sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Sain Leenalta viiden kirjan haasteen, jonka koen kirjoittamaan houkuttavaksi.

Valmistin tämän kirjoituksen kuvaksi kansikuvan kirjasta, johon Hannu Mäkelä on valinnut kestävimpiä runoja Eino Leinon suurista runokokoelmista. Jos, tai kun (tietysti kun), luet tämän kirjoitukseni loppuun selviää miksi kuvasin tämän. 


1. Kirja, jota luen parhaillaan

Juuri nyt en mitään. Luin peräkkäin Toni Morrisonin romaanit Armolahja ja Minun kansani, minun rakkaani. Nyt on menossa sulatteluvaihe, jolloin luen sanoma- ja aikakauslehtiä. Noista kahdesta kirjoitettuani luen Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö.


2. Kirja, josta pidin lapsena

Minä en saanut lapsena käsiini paljon lastenkirjoja. Luin kotonani poikkeilevan kiertävän kulkukauppiaan minulle lahjoittamia aikuisten kirjoja, jotka hän oli hankkinut huutokaupoista, Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Ihan kaikkea en ymmärtänyt. Ahon Papin rouva jätti haaveellisen ja romanttisen olon. Ymmärsin että aikuisten elämässä rakastutaan kipeästi. Canthin Anna-Liisa ja Roinilan talossa  tartuttivat voimakkaan halun olla oikeudenmukaisuuden puolella. Oiva Paloheimon tyttökirja Tirlittan on jäänyt lastenkirjoista mieleeni siksi, että siinä oli neuvokas kultakutrinen tyttö.


3. Kirja, joka jäi kesken

Voi anteeksi Alexandra Salmela! Minulla jäi Antisankari kesken. Rakastin edellistä romaaniasi 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja sitä ennen lukemaani pitkää novelliasi Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Sijoittaisitko, olisitko niin kiltti, seuraavan novellisi enemmän arkitodellisuuteen, ei niin täysin fantasiamaailmaan, niin se sopisi minulle paremmin.
Olin jättää kesken Laura Lindstedtin Oneironin, koska sen lukeminen oli puoleen väliin asti tervanjuontia. Luin sen kuitenkin loppuun ymmärtääkseni, miksi kirjaa kehutaan.
Kaikki kirjat eivät ole kaikille lukijoille.  Sanonta  kuuluu, että makuasioista on turha kiistellä. Niistä on kuitenkin hauska kiistellä - tai miten kukin nyt tuonkin verbin  ymmärtää - keskustella, väitellä.
Yksi paksu uutuuskirja, jota olin jo palauttamassa kirjastoon, on edellä mainitsemani Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Kirjoituskurssini ohjaaja luki tästä kirjasta sellaisen otteen, että kun tulin kurssilta kotiin, siirsin ensi töikseni Rakkaudenhirviön eteispöydän palautuspinosta takaisin lainakirjahyllylle.


4. Kirja, joka tei vaikutuksen

Olen kirjoittanut blogissa paljon John Maxwell Coetzeestä. Rakastuin hänen kirjoihinsa, kun sain käsiini romaanin Maan sydämessä ja luin sitä läpi kesäyön. Minua kiehtoo sortajien ja sorrettujen asetelma, sen pysyvyys ja se tilanne, kun roolit alkavat vaihtua. 
Blogiaikana lukemistani suomalaisista kirjoista tulee mieleen kaksi suuren vaikutuksen tehnyttä ohutta kirjaa, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Heidi Köngäksen Luvattu. Molemmissa on hiottu, loppuun asti mietitty tyyli ja pitävä rakenne.
Nälkävuosi on kirja jolla aloitin bloggaamisen maaliskuussa 2013 vähän isäni kuoleman jälkeen. Kirja toi mieleen, miten isäni liikuttui kertoessaan oman isoäitinsä tapaamista nälkäisten laumoista, jotka olivat poikenneet taloon ja menneet laskiämpärille haromaan sieltä sotkun joukosta perunankuoria ja muita vähiä tähteitä, jotka oli kaavittu lautasilta sianruuaksi.
Luvattu on huikean eroottinen kirja, sillä hienovaraisella tavalla, josta minä pidän. Nyt tulee mieleeni, että Luvattua lukiessani pääsin varmaan samaan tunnelmaan kuin pienenä lukiessani Papin rouvaa. Ja Luvatun Maijan uljuus oli samaa päättäväisyyttä kuin Tirlittanilla. Varhaiset lukukokemukset saattavat vaikuttaa pitkälle.

Haastajani Leenan tapaan luen paljon esseitä. Pidän myös "essehtivistä" elämäkerroista tyyliin Claes Andersson, Merete Mazzarella, Pirkko Saisio, Karl Ove Knausgård. Ajoittain uppoudun kirjoitusoppaisiin.

Runoilijoista Eino Leino on minulle ehdoton kuningas. Siksi kuvana on hänen runoistaan kootun kirjan kansi. Elämän koreus on myös hänen 1915 julkaistun kokoelmansa nimi. Leinon kokoelmien nimetkin ovat runoutta, Painuva päivä, Halla, Sata ja yksi laulua


5. Kirja, johon palaan uudestaan

Olen palannut aika moneenkin kirjaan uudestaan. Uusia kirjoja lukiessa palailen myös jo luettujen tiettyihin kohtiin. Siksikin on hyvä omistaa jonkin verran kirjoja ja juuri paperikirjamuodossa. Voi levittää useamman teoksen rinnakkain pöydälle ja katsoa, mitä niillä on sanottavaa toisilleen.

Coetzeet olen lukenut uudestaan ja nyt luen Morrisoneja. Varsinkin sellaiset hyvät kirjat, joita olen lukenut kauan sitten opiskeluaikoina, avautuvat nyt eri tavalla ja enemmän kuin silloin.

Jaahas, sitten on haasteen heittämisen aika.  Haastan samoihin viiteen kysymykseen vastaamaan LiisunJaanan, Lukijattaren ja Hennin.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Elokuvissa, osa 2, Miekkailija



Klaus Härön Miekkailija huomioitiin hyvin maamme ulkopuolella. Se oli ehdokkaana sekä  Golden Globe että  Oscar -palkinnoille. 
Täällä meillä elokuva sai Anjalankosken elokuvapalkinnon (4000 euroa) viime vuonna parhaiten kotimaista elokuvakulttuuria edistäneenä ja rikastaneena elokuvana.

Olin nähnyt Miekkailijan aiemmin, mutta halusin katsoa sen uudelleen Kinosunnuntain palkintojuhlan yhteydessä, johon ohjaaja itse saapui paikalle.
Hyvä elokuva kuten kirjakin vain paranee, kun sen kokee uudelleen. Nyt kun en kiinnittänyt huomiota juoneen, saatoin keskittyä täysin elokuvan esteettisyyteen, pääosan esittäjän kärsivään olemukseen, lasten kirkassilmäiseen luottamukseen, musiikkiin ja kaikkiin nyansseihin hienossa kertomuksessa ihmisyydestä.

Härö luottaa elokuvissaan kuvan ja musiikin voimaan ja jättää vuorosanat pois aina kun voi. Tämä tuo hänen elokuviinsa rauhallisen ja arvokkaan tunnelman.  
Miekkailijassa on monta tasoa. Se on yhteiskunnallinen draama, kehityskertomus, klassinen rakkauskertomus ja siinä on myös viitteitä trillerin suuntaan.
 

Elokuvan päähenkilö on uransa menettänyt miekkailija Endel Nelis, joka joutuu pakenemaan poliittista vainoa paikasta toiseen. Hän päätyy opettajaksi syrjäiseen, takapajuiseen paikkaan, jossa monelta lapselta on isä kuollut tai viety vankileireille. Aika on 50-luvun alku ja paikka on neuvostovirolainen Haapsalun kaupunki. 
Tarinan taustalla on oikea henkilö Endel Nelis, jonka tytär on kertonut julkisuudessa isänsä tarinan. Sekä Nelisin tytär Helen että poika Peter ovat miekkailuvalmentajia ja heidän lapsensa alan harrastajia. 

Tarkoituksena oli alunperin ollut kuvata vain sitä, miten erillisyyteen tuomittu ihminen pääsee toisten yhteyteen, mutta kesken kuvausten tullut uutinen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan toi tarinaan David - Goljat -asetelman, pikkuruinen vasta-alkaja Marta Haapsalusta vastassaan iso kokenut miekkailijapoika Moskovasta.

Klaus Härö on energinen ja puhelias henkilö. Hän kertoi arvostavansa sitä, että saa tässä palkinnossa tunnustusta niiltä tahoilta, joille elokuva on alun perin tehty. Hän on saanut Kinosunnuntai-palkinnon myös aiemmin, vuonna 2004 elokuvasta Näkymätön Elina. Palkintoraadin puheenjohtaja, Antero Peräkasari vakuutti, että sen voi saada kolmannenkin kerran.

Härö kertoi tilaisuudessa elokuvanteon prosessista käsikirjoituksesta viimeistelyihin asti, suomalais-virolais-saksalaisesta yhteistyöstä, paikkojen lavastamisesta näyttämään vanhoilta, roolittamisesta ja säveltäjän etsimisestä. Hän kiitteli erityisesti käsikirjoittaja Anna Heinämaata. Käsikirjoittaja työskentelee yksin, kun koko muu elokuvaporukka tekee työtä yhdessä.

Suunnitelmia Häröllä on useampaan elokuvaan. Joskus käsikirjoitus tuntuu hyvältä, mutta jossain vaiheessa suunnitelma vain lässähtää ja filmiä ei synnykään. Siksi ei kannata puhua paljon keskeneräisistä töistä. Hän mainitsi, että seuraavaksi on tulossa Suomen kuningas, joka on myös Anna Heinämaan käsikirjoittama.

Te, jotka olette nähneet Härön elokuvia  - Näkymätön Elina, Postia pappi Jaakobille ja muita - niin voitteko kuvitella, että hän haluaisi tehdä toimintaelokuvan! Hänen elokuvansa ovat sijoittuneet menneisiin aikoihin, mutta hän tekisi erittäin mielellään myös nykyaikaan sijoittuvan filmin, jonka lavastaminen ei olisi niin suuri urakka kuin esim. Miekkailijan. Joka kerta kun oli löytynyt hyvä kuvauspaikka ja sinne mentiin kuvaamaan, niin eikös vanhan talon viereen ollut ilmestynyt jotain aivan modernia ja värikästä.

Nautin paljon 47. Kinosunnuntaista. Itse Opistokino on toiminut vuodesta 1969 jokaviikkoisine elokuvanäytäntöineen. Elokuvakerhoissa on perinteisesti katsottu klassikoita, meidän kerhossamme katsotaan etupäässä uusia elokuvia. 

Laitan tähän loppuun vielä listan palkituista elokuvista vuodesta 1985 alkaen. Olen nähnyt muutamaa lukuunottamatta nämä leffat ja olisin itsekin palkinnut ne. Vain yhdestä olen eri mieltä. Matti Ijäksen Haaveiden kehä ei ollut minun mieleiseni elokuva. Siinä on varmaan jotain sellaista, mitä en ymmärtänyt. ainakaan silloin kun sen näin. Täytyyhän sen olla hyvä, koska tämä raati on sen palkinnut. Pitää ehkä katsoa joskus uudelleen.



sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Elokuvissa, osa 1, Selma

Käyn torstai-iltaisin Anjalankosken Opistokinossa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tästä pääsee katsomaan minun torstai-iltojeni sisällön. Joitain kevään elokuvista olen nähnyt, esim. ensimmäisenä ohjelmassa olleen Amyn. Toista, eli viime torstaina näkemääni elokuvaa Selma en ollut nähnyt, koska sitä ei ole ollut  - outoa, miksi? - Suomessa elokuvateatterilevityksessä. Olin siis kuulkaas Suomen ensi-illassa Kouvolan lähiössä Myllykoskella eli Mylsällä.


Selma (2014) näyttää, miten Martin Luther King ja muut vapaustaistelijat saivat lopulta afroamerikkalaisille äänioikeuden. Nimi tulee kolmesta rotusortoa vastustavasta vuoden 1965 marssista, joissa oli tarkoitus marssia Selman kaupungista Alabaman pääkaupunkiin Montgomeryyn. Marsseilla kuoli paljon ihmisiä, koska jo Selman Edmund Pettus-sillalla oli vastassa liittovaltion armeija, joka  hyökkäsi vakavina, hiljaa kävelevien ihmisten  päälle  lyöden heitä hevosten selästä mailoilla ja piiskoilla poliisin puuttumatta asiaan. Otos, jossa mailoilla hakataan järjestelmällisesti ihmisten päitä kaiken peittyessä vähitellen kyynelkaasuun, on niin vavahduttava, että katsoja haluaa paeta sen katsomista.

Liikkeen johtaja King keskeytti toisen marssin keskelle siltaa, koska ei halunut uhrata niin paljon ihmishenkiä. Radikaaleimmat moittivat häntä tästä vakuuttaen, että tämän marssin laajuus ja siihen mukaan tulleet valkoiset, joita oli jopa kolmaosa, olisivat estäneet verenvuodatuksen. Murhanhimoiset etsivät kuitenkin marssiyrityksen jälkeen illan pimeässä käsiinsä pohjoisvaltioista marssimaan saapuneen "suvakkipapin" (en malta olla käyttämättä tätä termiä - ironisesti termin keksijöitä kohtaan!) ja hakkasi hänet hengiltä.

King käy keskustelemassa Lyndon B. Johnsonin kanssa vedoten tähän, haluaako tämä todellakin jäädä muistiin presidenttinä, joka lähetti miehiä Vietnamiin, mutta ei suojaamaan omia kansalaisia etelävaltioihin. Presidentti on kahden tulen välissä. Keskustelu sekayhteiskuntaa jyrkästi vastustavan Alabaman kuvernöörin George Wallacen kanssa, saa hänet näkemään selvimmin oman puolensa. Wallace on sitä mieltä, että jos "neekereille" nyt annetaan äänioikeus, niin sittenhän "ne" kohta jo haluavat puistoihin ja kouluihin ja jopa sosiaalihuollon piiriin.
King toteaa eräässä hienoista puheistaan, että Amerikan  mustia on vääristetty ihonvärin takia koko heidän elämänsä ajan.

Kolmatta marssia turvaamaan  lähetetään armeija ja kansalliskaarti. Mukaan lähtee myös laulajia ja bändejä, mm. Peter, Paul and Mary ja Joan Baez. Tästä marssista, johon jotkut liittyvät matkan varrella ja jossa jotkut ovat mukana koko 85 kilometrin matkan, tulee suuri, iloinen, äänekäs tapahtuma. Neljän päivän kuluttua marssi päättyy Alabama State Capitolille, jossa Martin Luther King puhuu, välillä huutaa, sydämensä pohjasta kuuluisan puheensa How Long, Not Long. Loppukuvissa ja teksteissä on lyhyesti tiedot, mitä elokuvan päähenkilöille tapahtui myöhemmin. Aika moni oli pian mukana hallinnossa ja hyvissä viroissa. Todellakaan pelkkä äänioikeus ei riittänyt, haluttiin myös puistoihin.

Pidin kovasti elokuvasta. Se on historiaa kuvittava, jännittävä, kuvaukseltaan kaunis ja näyttelijätyöltään tasokas laatuelokuva. Kingiä esittävä David Oyelowo oli amerikkalaisen lehtijutun mukaan odottanut vuosia saavansa näytellä tämän roolin.

Ohjaaja Ava DuVernay kasvoi Kaliforniassa, mutta hänen liikemiesisänsä on kotoisin Alabamasta ja on nähnyt Selma-marssit nuorena. DuVernay on tehnyt ennen Selmaa muutaman dokumentin ja kaksi fiktioelokuvaa. En ole nähnyt keneltäkään naisohjaajalta Selman kaltaista elokuvaa. Englantilaisen käsikirjoittajan David Denbyn käsikirjoitus oli odottanut toteutustaan vuodesta 2007. Filmi pystyttiin toteuttamaan, kun rahoitus saatiin kuntoon ja tuottajiksi tulivat mm. Oprah Winfrey ja Brad Pitt ja levittäjäksi Paramount. Oprah näyttelee itse elokuvassa innolla aktivisti Annie Lee Cooperia, joka tulee hakatuksi, mutta nousee joka kerta entistä vahvempana mukaan taisteluun epätasa-arvoa vastaan.
Mustien vapaustaistelu USA:ssa on kestoaihe kuten natsit ja holokausti. Ihmisen äärimmäinen pahuus kiinnostaa aina.

Elokuvaa oli suunniteltu pitkään, mutta ajoitushan oli hyvä, vuosi ennen Selman marssien 50-vuotisjuhlaa ja äänetysoikeuslakien hyväksymistä.

Elokuva-arvioita ei löydy suomalaisista lehdistä, koska sitä ei todellakaan ole esitetty meillä. The New Yorkerin toimittaja David Denby toteaa, että jos King eläisi meidän aikanamme ja seuraisi republikaanien yrityksiä rajoittaa kansalaisoikeuksia ja viedä yhteiskuntaa eriarvoisuuden tilaan, hän toteaisi, että meillä on vielä kauas matkaa, ryhdytään töihin.
Tästä tulee kaikenlaista mieleen myös tämän hetken Suomesta.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Ajan hammas, elämänkaari, jana, kehrä vai kaikkiko samaa hetkeä?

Ajan hammas syö niin esinettä kuin ihmistä. Viime aikoina olen ajatellut usein vanhenemista.
Vietin loppiaisena syntymäpäiviäni ja olen nyt lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä. Ihmettelen, mitä on tapahtunut. Vasta äsken jäin eläkkeelle. Mihin ne kuusi vuotta ovat menneet? Ne tuntuvat niin paljon lyhyemmiltä kuin kuuden vuoden jaksot nuorempana. Olen myös törmännyt blogeissa asioihin, jotka saavat muistelemaan. Eräässä blogissa oli kuvia 70-luvulta, vuosikymmeneltä, joka muokkasi minua paljon.

Tämä kuva on vuodelta 1964. Olen kuvassa 14-vuotias. Mekon olen ommellut itse. Hameeksi sitä sanottiin, ja se vaatekappale, mikä nykyään on hame oli "pualihame". Siskoni on kirjoittanut kuvan taakse Miss Mansikka Kesäkakka. Hän on ollut aina hyvin verbaalinen, ja skitsofrenian puhjetessa nuorena aikuisena hänen kielensä oli alkuun niin ilmaisuvoimaista, että yritin kirjoittaa hänen puheitaan henkeä haukkoen puhelimessa muistiin. Hän ei soita enää eikä varmaan muista, miksi kävi kirjoittamassa kuvan taakse tuon tervehdyksensä.
Hän ehkä nauroi sisarensa totiselle poseerausilmeelle. Mitä tämä kuvan tyttö, eli minä, ajatteli ja mistä haaveili? Muistan hänen olleen kaipaava ja tyytymätön siihen, mitä elämä silloin tarjosi. Kirjoitin jokin aika sitten Toni Morrisonin Sula-romaanin tytöistä. Eläydyin, koska tunnistin heissä niin paljon itseäni. Tytöt ovat monimutkaisempia ja intohimoisempia olentoja kuin monesti luullaan. Aikuisena myös unohtaa millainen oli. Hyvät kirjailijat auttavat nostamaan muistoja esiin.


Entä tämä nuori nainen vuodelta 1975? Elämässä oli tapahtunut paljon traagisia asioita. Miten se ei näy enempää vai näkyykö se edes yhtään hänessä!

Eräs bloggari kirjoitti, miten näkee ympärillään omissa lähimmissään vain kauniita ihmisiä. Jonkun toisen mielestä heissä voi olla vikoja ja puutteita. Kauneushan todella on katsojan silmissä. Minä näen paitsi lähimpäni myös nuoren itseni, tuon samalla kertaa tutun ja vieraan, nyt kuvissa kauniina. Silloin, kun nuo kuvat otettiin, häpesin aina jotain kohtaa itsestäni. Lapsena luulin olevani iso ja ruma amatsoni. eikä kukaan korjannut käsitystäni. 
Minun nuoruudessani ei ollut paljon peilejä. En muista, että sovituskopeissakaan olisi ollut sivupeilejä ja mahdollisuutta kauhistella tai ihailla omaa profiiliaan ja takaraivoaan.
Ei myöskään ollut sopivaa puuttua toisen ihmisen ulkonäköön, kehua tai moittia. Naapurin isokoisesta emännästä sanottiin vain, että hän on komea. Kukaan ei sanonut lihava tai läski. Sama pidättyväisyys koski ominaisuuksia. Homoisännästä sanottiin, että hän tykkää katsella mattomalleja ja semmoista, mistä yleensä emännät ovat kiinnostuneita. Minä ymmärsin silloin, että tämä isäntä on kauneudentajuinen.
Kauneudesta ei puhuttu ehkä myöskään siksi, että se oli vanhempieni sukupolvella niin nopeasti katoavaa. Raskausaika kulutti naisia niin, että heiltä putosivat hampaat. Myös liian raskas työ veti ihmisiä vänkyrään. Ihmisruumista ei ole tarkoitettu koneeksi, mutta sitä oli pakko käyttää maa- ja metsätöissä koneenomaisesti. "Hyvä tyäihminen" oli tärkeämpi arvo kuin kauneus, johon liittyi jotain pelättävää. Turhamainen, omaa erinomaisuuttaan korostava  ihminen oli minun lapsuuden ympäristössäni ehkä naurettavinta, mitä voi olla.
Toinen ominaisuus, mistä ei pidetty, oli  leuhkuus ja vähästä suuttuminen. "Siälä se ny menee pua pitkällä", sanottiin ihmisestä, joka suuttui pienestä ja  lähti leuhkana vetämään pois paikalta. Ai mikä pua - takapuoli. Minä en melkein voi kirjoittaa tätä sanaa, koska se tuntuu yhä niin rumalta. Lapsuuden kodissani ei puhuttu rumasti eikä kiroiltu. Kuulin roisia kieltä vasta kun lähdin maailmalle. Tynnyrissä kasvanut tyttö!

Eräs koulukuvaajan ottama kuva, vuosi on 1993.
Tässä iässä ehdin kaikkea. Olin mukana monissa projekteissa sekä työssä että vapaa-aikana. Perhe oli viisihenkinen ja touhua riitti. Tämän tunikan neuloin muun menon ohessa  itse. Hyvä tyäihminen!


Pääsin mummiksi vähän päälle viisikympisenä. Kuva on vuodelta 2003. Epäolennaisuudet ja itsekritiikki olivat jo alkaneet karista. Mitä siitä, jos on isot jalat ja kädet! Mitä siitä, jos sotkee sanoja puhuessaan ja muistaa väärin. Oli ihanaa päästä mummiksi. Tässä vaiheessa  minulle oli jo monta monituista kertaa sanottu, että olen kaunis ja ihana. 


Tässä juuri eläkkeelle jääneenä, tarmokkaana. Uusi elämä edessä, kun vain pysyisi terveenä.  Kun sairauksia sitten tulee, muuttaa ajatteluaan ja päättää, että mitä pienistä krempoista, kun ei vain saisi kuolemantautia. 

Vanhuus vanhentaa ja sairaus vanhentaa nykäisten. Vanheneminen on fyysisesti kuin murrosikää, mutta toisin päin. Sitä seuraa kiinnostuneena, mitä ulkoiselle olomuodolle tapahtuu, sillä erotuksella vain, että itseään ei tarkastele ahdistuneena eikä moittien. Aamulla katsoo peiliin hyväksyen ja näkee itsensä viehättävänä. Kas, kukapa se siellä, huomenta! Have a nice day!

Kaikki ikäkaudet ovat mukana vanhassa ihmisessä. Tiedän nuoren ihmisen levottomuuden, epämääräisen kaipuun ja ahdistuksen ja keski-ikäisen huolet, joista monet ovat turhia, mutta eihän sitä silloin tiennyt. Vaatimukset ja itsensä syyllistäminen ovat ominaisia kiireiselle keski-ikäiselle. Paljon rennommin olisi voinut monesti ottaa, mutta toisaalta pieni positiivinen stressi vie asioita eteenpäin. 
Stressitön elämä on tyhjää. Kiirekin on vain hyväksi, jos ne asiat mitä tekee ovat mieluisia. Parhaillaan minulla on kiire kirjoittaa kirjoituskurssille koulumatkastani, joka oli kauhuja täynnä, koska pelkäsin henkimaailman olentoja. Pelkäsin, että jostain pimeästä kahahtaa polkupyörän kapeaan valokiilaan koko tien valaiseva, häikäisevä enkeli tai suosta nousee sinne siunaamattomana haudatun lapsen luurankokäsi.

Henkisesti, asenteiltaan ja mielipiteiltään, ihminen muotoutuu koko elämänsä. Koko ajan tapahtuu uutta, johon on otettava kantaa. Olisi hyvä pysyä avoimena, kysellä ja kyseenalaistaa. Mutta voiko sitäkään valita! Temperamentti määrää kiihkeytemme ja tausta, aika ja ympäristö muokkaavat meitä.

HS:ssa Jaakko Lyytikäinen kirjoitti vähän aikaa sitten, että jääkiekossa menestyneet pikkuleijonat ovat saaneet pieninä iloa ja syliä ja ovat siksi niin tasapainoisia. Niin varmaan. On varmaan parempi, jos ihaillaan lapsena, mutta hyviä ihmisiä voi tulla myös niistä, joita ei paljon ihailla. Vanhempien ikäpolvien vanhemmilla ei ollut aikaa pysähtyä kehumaan ja ihailemaan lapsiaan eikä se ollut ajan tapa. Silti he antoivat hyviä eväitä elämään.

Miss Mansikka Kesäkakka haaveilemassa

torstai 21. tammikuuta 2016

Mikä ihmeen uussuomalainen?




Minä olen mahanmuuntaja. Minä tulin varastaa sun mies, Minä tulin varastaa sun sosiaalietuudet. Minä en työ.
Näin alkaa Alexandra Salmelan novelli. Suomeen muuttanut slovakialainen kotiäiti esittäytyy.

Kustannusosakeyhtiö Teos ja Euroopan kulttuurienvälisen teemavuoden 2008 toimikunta järjestivät Mikä ihmeen uussuomalainen -novellikilpailun, joka suunnattiin monien kulttuurien vaikutuspiirissä eläville kirjoittajille. Kilpailuun osallistui 108 kirjoittajaa. Heistä raati - Maarit Halmesarka, Silja Hiidenheimo, Olli Löytty ja Mikko Rimminen - valitsi parhaat 13 novellia, jotka koottiiin antologiaan. 

Luin tämän kirjan heti sen ilmestyttyä tuona teemavuonna ja riemastuin useistakin kirjoituksista, mutta eritoten Alexandra Salmelan veijaritarinastasta Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Olen kirjoittanut lukupäiväkirjaani tästä novellista:" Voi mikä valloittava ote. Lupaava kirjoittaja." Ja kas, vuonna 2010 Salmela julkaisi romaanin 27 eli kuolema tekee taiteilijan, josta olin aivan myyty. Siitä olen tiivistänyt mielipiteeni näin: "Hurmaava, kielellä leikittelevä tragikomedia." Osaisinpa vieläkin poimia olennaisen kirjasta näin vähin sanoin! Kun Salmelan kirja sai HS:n parhaan esikoisen palkinnon luin sen uudelleen ja huomioin: "Lopun nekrologi on surullisuudessaan nerokas." 27 oli sitten vielä Finlandia-ehdokkaanakin. Tänä vuonna Salmelalta ilmestyi dystopia Antisankari, johon en oikein päässyt sisälle.

Kävin googlailemassa tietoja muista Mikä ihmeen uussuomalainen -antologian kirjoittajista ja kyllähän siellä löytyy kulttuurialoilla menestyneitä muitakin, esim. somalitaustainen Naima Mohamud, joka on nykyään käsikirjoittaja ja ohjaaja ja on saanut vuonna 2014 Vuoden Kasvattaja -palkinnon. Enemmistö kirjoittajista on ollut novelleja kirjoittaessaan nuoria, jopa alle kaksikymppisiä. 

Novellien aiheet vaihtelevat. On kertomuksia  pakolaismatkasta ja perheen yhdistämisestä, vaikeudesta elää kahden kulttuurin elämää, elämästä ulkomaalaisen puolison kanssa ja siitä, miten uussuomalainen näkee Suomen ja suomalaiset.
Syyrialaisen isän ja romanialaisen äidin Puolassa syntynyt teinityttö Maryam Hamadon, joka käy lukiota Helsingissä ja "istuu kesät Syyriassa oliivipuun alla", joutuu siellä sukulaisissa oppimaan, että ihmisten kanssa on seurusteltava ja selvittävä sosiaalisessa ruletissa. Siinä menettää yksityisyyttään, mutta ei ole pelkoa, että kuolisi yksin ja jäisi mätänemään asuntoonsa kahdeksaksi vuodeksi. Korkeissa viroissa olevat tädit vievät hänet heti loman alussa ostamaan suomalaisten käytännöllisten kenkien tilalle naisellisempia, joilla hänestä tehtäisiiin taas ihminen eikä hän nolaisi sukua häissä.
Turkkilaissuomalainen teini Noomi Schulman puolestaan miettii, millä tavalla hän olisi erilainen, jos ei olisi asunut välillä Turkissa, vaan jäänyt Suomeen. Olisiko hän edelleen poikien paras kaveri, riehakas ja uskalias? Huomaisiko hän tuntea iloa siitä, että voi lähteä yksin juoksulenkille? Ymmärtäisikö hän, milloin puhutaan vain ironisesti ja milloin totta, tajuaisiko kiroilun ja juopottelun huvitteluksi ja aidoksi tunteenilmaisuksi eikä pitäisi sitä omituisuutena? Pitäisikö hän maailmaa suurena ja Suomeen syntymistä lottovoittona?  

Esipuheen raadin puolesta kirjoittanut Mikko Rimminen sanoo juuri sen, mitä itsekin ajattelin lukiessani. Novellit ovat täynnä iloa ja valoa ja suomen kieli taipuu niissä sekä tahallisesti että tahattomasti muotoihin, jotka riemastuttavat. Rimminen myös ihailee kirjoittajien rohkeutta lähteä kirjoittamaan tällä itselleen vieraalla "kummallisella ja hankalasti muotoonpuristuvalla kielellä".


Parhaaksi  raati on valinnut vasta 17-vuotiaan Maryam Hamadonin novellin Seurapiirihai sen kielen ja tyylin vuoksi, minun suosikkini Alexandra Salmelan novelli on saanut toisen sijan poskettoman hauskuutensa ja terävyytensä ansiosta ja kolmanneksi on valittu intialaistaustaisen nuoren miehen Nitin Soodin kaunis novelli Helsinki ja karavaanit.


Kirjan ulkoasu on mieleeni, suunnittelun on tehnyt Jenni Saari. Takakannen lieve on harvinaisen kaunis. Kuvassa on siitä yksityiskohta.



Rimmisen esipuheen loppu:
Kieli on alati muuttuva rakennelma; tulevaisuuden suomi ja Suomi ovat riippuvaisia kaikista niistä urheista ihmisistä, jotka jaksavat antaa panoksensa kielen ja kulttuurin kehittämiseen. Tässä antologiassa riittää toivottavasti pureksittavaa niille, jotka haluavat vannoa jonkin muuttumattoman kulttuurisysteemin nimeen.


Salmelan novellin kotiäiti on reipas ja yritteliäs. Hän tarkastelee asioita huumorin kautta.
Muta en mina kulu niihin mahanmuuntaja naisiin ja miesiin, jotka vain marisee ja valittaa koko aikaa. Minä olen optimisti, että muutin Suomeen, vaikka aina ei kaikki asiat ole pinkki. Minä yrritän sulauttaa itseni Suomeen ja sen kansaan, sen takia ahkerasti opiskelen suomalaisen kielen.

Esiteltyään itsensä kotiäiti kertoo myyttisen, polveilevan tarinan arkkityyppisestä sankarista maanmiehestään Paló Oskvarokista. Välillä hän ottaa lukijan mukaan pohtimaan tyylivalintoja. Salmela on suomen kielen ja kirjallisuuden maisteri Prahasta, sitä ennen hän on suorittanut dramaturgin tutkinnon Bratislavassa. hänellä on tyylit hallussa. Antisankari Paló luuli joutuneensa Ameriikkaan, mutta päätyykin Suomeen, jossa häntä odottavat monenlaiset seikkailut ennen kuin hän päätyy worldmusicin nousevaksi tähdeksi Kaustisille. 
Soratietä pitkin
kävelin ja itkin.
Tämä on mahanmuuntajablues.
Oh yeaaaaaah!

Kulttuuritietoisuus saattaa joskus jopa lisätä ennakkoluuloja, jos alamme pitää ihmisiä vain oman kulttuurinsa stereotypioina. 
Tämä kirja ei lisää ennakkoluuloja, vaan avartaa. Oli mielenkiintoista lukea näitä novelleja nyt, kun tilanne on maassamme monella tavalla erilainen kuin 2008. Taloudellinen tilanne on heikompi, ja pakolaisia on tullut enemmän kuin ennen. On otettu käyttöön termi vihapuhe, ja osa väestöstä vihaakin oikein olan takaa ja julkisesti mm. uskonnosta ja politiikasta eri tavoin ajattelevia ihmisiä sekä muualta Suomeen tulleita ja tänne pyrkiviä. Käytetään paljon sanaa kantasuomalainen, mikä on outo termi. Minulla se tuo mieleen lapsuuden maalaisympäristöstä kantakirjakarjan . 

Viimeisen sanan saa sanoa Noomi Schulman.
Kolme vuotta viimeisimmän maanvaihdoksen jälkeen asun Suomessa. Minulla on ystäviä ja  monella tapaa elämä on helpompaa. Silti ajoittain kaipaan. En tiedä, minne tai mitä. En haluaisi asua Turkissa, en viihtyä Suomessa. Olen koditon ja kotini on kaikkialla. Elämä on loppujen lopuksi auringonkukkia ja sateita kaikkialla, olen saanut huomata.  

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Toni Morrison, God Help the Child

Päätin Toni Morrison -lukuprojektissani lukea sittenkin uusimman ennen kuin palaan takaisin vanhoihin. God Help the Child on julkaistu sekä alkuperäisenä että suomennoksena viime vuoden aikana.


Kirjan teema on lapsuus ja sen vaikutus loppuelämään. Sekä päähenkilö Bride että hänen poikaystävänsä Booker kärsivät lapsuuden traumasta. Bride yrittää unohtaa häpeänsä ja syyllisyytensä ja Booker hellii omaansa.

Alkusitaatti on Raamatusta Luukkaan evankeliumista:
Suffer little children to come unto me, and forbid them not.
Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä.

Kirja on jaettu lukuihin, joissa puhuvat minä-muodossa Briden ja Bookerin lisäksi Briden elämän kovettama äiti Sweetness, hänen valkoihoinen ystävänsä Brooklyn,  lapsuuden tragediaan liittyvä opettaja Sofia ja lyhyessä omassa luvussaan sattumalta tielle osunut kaltoin kohdeltu Rain-tyttö.

Vaaleansävyisestä hipiästään ylpeä  musta nainen Sweetness saa tyttären, joka on sopimattoman musta.
She was so black she scared me. Midnight black, Sudanese black.

Hän häpeää lastaan  ja opettaa tämän kutsumaan itseään etunimellä, etteivät ihmiset edes pitäisi häntä äitinä. Lapsen epätoivottu väri saa isän pakenemaan ja Sweetnessin kasvattamaan tyttären ankaralla kädellä nöyryyteen ja näkymättömyyteen. Ja mitä tekee tyttö, hyljeksitty ja kiusattu Lula Ann Bridewell, jättää häpeän taakseen ja kuoriutuu parin vuoden  Ann Bride -kotelovaiheen jälkeen häikäiseväksi kaunottareksi Brideksi kauneusalalle!
I became a deep dark beauty who doesn´t need Botox for kissable lips or tanning spas to hide a deathlike pallor. And I don't need silicon in my butt. I sold my elegant blackness to all those childhood ghosts and now they pay me for it. I have to say, forcing those tormentors - the real ones and others like them - to drool with envy when they see me is more than payback. It´s glory.

Täydellisyys on osin designerin aikaansaamaa nimenmuutosta myöten. Bridehan tarkoittaa morsianta, ja entinen värikäs Lula Ann alkaa käyttää pelkkiä valkoisen sävyjä.
"Not only because of your name", he told me, "but because of what it does to your licorice skin", he said. "And black is the new black. Know what I mean? Wait. You're more Hershey's syrup than licorice. Makes people think of whipped cream and chocolate soufflé every time they see you."

Musta on uusi musta - siis myös aika nostaa esiin mustien kauneuden. Sinisenmustia alkaa näkyä TV-persoonina, muotilehdissä, mainoksissa ja elokuvissa, mitä rotuerottelun tummaihoisten kesken edukseen kokenut Sweetness hämmästelee. Hänen on vaikeaa nähdä tyttärensä kauneutta ja myöntää kasvatusmetodiensa huonoutta.

Bride saa hyvityksensä ja kostonsa, mutta ei onnea. Äidin rakkauden tavoitteleminen on saanut hänet tekemään jotakin, mitä ei voi ostaa pois rahalla ja mikä ei jätä häntä rauhaan. Oma kalvava syyllisyys, poikaystävän dilemma ja pienen Rainin tarina johdattavat häntä kohtaamaan sen pienen torjutun tytön, Lula Annin, joka ei vielä osannut olla "pantteri lumessa, tummaa kahvia kermavaahdolla".

Entä Sweetness? Milloin hän uskaltaa nähdä oman rakkaudettomuutensa ja lakkaa syyttämästä olosuhteita? 
Olosuhteiden luomat kovat naiset on yksi Morrisonin kirjoissa kulkeva aihe.
Voi kysyä, miten paljon olosuhteet on selittävä tekijä lapsen huonolle kohtelulle ja miten paljon tekosyy. Miten vaikeaa on myöntää elämänvalhetta ja peittelyä.

Kansi on harvinaisen kaunis. Tässä valokuva toimii maalauksen tavoin. Suomennoksen kannessa on myös valokuva, josta en pidä ollenkaan. En voisi kuvitella Bridea tämän näköiseksi ja näin avonnaista vaatetta käyttäväksi. Hänen valttinsa on klassinen tyylikkyys.


Taas englanniksi lukiessani alkoi kiinnostaa muutaman kohdan suomennos, esim. seuraava, jossa Bride tajuaa, ettei ole tiennyt poikaystävästään oikeastaan mitään.
She didn't say so, but it suddenly occurred to her that good sex was not knowledge. It was barely information.

Suomennos on vasta tilattu kirjastoihimme, mutta minun piti laittaa varaus vetämään. Haluan nähdä, miten Kaijamari Sivill kääntää Morrisonia. Kaikki aiemmat romaanit yhtä lukuunottamatta ovat Seppo Loposen suomentamia. Loponen on myös ihailemani Coetzeen kääntäjä. Minun kansani, minun rakkaani on Kaarina Sonckin kääntämä.
Hitaaksi alkaa lukemiseni käydä, jos aina pitää lukea englanniksi julkaistut kirjat toiseen kertaan suomeksi.
Minulla on niin valtava rakkaus englannin kieleen, että luen ääneen tästäkin kirjasta kauniita sanarimpsuja.
At first it was boring shopping for white-only clothes until I learned how many shades of white there were: ivory, oyster, alabaster, paper white, snow, cream. ecru, Champagne, ghost, bone.

Toni Morrisonin kuva kirjan sisäkannelta

Kävin lukemassa Ompun kirjoituksen tästä kirjasta. Hän oli halunnut lukea kirjasta juuri tämän painoksen sen kauniin kannen vuoksi ja kirjoittaa seuraavasti: Morrisonin lauseita tekee mieli lukea yhä uudestaan niiden silkan kauneuden vuoksi.
Juuri niin! Tässä linkki (klik) Ompun  blogiin Reader why did I marry him?

-----------------------------------
Lisäys 22.1.

Sain suomennoksen.
Yllä pohtimani kohta on suomennettu seuraavasti:
Bride ei sanonut sitä, mutta hänen  mieleensä juolahti yhtäkkiä, että hyvä seksi ei ollut toisen tuntemista. Se oli pelkkää tietoa.Siihen olisi voinut lisätä vielä  sanan 'hänestä', se oli pelkkää tietoa hänestä.
Suomennoksessa on enemmän murretta, puhekielisyyttä kuin alkukielisessä, esimerkinä alku: Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. Olen jo palauttanut englanninkielisen, mutta minulle jäi sellainen käsitys, että se oli yleiskielellä.


tiistai 12. tammikuuta 2016

Hieman lisää edelliseen kirjoitukseeni Morrisonin Sulasta



Tässä Toni Morrisonin Sulan suomennoksen kansi, johon on otettu osa Corneillen maalausta vuodelta 1984. Tämä on paljon vaikuttavampi kuin englanninkielisen taskukirjan kruusailtu kuva. 

Sula on suomennettu vasta 1995, parikymmentä vuotta julkaisustaan. Morrisonin saama Nobelin palkinto 1993 on varmaan sysännyt kustantamoja suomentamaan hänen varhaistuotantoaan. 

Deweyt ovat suomennoksessakin deweyjä. Käännös on hieno - tietenkin - kääntäjänä Seppo Loponen!

    Kun tuotiin kolmas ja Eva sanoi taas "Dewey", kaikki luulivat että häneltä olivat loppuneet nimet tai että hänen hengenlahjansa olivat heikenneet.
    "Kuinka ne pystyy erottaan toisistaan?" Hannah kysyi häneltä.
    "Mitä niitä erottelemaan. Deweyjä mitä deweyjä."

Seuraavaksi kuvaus tyttöjen heräämisestä seksuaalisuuteen.

Sitten tuli kesä. Kesä joka herpaantui kukintojen painosta. Raskaat auringonkukat tiukkuivat aitojen yli:kurjenmiekat käpristyivät ja ruskettuivat reunoistaan, kaukana purppurasydämistään; maissintähkät päästivät kullanruskeat jouhensa kiertymään varsiinsa. Ja pojat. Kauniit, kauniit pojat, jotka täplittivät maisemaa kuin jalokivet, halkoivat pelloilla huudoillaan ilmaa ja suurustivat joen kiiltävän märillä selillään. Heidän askeleensa jättivät jälkeensä savuntuoksun.
    Sinä kesänä, heidän kahdentenatoista kesänään, kauniiden mustien poikien kesänä, heistä tuli keimailevia, säikkyjä ja röyhkeitä - kaikkea yhtä aikaa.

Morrison ei sievistele ja väheksy tyttöjä väittämällä näiden kaipaavan vain romanttista kädestä pitelemistä. Tytöt keikuttelevat ripakinttuisina joutilaiden miesten "silmälaakson halki" ja ovat salaa mielissään, kun nämä huutelevat "sakkolihaa" ("pig meat" ja "brown sugar"). Morrison osaa kuvata seksin kaipuunkin samalla kertaa sekä rohkeasti että hienostuneesti, mikä on minulla ehdoton tyylivaatimus silloin kun kirjoitetaan intiimeistä asioista. 

Vuosia myöhemmin heidän omat silmänsä lasittuivat, kun he leuka kämmenellä muistelivat niitä mittarimatohymyjä, niitä kyykkiviä lanteita, niitä ratakiskokoipia tuolinrisojen kahta puolen. Niitä kermanvärisiä housuja, joiden pelkkä sauma ilmaisi paikan, missä se mysteeri sykerteli. Ne sileät vaniljahaarat kutsuivat heitä; ne sitruunankeltaiset gabardiinit viittoivat heille.

Toni Morrisonin kuva kirjan sisäkannelta


lauantai 9. tammikuuta 2016

Toni Morrison, Sula




Olen aloittanut amerikkalaisen Nobel-kirjailijan Toni Morrisonin varhaisempien 70-luvun kirjojen uusintalukemisen. Sula on toinen, sitä ennen ilmestyi The Bluest Eye (Sinisimmät silmät) ja sen jälkeen Song of Solomon (Solomonin laulu)ja Tar Baby (Tervanukke).

Kohta 85 vuotta täyttävällä Morrisonilla on laaja tuotanto siihen nähden, että hän on kirjoittanut pääosin päivätyönsä ohessa. Viimeisin kaunokirjallinen teos ilmestyi viime vuonna God Help the Child (Luoja lasta auttakoon). Se on minulla vielä lukematta, ainoana hänen romaaniteoksistaan. Morrison on minulle suuri kirjailija. Hänellä on kyky vangita lukija sellaiseen imuun, että siitä irrottautuminen ei ole aivan helppoa. 
Annan nyt mielelläni hänen lumota itseni, koska en ole löytänyt lukemistani uutuuksista yhtään, joka saisi minut kunnolla eläytymään.

Hyllystäni löytyy joitakin Morrisonin teoksia
 muiden hyvien kirjojen keskeltä

Sula alkaa vuodesta 1919 ja päättyy vuoteen 1965. Luvut on merkitty vuosiluvuin.
Ohion osavaltion Medallionin kaupungin mustien yhteisö elää kaupunkia ympäröivällä kukkulalla, joka on saanut nimekseen The Bottom. Myöhemmin alueesta tulee valkoisten suosima esikaupunki huviloineen ja golfkenttineen. Morrisonin tarinassa siellä asuu puuhakkaita naisia lapsineen ja onnettomia miehiä, jotka vaeltavat kuin kulkukoirat, koska heille ei ole paikkaa yhteiskunnassa. He eivät saa haluamiaan miehekkäitä töitä, tien rakennusta yms, vain nöyryyttäviksi kokemiaan tarjoilijan hommia, mikä saa heidät häpeämään. Ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneista miehistä moni on masentunut ja osittain tai täysin seonnut. 

Tarinan päähenkilöinä on kaksi tyttöä,  Sula ja Nel, jotka tapaavat 12-vuotiaina ja muodostavat erottamattoman parivaljakon. Myöhemmät vaiheet heittävät heitä erilleen, mutta siskous säilyy heidän edes itse sitä tajuamatta. Seuraavassa sitaatissa Nel tajuaa asian. Jude on hänen miehensä, jonka Sula nappasi leikitelläkseen hetken kuten muidenkin kanssa. 
        'All that time, all that time, I thought I was missing Jude.' And the loss pressed down on her chest and came up into her throat. 'We was girls together', she said as though explaining something. 'O Lord, Sula', she cried, girl, girl, girlgirlgirl.'   
     It was a fine cry - loud and long - but it had no bottom and it had no top, just circles and circles of sorrow. 

Minulla on Sula vain englanninkielisenä, mutta aion lainata sen aivan lähipäivinä suomeksi, koska minua kiinnostaa katsoa, miten kääntäjä Seppo Loponen on toiminut muutamassa kohdassa. Lisään tähän kirjoitukseeni sitten myös suomenkielisiä tekstinäytteitä tai kirjoitan uuden postauksen. Tämä tiedoksi niille lukijoille, joille englanti ei ole vahva kieli. 

Sulan kieli on sekä lyyristä että realistista. Sen maailma on rujon kaunis, raaka ja unohtumaton.
Morrisonin yksi vahvuus on se, että hän ei selitä, vaan luottaa lukijan hoksottimiin. Kirja laajenee lukijan mielikuvituksessa paljon siinä kuvatun ulkopuolelle. Esimerkiksi Sulan Plum-enon, oikealta nimeltään Ralph (lähes kaikilla on lempinimet) tragedia tämän palattua sodasta on kuvattu hyvin lyhyesti. Hän on kuin alkoholisoitunut Tar Baby, toinen sodan veteraani, paitsi että huoneesta ei löydy pulloja, vaan paljosta kärventämisestä mustunut ruokalusikka. Seuraava kuvaus onkin tilanteesta, jossa oma äiti polttaa epäkelvon poikansa. Hän ei näe muuta mahdollisuutta. 
Jos kirjailija olisi ympännyt tähän jonkin pitkän selostuksen huumeista, se olisi pilannut kerronnan. Näin koin juuri Oneironia lukiessani. Olen miettinyt, että liittyykö tämä runsaus ja sirpalefaktojen runsas käyttö fiktiossa nykyään Google-aikaan. Karsittu ja tiivistetty teksti säilyttää minulle intensiteetin paremmin kuin runsas ja rönsyilevä. 

Nel valitsee perinteisen mustan naisen osan. Sula haluaa kaiken. Hän lähtee Medallionista ja kulkee ympäri maata, kuuluu opiskelleenkin. Jotkut tietävät, että hänellä olisi ollut valkoihoisia miehiä, mikä on täysin yli ymmärryksen menevää. Kun hän palaa, hänestä tulee myyttinen hahmo, pahan mukanaan tuoja, noita. Yhteisö kukoistaa Sulan ansiosta, koska hänen röyhkeä riippumattomuutensa saa heidät välittämään enemmän perheistään. Naiset takertuvat miehiinsä ja hoitavat paremmin lapsiaan. Sula on heille peili.  

Toinen pelätty paholainen on kylähullu Shadrack, joka perustaa itsemurhaajien vuosipäivän. Hän kulkee ympäri Bottomia aina vuoden kolmantena päivänä lehmänkelloa kalkattaen, hirttoköysi hartioillaan kutsuen ihmisiä murhaamaan. Suicide Day otetaan yhteisön normaaliin kielenkäyttöön joulun ja uudenvuoden ohella. Kukaan ei halua järjestää juhliaan 3.1., vaikka päivään liittyvä taikausko häviääkin ajan myötä. 
Sulan, Nelin ja Shadrackin kohtalot risteävät traagisella tavalla.

Kolmas myyttisiä ulottuvuuksia saava henkilö on Sulan isoäidin adoptoima kolmen pojan muodostama ykseys, jonka osia kutsutaan ensin kaikkia erisnimellä Dewey ja kohta yhteisellä yleisnimellä deweyt. Tässä on eräs yksityiskohta, jonka haluan tarkistaa suomennoksesta, ovatko he edelleen deweyt vai kallet vai mitä.

Morrison nostaa kirjoissaan esiin USA:n mustien, varsinkin naisten, asemaa. 
Kriitikot ovat halunneet nähdä hänen teksteissään postmodernia feminismiä, mutta Morrison itse on korostanut, että feminismi ei ole hänen agendansa, vaan hän haluaa tekstiensä olevan vapaita erilaisille määrittelyille, ei sitoutuvan johonkin tiettyyn.

Tyttöjen suhteesta tuli mieleeni Sofi Oksasen Puhdistuksen sisarukset ja rotuasioista Joyce Carol Oatesin viimeisin The Sacrifice. Eihän mustien tasa-arvoa USA:ssa ole mitenkään loppuun saatettu eikä loppuun kirjoitettu.

Kannatti lukea tämä uudestaan. Enhän silloin 70-luvulla osannut liittää lukemaani paljon mihinkään. (Hui, minähän olen lukenut aktiivisesti yli 50 vuotta!) Lukuelämys oli yhtä intensiivinen ellei jopa vaikuttavampi kuin silloin. Kirjan tunnelma viipyilee mielessäni. 

Entä löytyykö muita Morrisonin fiktioon ihastuneita? Mikä romaani on suosikkinne?

Sulan lukemista lopetellessani kuului radiosta Stingin kappale Fragile. Tässä linkki, jos haluat kuunnella sen. 

Ja tässä Fragile-sanat, jotka liittyvät mielessäni Sulan ja Nelin viimeiseen tapaamiseen:

If blood will flow when flesh and steel are one
Drying in the colour of the evening sun
Tomorrow's rain will wash the stains away
But something in our minds will always stay
Perhaps this final act was meant
To clinch a lifetime's argument
That nothing comes from violence and nothing ever could
For all those born beneath an angry star
Lest we forget how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star, like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are, how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star, like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are, how fragile we are
How fragile we are, how fragile we are


maanantai 4. tammikuuta 2016

2016, Uusi ja uljas?



Nappasin ylläolevan runon paikallislehti Keskilaaksosta. Kiitos, nimimerkki Amalia! Pidän runostasi. 

Mitä  painoi se mielesi pintaan?

Se painoi mieleni pintaan pakolaiset. 
Olen kirjoittanut tänne blogiin muutamaan kertaan Kouvolan seudun turvapaikanhakijoista ja heidän vastaanottamisestaan. Avustustuokioni läheisessä hätämajoituskeskuksessa ovat avartaneet ja antaneet ajattelemisen aihetta. Ne ovat myös aiheuttaneet sen, että koen pakolaisiin kohdistuneet ilkivallanteot ja uhkailut henkilökohtaisemmin kuin ennen. Hätämajoituskeskus lopetettiin jokin aika sitten tilan lämpö- ja putkiongelmien  vuoksi, mutta vastaanottokeskuksia perustetaan lisää. 

Meillä on nyt turvapaikanhakijoita SPR:n ylläpitämissä kerrostaloissa noin 320, ja Inkeroisten keskustassa on juuri avattu yksityinen vastaanottokeskus entisen hotelli Kantrin tiloihin. Paikka on sikäli hyvä, että kaupat, koulut ja harrastusmahdollisuudet (mm. jäähalli ja uimahalli) ovat lähellä. Toiset paikalliset ottavat tulokkaat hyvin vastaan, toiset taas eivät. Heille vieraan pelko tekee elämän vaikeaksi. Joku nainen on uhitellut välttävänsä pääkatua ja kulkevansa kauppaan sivureittejä. Hänelle haluaisin sanoa: Oma kantri mansikka, turvapaikkakantri mustikka, mutta joskus välttämätön.

Joulun aikaan tuli ilmoitus raiskausyrityksestä Kuusankosken pakolaisten asuttaman talon läheisyydessä. Siihen olisi syyllistynyt pitkäpartainen ulkomaalainen mies. En ole nähnyt kenelläkään pitkää, kuvauksen mukaan vielä hoitamatontakin, partaa. Jos tällaista miestä ei löydy, kuten luulen, niin epäily ja viha jää kytemään. Tämän ilmoituksen seurauksena alkoi pakolaisten talojen pihoissa ralli, huutelu ja jopa pesäpallomailoilla huitominen. Seiniin kirjoitettiin törkeyksiä ja uudenvuodenaattona heitettiin erään perheen asuntoon raketti, joka sytytti olohuoneen maton palamaan. 
Tuntui pahalta kun näin lehtikuvassa aiheesta keskustelemassa huolestuneita irakilaisia, jotka ovat tuttuja hätämajoitusajalta. Lasten pitäisi aloittaa koulu nyt lukuvuoden alkaessa. Miten heidän koulutiensä turvataan?  


Kuva on opiskelutuokiosta hätämajoituskeskuksessa. Minä en toiminut opettajana. Olen tehnyt sitä tarpeeksi, joten nykyään haluan tehdä ihan muuta. Mieluummin jakelin ruokaa ja pussitin välipalapusseja aamuksi yöllä Torniosta saapuville. 

Mitä viime vuodesta muistatkaan?

Muistan uutena asiana elämäntarinakurssin, jolla olen väsännyt toistakymentä kirjoitusta. Keväällä jatkamme. Olen kirjoittanut lapsuuden häpeämuistoista, suruista ja onnen hetkistä. Joulun HS:ssa oli pieni juttu meidän kurssista osana koko aukeaman artikkelia omakustanteista ja elämäkertakirjoittamisesta. Tämä kurssi innostaa minua yhtä paljon kuin bloggaaminen. Tänä vuonna aiheena on lapsuus, ensi vuonna nuoruus, sitten keski-ikä ja lopuksi vanhuus. Vanhimmat meidän kurssilla ovat kahdeksankymppisiä. Mitä muistoja! Mitä maailmoja!

Onko tekosi olleet sen arvoiset että tyytynet maksuun ja hintaan?

Tiedä häntä! Olen yrittänyt olla siivosti niin blogimaailmassa kuin reaalimaailmassakin. Paria bloggaajaa tiedän ärsyttäneeni. Itse en ole suuttunut kehenkään. En vaadi keskusteluissa samanmielisyyttä, olen innostuva ja räväkkäkin, mistä kaikki eivät pidä. Tahdon hyvää, mutta en aina onnistu siinä.

Kun vuosi vaihtuu uuteen jälleen
mieti millainen se voisi olla.

No, hyvä! Minä, optimisti, olen aikalailla varma, että siitä tulee hyvä. Jatkan kirjoitusharrastuksia ja muuta elämääni entiseen malliin. 
Yksi asia, jonka olen korjannut, on kävelylenkkieni tyyli. Olen alkanut kävellä hankalassa mäkisessä maastossa, mikä on terveellistä keuhkoille ja sydämelle. Kävelimme heti vuoden alkuun pari kertaa Anjalan Junkkarinvuorelle, jossa on niin kauniit maisemat, että kohta minä juoksen ne mäet ylös päästäkseni maisemapaikoille. Kävely kaupungissa näyteikkunoita katsellen on hauskaa ja virkistävää sekin, mutta ei niin kuntouttavaa kuin kapuaminen Junkkarinvuorelle.









Nämä kuvat ovat tapaninpäivältä, jolloin meillä ei ollut lunta. Nyt on, vähäsen.

Toivon, että syöpä pysyy loitolla. Nykyinen profiilikuvani on tilanteesta, jossa olin tulossa kontrollista ja kaikki oli hyvin. Näppäsin autossa kuvan itsestäni ja huomasin, että se välittää täysin tunteeni. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa! 
Oma rauhoittava, ikiaikainen mottoni kelpaa edelleen huolten yllättäessä: KAIKKI JÄRJESTYY.

Sinun  työnäsi on elää elämä
että toiset sen hyvällä muistaa.

Minusta on ikävää, miten nykyään korostetaan yksilöllisyyttä ja itsensä toteuttamista ja hemmottelemista. Aikakauslehdet ovat täynnä minäminäminä -ohjeita, miten minä voisin paremmin ja miten minä loistaisin. Paremmat arvot kunniaan! Sitä toivon. Että oppisimme kunnioituksen, velvollisuuksien ja toisten palvelemisen merkityksen.
  
Somemaailmassa olen huomannut, että kaikki mieleen juolahtaneet päähänpistot eivät ole julkaisun arvoisia. Toisiin kohdistuva ironia ja itsensä ihailu eivät ole mukavia piirteitä, ne voisi pitää itsellään. Sen sijaan toisten arvostus ja itseironia kuulostavat kivoilta kirjoitettuina ja saavat aikaan hyväntuulisuutta ympäristössä. 

Harkintaa ja suhteellisuudentajua, niin muukalaisten kohtaamisessa, somessa kuin muutoinkin elämässä. Jos nämä otetaan ohjenuoraksi tänä vuonna, niin hyvä tulee, uusi ja uljas. Vai pitäisikö käyttää konditionaalia - jos näin tekisimme, niin hyvä tulisi.




Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä.  Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen ...