät ajelemaan kohti lentokenttähotellia ja sieltä aamuvarhaisella Espanjaan. Seuraava kirjoitus tulee Benalmádenasta.

---------------------------

Lisäys illalla Pilotti-hotellissa:
Mikä sai minut Anna-lehden kirjoituksen lisäksi näihin ajatuksiin on USA:n presidenttiehdokas Trumpin käsitykset naisista. 
Nyt käydään myös keskustelua peruskouluille annetuista ohjeista sukupuolineutraaliuden toteuttamiseksi. Tasa-arvo koulussa on hyvä asia, mutta eri oppiaineisiin annetut esimerkkivinkit, joista olen lukenut, tuntuvat todella omituisilta ja keinotekoisilta. 
Sekä tyttönä että poikana olemisessa on omat hienot puolensa. On rikkautta, että on naisia ja miehiä eikä vain henkilöitä. 

lauantai 8. lokakuuta 2016

Kyösti Salovaara: 2112, Antiutopia


Kun eräänä kauniina kesäpäivänä kävelin Senaattorintorin poikki en aavistanut millaiseen seikkailuun joudun. Sana "seikkailu" kuulostaa helppohintaiselta.mutta käytän  sitä ja liioittelen, koska tavallisen ihmisen tavallisessa elämässä tällainen tapahtumasarja ilmeisesti on seikkailu. 

Näin alkaa Kyösti Salovaaran vuonna 2012 julkaisema nettikirja 2112 Antiutopia, joka on kriittinen tieteisromaani Yhteisen edun yhteiskunnasta. Ollaan noin sadan vuoden päässä tulevaisuudessa Suomessa, jossa ei paljon muusta maailmasta tiedetäkään. Massaturismi on loppunut kaikkialla, ihmiset pysyvät paikallaan. Ihmisen arvo mitataan hiilijalanjälkinä. 
Helsingissä asuu kolme ja puoli miljoonaa ihmistä, asutuksen keskittäminen on vähän kesken. Kansalaisilla on käytössä hiilipisteet, joita käyttäessä on mietittävä, haluaako hankkia kirjan vai viikon maissiohrapihvit.
Poliittiset puolueet ja kansalaisliikkeet on lopetettu, virkamiehet hallitsevat. Tuhlausyhteiskunnan suosima demokraattisuus on havaittu tehottomaksi, sen sijaan jokaisella on oma pikkuvirkamies, kotiklerkki, johon on pidettävä yhteyttä. 

Päähenkilö ja minäkertoja, Jösse-nimeä käyttävä Gustav Hjort, opettaa Helsingin yliopistossa poliittista historiaa ja vuoden 2017 Yhteisen edun vallankumousta. Historia ei ole suosiossa, koska ye-yhteiskunnassa arvostetaan vain  hiilivapaata nykyisyyttä ja tulevaisuutta. 
Nyt Jösse on matkalla tapaamaan Yhteisen edun ministeriä (yem), joka on koonnut ryhmän tärkeään tehtävään selvittämään, miksi äly on häipynyt Helsingistä, mutta kasvanut Kuopion seudulla. Pitkäaikaisten tilastojen mukaan yloppilaiden taso on korkeampi Savossa ja myös väestön keski-ikä on siellä korkeampi kuin hesalaisilla. Keskittämisen ideahan on ollut paitsi tietenkin säästö myös ideoiden keskittyminen ja sitä myötä innovatiivisuuden kasvu. 

Kokouksen jälkeen Jösse tutkii koulutukseen liittyviä päätöksiä, mutta ei keksi mitään, mikä voisi selittää ongelman. Vuonna 2016, jo vanhan yhteiskunnan aikana, peruskoulun luonnontieteellisiä tunteja oli vähennetty roimasti ja otettu tilalle draamaa ja käsityötä, mutta tämäkin koski koko maata. 

Retkikunnan matka Kuopioon autonrämällä on melkoinen seikkailu. Porukka osaa pitää yhdessä hauskaa, henkilöt tutustuvat toisiinsa. Matkan varrella veneillään ja kalastetaan, keskustellaan ja rakastutaan, vaikka e-pistos aiheuttaakin harmia. Vanhemmat heteromiehet saavat yhteisen edun nimissä eunukkipistoksen.  

Maanteitä ei ole hoidettu, koska niitä ei tarvita. Metsät on kaadettu. Tienvarsia reunustavat valtavat pellot kasvisruuan saannin turvaamiseksi. Samasta syystä myös lannoitusta käytetään niin runsaasti, että vesistöt ovat paksun levän peitossa.  

Kirja on jaettu kolmeen osaan ja niiden sisällä lukuihin. Osien alussa on lainaukset Stephen Hawkingilta, F. Scott Fitzgeraldilta ja Olavi Paavolaiselta.
Esimerkki hauskasta luvun nimestä: Kotona keitin espresson ja muistelin kokouksen kulkua (tässä luvussa on mukana kuivaa tieteellistä asiaa jonka yli lukija voi halutessaan hypätä). 

Kahvia ei ole siis kielletty, siihen ei ole uskallettu puuttua. Saunat on kielletty, mutta siellä täällä on yhä salasaunoja. 
Yhteenvetona yhteiskunnan apeasta tilasta voi sanoa, että ihmisten elämästä on poistettu vivahteet, jäljellä on välttämätön. 

Kirjan kuolema on alkanut siirtymisestä sähkökirjoihin. Niitä oli helppo sensuroida yhteisen edun kulttuurin nimissä, ja hiilijalanjälkiarvot ohjasivat sähkön käyttöä viihdekirjan julkaisua tärkeämpiin asioihin. 

Jösse on varovainen toisinajattelija. Hän pitää järkevyyden yhteiskuntaa vapautta rajoittavana totalitarismina ja kaipaa vanhaa hömppäkulttuuriaikaa.

Ajatella jotain mitä kukaan muu ei ole ajatellut?  Onko se mahdollista että tavallinen ihminen, esimerkiksi minä Jösse Hjort, keksii elämässään yhden ihan oikean ajatuksen, jota kukaan muu ei ole koskaan eikä missään ajatellut?

Menneisyys on vaarallinen matka tulevaisuuteen. 

Mitä Kuopiossa tapahtuu? 
Sen saatte selville, lukemalla kirjan ilmaiseksi täältä

Kirjan alun verkkaisuus ja pähkäily valmistavat huikeaan, julmaan loppunäytökseen. Sen voin kertoa, että kyseessä ei ole tyypillinen dystopia.

Lopussa Jösse sanoo: 
Mutta minä en ollut viaton.
Minusta tuntui, että minun pitää polvistua nurmikolle tunnustamaan syntini.

Hän päivää kirjansa Antibesissa 6.6. 2113 



Tässä kuvassa kirja on minulla luvun alla junassa. Teksti houkutti ja koukutti ja pani jatkamaan. 

Olin  juuri lukenut Coetzeen Jeesus-dystopiat ja koin, että Kyösti Salovaaran tekstissä on samanlainen kolkko ja niukka maailma. Salovaaran Antiutopian Jösse on samanlainen  hiljainen epäilijä ja huomioija kuin The Childhood of Jesus ja The Schooldays of Jesus -kirjojen Simon. 

Antiutopia-nimi kertoo, että utopiaan tähdättiin, mutta... 
Monet kirjan aiheista nostavat esiin tuttuuden tunteen: näinhän nyt näyttäisi monessa asiassa käyvän. Voisiko tehdä jotain toisin? 
Voisiko kaiken nähdä myös aivan toisin?

Kyösti Salovaaralla on blogissaan esseetyyli. Tässä romaanissa on esseetyylin ohessa myös muuta: ympäristön kuvausta, veneilyn ja kalastamisen kuvausta, onnistunutta dialogia, kaunista rakastumisen ja erotiikan kuvausta ja huumoria, joka on joskus mustaa ja joskus hersyvän koomista. 
Mikkelin torin patsaissa puistoparlamenttina näkyy vanhoja presidenttejä, jotka Jösse historiantutkijana tunnistaa, ja onpa siellä viimeiset vallattomat, ilkikuriset kansalliskirjailijatkin Reijo Mäki, Sofi Oksanen ja Jari Tervo. Heidän jälkeensä kirjailijoista tuli yhteisen edun sisäistäneitä virkamiehiä.  


Salovaaran kirjan ulkoasun suunnittelun on tehnyt Olli Turunen Tovia Designista. Hänen ovat myös kansien valokuvat.

Takakannen utopia

torstai 6. lokakuuta 2016

Tervetuloa pieni!




Meille syntyi pojantytär toissapäivänä. Minulla on onnellinen ja haikea olo. Pikkuisella on isot silmät, joita hän ei vielä päivän vanhana sairaalasssa käydessämme pystynyt pitämään kokonaan auki. Meidän maailmamme kirkkaus häikäisee häntä. Hän totuttelee tänne, viileään ilmaan ihollaan ja outoihin ääniin. Syöminen ja ruuansulatus on opeteltava. Äidin ja isän puhe on sentään tuttua ja rauhoittavaa, ja sylissä lämpimässä on hyvä olla. 

Eräs runo alkoi pyöriä mielessäni. Tässä se on: Uuno Kailas, Lapsen kehto.

                                      Lapsen kehto - valtakunta suurin:
                                      siinä nukkuu pieni äärettömyys.

                                      Salaperäinen on kehto keinuessaan:
                                      siinä tuuditellaan tulevaisuus.
                                      Siinä odottavat kapaloissaan
                                      kaikki voimat, kaikki tapahtumat
                                      kaikki viattomuus, kaikki synnit, 
                                      koko mystillinen ihmiselo.

                                      Väkevä on lapsi, lapsen käsi.
                                      Hän on kerran punnitseva meidät.

                                      Lapsi leikkii huolettomin käsin, 
                                      nimillämme unohduksen leikin. 



Vaarin sylissä

                                         Never forget who you are
                                             Little star
                                        Shining brighter than all the stars in the sky
                                        Never forget how to dream 
                                             Butterfly
                                        Never forget where you come from
                                             From Love
                                                               (Madonnan laulusta Little Star)

maanantai 3. lokakuuta 2016

Kirjoista ja lukemisesta, Turun reissullani koettua ja mietittyä


Kirjanmerkin ajatus

Olin ensimmäisen kerran elämässäni Turun kirjamessuilla. Turun messuthan ovat jo 25 vuotta vanhat, Helsingissä on messuiltu 15 vuotta, ja joissain muissa kaupungeissa on ollut pienempiä kirjamessutapahtumia.

Kävin messuilla suppeasti perjantaina, avajaisissa ja parissa muussa tilaisuudessa. Turun matkallani oli muutakin tarkoitusta ja ohjelmaa, mutta sainpahan tällä piipahduksella vähän kuvaa siitä, mitä Turku tarjoaa. 

Avajaisista jäi mieleeni Tarja Halosen lause kirjallisuuden annista ja Wladimir Kaminerin esiintyminen ja hänen kiteytyksensä kirjallisuuden tehtävästä.

Halosen lause: Lukeminen on tapa hankkia moninkertainen elämä.

Wladimir Kaminer oli yksi kirjamessujen saksalaisvieraista. Messujen teemana olivat Saksa ja Satakunta. 


Kaminer on syntynyt Neuvostoliitossa, josta hän lähti saatuaan vuonna 1990 Saksasta turvapaikan juutalaisena pakolaisena. Hän ei osannut maahan tullessaan kieltä juuri ollenkaan eikä tuntenut kulttuuria muuten kuin salakuljetettujen kirjojen ja elokuvien välittämänä houkuttelevana kuvana.
Silloisessa Neuvostoliitossa kirjallisuus ja muu taide oli opettavaista ja ylevää. Taide palveli valtiota ja sen tehtävänä  oli esittää parempi ihminen. Kaminer totesi, että tällainen taide oli tylsää. 
Kirjailijat tiesivät, että Tolstoi ja muut klassikot olivat kuvanneet intohimoisia ja epäonnistuneita yksilöitä, hurjiakin, mutta se oli mennyttä aikaa. 
Kaikki ahmivat oman yllätyksettömän taiteen ohella salaa länsitaidetta. Sen esittämä ihminen oli hauska ja leikkisä, usein karnevalistinen. Sieppari ruispellossa, Beckettin hahmot, David Bowie. Kun tietämys länsimaista oli näiden ikonisten hahmojen varassa, niin länteen päästyä todellisuus vaikuttikin poroporvarillisemmalta kuin oli odottanut.

Kaminer on nykyään Berliinissä tunnettu kolumnisti, kirjailija, radioesiintyjä ja ns. ryssändiskojen järjestäjä. Hän on kirjoittanut paljon ja kaiken uudella äidinkielellään saksaksi. 
Kirjailija, joka on itse tullut maahan pakolaisena, on saanut viime aikoina todeta, että hänen kirjojaan käytetään opetusmateriaalina syyrialaisille ja irakilaisille pakolaisille. 
Kaminer esiintyi hyvin valmistellusti ja sai ansaitusti runsaimmat taputukset.

Kaminer lopetti puheensa seuraavasti: Kirjallisuuden tehtävä on välittää se oivallus tai viesti, että kaikki me olemme samassa pelastusveneessä ja kaikki me olemme yksi teistä. 

Kun Kaminer kertoi kirjoistaan, minulla alkoi raksuttaa. Minähän olen lukenut hänen hauskan Berliinin oppaansa Berliinin matkaopas uteliaille turisteille. Tämän kirjan nimi on alkukielellään hauskempi Ich bin kein Berliner. Ein Reiseführer für faule Touristen (Enhän minä ole berliiniläinen, matkaopas laiskoille turisteille). Viittaus John F. Kennedyn puheeseen 1963: "Ich bin ein Berliner."

Vietimme mieheni kanssa noin viikon Berliinissä tammikuussa 2011. Majapaikassamme oli tämä Kaminerin kirja. Minä luin kirjan, hekotin ja ehdotin, että tehdään kaikenlaista, mitä Wladimir K. ehdottaa. Niinpä me menimme eräänä päivänä Gasthausiin ja mieheni tilasi perinneruuan Schweinehaxe. Kirjassa Kaminer pakinoi, että japanilaisturistit tilaavat usein tämän annoksen vain kuvatakseen sen ja jättävät koskemattomaksi, jolloin se voidaan tuoda tarjolle taas uudestaan uudelle asiakkaalle. Voi hurja, olisittepa nähneet sen annoksen! Lautasella oli valtava muhkura keitettyä vaaleanpunaista lihaa, sianpotka, jossa oli jäljellä paksu nahka ja harjaksia, vieressä läjä hapankaalia, mausteena vain suolaa. Minä tilasin jotain muuta, mutta sekin oli liiaksi perinneruokaa. Sivusilmällä näin japanilaisen tyttöryhmän hihittämässä annostensa ääressä. 



Mikäs siellä onkaan kädessä, Kaminerin opas! Olemme ottaneet itselaukaisijalla tällaisen kirjallisen ehtoopuhdekuvan. Berliinissä piti olla sisätiloissa hurjasti päällä tammikuussa, kuten melkein kaikkialla muualla talvisin paitsi meillä Suomessa.

Berliinistä takaisin Turkuun. 
Messuilla oli nähtävänä Suomen vanhin asiakirja, joka täytti juuri messujen aikana 700 vuotta. Tämä asiakirja on Ruotsin kuninkaan Birger Maununpojan latinankielinen kirje Karjalan naisille naisrauhan puolesta 1.10.1316. 
Ajatelkaa, 1316!

Kirjoitin messupöytiä katsellessa muistiin seuraavat kirjat:
Johanna Korhonen, Mikä niitä riivaa (nykyisen julkisen keskustelun mahdottomuudesta, huutamisesta ja itsekeskeisestä yksinpuhelusta)
Wilhelm Schmid, Tyyneys (vanhuudesta tärkeänä elämänvaiheena)
Antti Eskola, Vanhuus (Luin jostain haastattelusta Eskolan mainioita ajatuksia, esim. sellaisen, että miksi vanhojen ihmisten pitäisi koko ajan kehittää itseään, ratkaista sudokuja ja opiskella uusia kieliä oikeuttaakseen ansaitun joutilaana olonsa!)

Kotona olen katsellut messulehden listaa saksankielisen kirjallisuuden suomennoksista viime vuosilta. Huomaan paljon tuttuja nimiä, vaikka olen luullut keskittyneeni anglosaksiseen kirjallisuuteen. Kathrin Gerlof kuulostaa lupaavalta uudelta kirjailijalta, jonka teokseen Vaikeneminen haluan tutustua. 

Junalukemisena minulla oli Kyösti Salovaaran kirja 2112, Antiutopia. Siinäkin on hyvä kohta kirjallisuuden merkityksestä. Kirjoitan kirjasta vielä lisää, tässä vain lainaus, joka tuntuu sopivan myös Johanna Korhosen mietteisiin mekastamisesta keskustelun sijasta. Päähenkilö Jössen, Gustav Hjortin, pohdiskelua: 
Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä. Kun  tietoa rajoitetaan, sen jättämä tyhjiö täyttyy juoruilla, huhuilla, valheilla ja ennakkoluuloilla. Mitä vähemmän tiedät, sitä enemmän uskot yliluonnolliseen, ja mitä enemmän uskot yliluonnolliseen, sitä helpompi sinua on ohjailla vallanpitäjien haluamaan suuntaan, koska kaikki mitä sinulle tapahtuu, tuntuu olevan kohtalon käsissä, ei sinun omassa vallassasi. Tietämätön ihminen käyttäytyy kuin silakka parvessa, joka yhtenä kollektiivina vaistomaisesti muuttaa suuntaa varjon häivähtäessä veden pinnalla. Tietämätön ei tiedä mikä varjon aiheuttaa, pitääkö pelätä vai ei. 

Vielä pitää antaa piiskoja Turun messujen järjestäjille avajaisista. 
PUOLET istuinriveistä oli varattu kutsuvieraille, Ihmisiä ajettiin edestä Auditorion takaosaan. Yleensähän vain rivi tai kaksi varataan Your Excellencies -tyypeille. Ilmeisesti kutsuvieraisiin laskettiin myös kaikki, jotka olivat mukana järjestelyissä. No, osa "tavan ihmisiä" (kainuulainen sanonta) seisoskeli sitten ahtaasti reunoilla, ja kun varattuja istuimia jäi tyhjäksi lapset - hyvä lapset! - puikkelehtivat niihin ja kohta taas pois, kun ei kiinnostanutkaan.

Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä.  Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen ...