keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Laura Lindstedt, Oneiron - kirjan teema ja tarkoitus?



Laura Lindstedtin romaani Oneiron on tämän syksyn Finlandia-voittaja. Olen lukenut kirjailijan haastattelun Suomen Kuvalehdestä, haastattelijana toimittaja Hanna Jensen. Tässä jutussa kirjailija sanoi, että teki kirjaa perfektionistisesti kahdeksan vuotta ja että nimi Oneiron välähti ”tyhjästä” hänen mieleensä jo elokuussa 2007, kun edellinen kirja Sakset julkaistiin. Outo, vieraskielinen sana näyttäytyi, ja vasta sen jälkeen Lindstedt tarkisti, mitä se tarkoittaa. "Oneiron" on kreikkaa ja tarkoittaa unta. Tämä nimellä mystifiointi sai minut karttamaan kirjan lukemista, mutta luin sen kuitenkin uteliaisuudesta ja siksi, että pidin kovasti hänen esikoisestaan. 
Kirjasta ei jäänyt minulle kovin paljon pohdiskeltavaa, varsinkin, kun se oli niin perinpohjin selitetty.

Kirjassa on kaikkea minun makuuni liikaa.


Lindstedt kertoo seitsemän naisen tarinan. Tarinan alussa heitä on kuusi, kuoleman jälkeisessä oudossa välitilassa, kun joukkoon tupsahtaa seitsemäs, teinityttö Ulrike. Naiset ovat eri maista ja yhteiskuntaluokista, he puhuvat eri kieliä ja ovat muutoinkin erilaisia. Myös heidän väkivaltaiset kuolemansa ovat erilaisia. Naiset kelluvat omituisessa olomuodossaan, joka kestää ehkä vain sekunteja, mutta ajattomuudessa sekunnit venyvät, niin että naiset, tuonpuoleissisaret, ehtivät kokoontua leiritulen ääreen tarinoimaan. Leiritulena toimii syöpää sairastavan hollantilaisen Wlbgisin punainen peruukki.

Asetelma muistuttaa Decameronea. Naisten tarinat ovat kiinnostavia, mutta en löydä yhteistä nimittäjää. Kolmen naisen tarinasta olisi tullut omia kiinnostavia romaanejaan. Lukisin mielelläni enemmän ja keskitetysti amerikanjuutalaisen Shlomithin, brasilialaisen Rosan ja senegalilaisen Maimunan elämästä.


Myös taustatietoja on kirjassa liikaa.

Kirjailija on tutustunut hyvin nälkätaitelija Shlomithin juoksulenkkiin New Yorkissa, mutta ei sen yksityiskohtaista kuvausta olisi kannattanut jättää kirjan lopulliseen versioon. Kymmenen sivun reittikuvaus herkkukauppoineen, kadunvarsirakennuksineen ja oikoteineen kyllästyttää lukijaa ja etäännyttää tarinasta.
Eri kielten käyttö, mm. portugalinkielisten naistenlehtien otsikot ja lääketieteellisten seikkojen kattava kuvaus (hengittäminen, ruumiin valmistaminen hautauskuntoon) saavat tekstin tuntumaan "tehdyltä". Oikeiden termien käyttö kuvauksissa riittäisi vakuuttamaan lukijan autenttisuudesta, ja asioitahan voi tarvittaessa aina tarkistaa tietolähteistä. Koin samalla tavalla harmistumista lukiessani Sofi Oksasen romaania Stalinin lehmät, jossa on sivukaupalla faktaa syömähäiriöistä.


En tarkoita äskeisellä kritiikilläni erilaisia tekstityyppejä, joita Oneironissa on käytetty kiinnostavalla tavalla. Perinteisen proosakerronnan ohessa on näytelmätekstiä, oodimuotoinen runo, lehtijuttuja, kuolinilmoitus ja työpaikkailmoitus. Nämä rytmittävät tekstiä ja loksahtavat siihen onnistuneesti. Tämä tyyli on viehättänyt minua monissa romaaneissa ennen Oneironia, mm. Alexandra Salmelalla, joten en ole ihan samaa mieltä Finlandiavoittajan valinneen Heikki Harman kanssa siitä, että Lindstedt uudistaa tässä kirjassaan romaanin muotoa ja rakennetta. Pirstaleinen muoto on melkeinpä yleisempää nykyään kuin perinteinen juonellinen "leiritulikertomus".

Pidän Lindstedtin kuvailevasta kielestä enimmän aikaa. Joissain kohti hän olisi siinäkin voinut malttaa karsia rönsyjä. 

Maimuna oli nostanut kätensä ylös kuin sukeltaja, hän oli pusertanut päänsä pitkien käsivarsienssa väliin (korvat tukkoon!) ja oikean käden peukalon vasemman nyrkin sisään (tiukka ote!), sitten hän oli ponnistanut, ja nyt hän oli siellä. Suo-Polina tarttui käsillään johonkin (rahkasammaliin, rätvänän juuriin, vilukon varsiin, rimpileton saraheiniin?) ja nyhti itsensä vähä vähältä, välillä kellahdelleen, korkeammalle.

Hengittämistä yrittävän Ulriken keho nytkähteli kauhistuttavan näköisesti, tytön silmät laajenivat ja laajenivat, mitään ei mennyt sisään, mihinkään ei sattunut. Se ei ollut tukehtumista, ei hukkumista eikä varsinkaan loppumista, se oli puhdasta kauhua josta tislaantui viimein ulos nyyhkäyksen kaltainen kuiskaus, fysikaalisessa mielessä täysin mahdoton mutta silti, niin se vain oli, todellinen, puhe-elinten tuottama korvin kuultava lause: I can't breathe!

Minä en tiedä, mitä Oneiron haluaa minulle sanoa.
Siinä on tekstiä 439 sivua, kaunista tekstiä. Muutaman vuoden takaisessa Aki Ollikaisen romaanissa Nälkävuosi on sivuja vain 139, äärimmäisen kaunista tekstiä, ja se puhuu minulle yhä. Ei ole siis sivumäärästä kiinni, viekö kirja mailmaansa ja jättääkö ajateltavaa. Ei se ole genrestäkään kiinni. Fantasia on puhutellut minua mm. Emmi Itärannan dystopiassa Teemestarin kirja
Kauneus ilman kokoavaa teemaa tuntuu tyhjältä. Kertoisiko joku minulle, mikä on Oneironin teema? Naisten tarinoissa on kyllä vakavia aiheita ja rankkoja elämänkokemuksia, on köyhyyttä, alkoholismia, vääriä valintoja jne. mutta niitä asioita on niin kasapäin, että mikään ei erotu. Loppupäätelmä voisi olla, että elämä on vaikeaa.


Lisäys 2.1.
Olen nyt käynyt lukemassa monia tästä kirjasta kirjoitettuja blogikirjoituksia. En ollut lukenut paljon mitään ennen tuota ylläolevaa kirjoitustani, vain muutaman lehtiartikkelin. Kirjaa on luettu blogeissa eri tavoin ja siitä on löydetty eri asioita. 
Jotkut pitävät runsaudesta ja eläytyvät täysillä kuvattuun fantasiamaailmaan, toiset eivät. 
Monet pitävät kirjaa vaikeana, toiset taas liiankin selitettynä.
Ainakin kaksi kirjoittajaa on puuttunut alun kohtaukseen, jossa uusi tulokas otetaan  vastaan tavalla, joka on itse asiassa raiskaus. Onko se tehty hätkähdyttämismielessä? Luvun nimi on Dance macabre. Minäkin pohdin lukiessani, että jos vastassa olisi ollut miesjoukko ja tehnyt nuorelle tytölle samaa, mitä tässä naiset, niin olisiko se ollut mahdollista kuitata jonkinlaisena ystävällisenä tervetulotoivotuksena.   
Fyysisten toimintojen lakkaamisen hämmästely tuonpuoleismaailmassa tuntui minusta välillä hassulta ja vulgääriltä, kuten koko välitila omituisine liikkumistapoineen kierähtelyineen ja tamppaamisineen, mutta ehkä niin oli tarkoituskin. Ehkä ne sekunnit voisi otsikoida kaikki "danse macabre".    

tiistai 22. joulukuuta 2015

Season's Greetings




Toivotan kaikille lukijoille mukavaa ja rauhallista juhla-aikaa!

Mentulan residensissä on kaikki valmista. Kuusi seisoo permannolla, osa koristeluista säästetään jouluvieraille. Kaupassa pitää varmaan käydä vielä pari kertaa.

Käy lämmin henkäys talvisäässä, kun joulu on. Tämä on  konkreettisesti totta tänä jouluna. Jos ei tietäisi, että kyse on vaarallisesta ilmiöstä, niin minä vain nauttisin tästä. Olen kokenut ihan tarpeeksi lumisia pakkasjouluja. Lämmin joulu on parempi, voi kävellä ihailemassa jouluvaloja ja tarkenee pysähtyä juttelemaan tuttavan kanssa ulkona.

Blogi hiljenee varmaan uuteen vuoteen saakka.

Nauttikaa ja rentoutukaa kukin omalla tavallanne joulua juhlien tai vain vapaapäivistä nauttien!

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Kolme ÄLYTÖNTÄ lahjatoivetta

Blogeissa kiertää nyt hauska haaste, josta Kaisa Reetta haastoi minut kirjoittamaan. Mitä kolmea lahjaa toivoisin joululahjaksi, jos voisin saada mitä vain? Oi voi, tämähän on hyvä, kuin vanhoissa saduissa.
Annan mennä. Kirjoitan siinä järjestyksessä kun toiveet nousevat mieleeni.

Toive nro 1
Minä toivoisin olevani taas nuori tyttö sillä erotuksella, että minulla olisi tämänhetkinen tasapaino ja tieto siitä, että kaikki tulee menemään hyvin. Olisi hieno kokemus olla nuoren minun kehossa ja hypähdellä kevyesti juoksuaskelin. Kiltti Joulupukki, toteuta tämä!


Toive nro 2
Olisin oopperalaulaja, uusi Maria Callas! Laulaisin mahtavalla äänelläni suurelle yleisölle, joka aplodeeraisi seisaaltaan. Minä kumartaisin ja poistuisin vain palatakseni lavalle yhä uudelleen. Yleisö ei saisi minusta tarpeekseen. Pukuhuoneessa odottaisi ritarini ja managerini, oma rakas aviomieheni, joka sanoisi: "Lähdetäänkö takaoven kautta pizzalle kulta?"


Toive nro 3
Maapallollemme valittaisiin yhteinen hallitsija, Maailmankekkonen, joka lähettäisi sotaa käyvien maiden päämiehille tulikivenkatkuisen paimenkirjeen, Kun Maailmankekkonen jyrähtäisi, niin tunarit ymmärtäisivät heti lyödä kättä päälle ja lopettaa kinastelunsa. Näin saisi Marjattakin hyvän joulun, jota hän - sivumennen sanoen - viettäisi isossa kartanossa palvelijoiden hoitaessa ruokapuolen. Ympärillä olisivat kaikki rakkaat, perheenjäsenet, ja ystävät, joista osa olisi herännyt kuolleista viettämään meidän kanssamme Kaikkien Aikojen Joulua.
Eikö muka saanut toivoa mahdottomia?
Bloggariystäviäkin voisi majoittua kartanoon joulun ajaksi. Illallisella keskustelisimme kirjoista.



Saanen pyytää, että kirjoittaisitte omista luovista toiveistanne, Elegia, Suketus ja Petra.

Kuvista ensimmäinen on omasta albumista ja kaksi muuta Googlesta.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Matkalukemisia ja muita matkajuttuja




Pähkäilin Lissabonin matkan alla, mitä otan matkalukemiseksi. Mukaan valikoitui Jean Rhysin romaani Herra Mackenzien jälkeen, josta innostuin Donna Mobile -blogin Leenan kirjoituksen luettuani ja Deadline torstaina -blogia pitävän Kyösti Salovaaran suosittelema Robert Wilsonin romaani Mitätön murha Lissabonissa


Rhysin kirja julkaistiin 1930. Hän kirjoittaa harhailevasta, juurettomasta naisesta 20-luvulla, sivullisuudesta ja toivon katoamisesta.   
Julia on elänyt koko ikänsä miesten ylläpitämänä. On tullut hetki, jolloin se ei tunnu enää kepeältä, vaan työläältä ja nöyryyttävältä, koska Julia alkaa olla epävarma ulkonäöstään ja viehätysvoimastaan.
Naisen asema on ollut kuvatulla hetkellä eri kuin nykyään. Silti henkilön kuvaus ja myös kirjailijan tyyli voisivat olla nykypäivää.

    Juliaa itketti heidän laskeutuessaan portaita. Hänellä oli pala kurkussa. "En minä mitään tällaista halunnut", hän ajatteli. Hän oli toivonut miehen sanovan jotakin tai katsovan häneen sillä tavoin, ettei hänen tarvitsisi tuntea itseään näin yksinäiseksi.
    Hallissa oli maljakossa liekinvärisiä tulppaaneja - kukista viehkeimpiä. Muutama työnsi päätään eteenpäin kuin käärme, muutamat olivat pystyssä - jäykkinä, neitseellisinä, suppusuina. Mutta joukossa oli pari lakastunuttakin, kuolemassaan sulokkaasti taipuneita. 


Luin Rhysin kirjan jo menomatkalla lentoasemalla ja koneessa. Wilsonin tuhtia kirjaa (450 sivua) aloitin iltalukemisena hotellissa, jossa monien hotellien tapaan oli huono lukuvalo. 
Paluulento oli yöllä, mikä ei estänyt Portugalin lentoyhtiötä TAPia tarjoilemasta täyttä ateriaa Suomen aikaa klo 2 yöllä. Aterian jälkeen sammutin valon ja uinahtelin, joten lukeminen jäi vähäiseksi.
Kirja on minulla vielä vähän kesken, loppuratkaisua vailla, mutta voin sanoa, että se on todella kiinnostava, eri aikatasoissa, 1940-luvulta 1990-luvun loppuun asti yltävä jännittävä rikosromaani ihmisistä historian nappuloina  ja omien tunteidensa vieminä. Takakannen esittelyssä sanotaan, että historia on aina henkilökohtaista. Se pitää paikkansa. Vasta jälkimaailma määrittelee aikakauden ja sen historiaan jääneiden henkilöiden piirteet yleistäen ja yksinkertaistaen. Todellisuudessa asiat ovat aina monimutkaisempia ja rönsyävämpiä.
On ollut kiehtovaa lukea kirjaa, jossa mainitaan kaupunginosia, katuja ja rakennuksia, jotka olen kokenut samaan aikaan myös todellisuudessa. Wilsonilla näyttää olevan toinenkin Lissaboniin sijoittuva romaani Muukalaiset, joka on määritelty romanttiseksi vakoiluromaaniksi. Sekin alkoi kiinnostaa.

Lisäys 17.12.
Nyt olen lukenut Wilsonin romaanin loppuun. Kylläpä oli melkoinen historiapaketti ja koukuttava juoni loppuineen ja uusine loppuineen. Lisään vielä pari sitaattia.

    "On helppoa unohtaa, ettei historia ole sitä mitä kirjoissa lukee, komisario. Se on henkilökohtainen asia ja ihmiset ovat kostonhimoisia olentoja, ja juuri siitä syystä me emme opi mitään historiasta."

    " Tiedätkö miksi Lissabon on surullinen kaupunki?" minä sanoin. "Se ei ole koskaan toipunut historiastaan. Täällä tapahtui jotain hirvittävää joka merkitsi kaupungin pysyvästi. Kaikki nuo varjoiset, kapeat kujat, pimeät puutarhat, hautausmaiden sypressit, jyrkät mukulakivikadut, torien mustavalkoiset mosaiikit, näköalat punaisten kattojen yli hitaasti virtaavalle joelle ja valtamerelle ... ne eivät ole koskaan unohtaneet sitä, että maanjäristys pyyhkäisi pois melkein koko väestön vajaa 250 vuotta sitten."

"Torien mustavalkoiset mosaiikit..."
Tämä on alkukuvan joulupukin edestä.
 taitavasti rakennettu optinen harha. 
Tavanomaisempaa katumosaiikkia
Ulkomaan matkoilla pitää aina käydä kirjakaupoissa. Lissabonin kirjakaupoista suurin osa näytti olevan nimeltään FNAC. Se on ranskalainen ketju, jolla on kauppoja eri maissa. Etsiydyimme suurimpaan FNACiin ja sen englanninkielisten kirjojen osastolle. Harmikseni siellä oli vain ihan samoja britti- ja amerikkalaisuutuuksia kuin Suomessakin on suomennoksina ja alkuperäisinä. Yritin muistella portugalilaiskirjailijoita, mutta en muistanut kuin José Saramagon ja Fernando Pessoan, jonka museossakin kävimme. Mieheni meni kysymään infotiskiltä, löytyykö uutta portugalista englanniksi käännettyä kirjallisuutta. Kyllä sitä kuulemma on, mutta ei yhtään kappaletta heillä. Infotiskin virkailija kirjoitti lapulle nimiä, jotka ovat minulle ihan tuntemattomia. 
Kuvasin lapun, ja nyt kun laitan kuvan tähän, lista säilyy. Onkohan kukaan näistä tuttu teille lukijat? 

Harmittelin, ettei oman maan kirjoja ole otettu esille, ja päädyin sitten ostamaan Bukowskin On Writing. Kansikuva viestittää, että kyse on kirjoittamisen palosta ja siihen liitetty Time-lehden houkuttelulause kuulosti hauskalta "A laureate of American low life". Low life, sopii kyllä Bukowskiin!
  

Aloin miettiä, onko meillä Suomessa kirjakaupoissa vieraskielisten kirjojen osastoilla erikseen esiin nostettuna suomalaisia kirjoja. Tuskin, en ole huomannut. Saisi olla! Lukeva matkailija voisi siepata nopeasti hyllystä niin Kalevala-käännöksen kuin jonkun nuoren, palkitun suomalaiskirjailijan teoksen. Istanbulissa Turkissa oli ainakin tämä käytäntö; se tuntui hyvältä palvelulta. 

Ehdimme käydä Pessoa-museon (Casa Fernando Pessoa) lisäksi Itämaisessa museossa (Museu do Oriente), Fado-museossa (Museu de Fado) ja Oceanariossa (Oceanário de Lisboa), joka on tasokas valtameristä kertova näyttely isoine merialtaineen ja elokuvineen. Pelkäsin, että paikka olisi eläintarhamainen, mutta ei suinkaan. Se oli eläinsuojelullinen ja johdatti tiedostamaan merien arvon ja tarpeen suojella niitä. Maapallon pinnasta on 70 % valtameriä ja puolet lajeista elää merissä.


Pessoaan tutustumassa
Laajassa Itämaisessa museossa oli tietoa siirtomaa-ajasta ja taidetta idästä. 
Kävimme myös tämän museon konserttisalissa orientaalibluesin ja jazzin konsertissa. Mitä ihmeellisimpiä lyömäsoittimia soitettiin lattialla tyynyillä polvillaan istuen. Joissakin kappaleissa oli ihanan unenomainen tunnelma. Soittimista pystyttiin saamaan aikaan ääniä veden solinasta etäisiltä tuntuviin värähteviin kumahduksiin. Nautin. 

Varasimme matkamme ebookers-nettikaupasta, täydet neljä vuorokautta, vähän ylikin, 680 euroa kahdelta, siis lento ja halpa, mutta ihan käypä huoneistohotelli, mitä nyt lukulamppuja puuttui. Syöminen ja liikkuminen oli halpaa, samoin liput museoihin ja konserttiin, joten eipä meillä tainnut kulua kuin parisataa euroa perillä. Fado-konsertit oli yhdistetty kalliisiin ravintolaillallisiin, joten ne jätimme heti pois. Viimeisenä päivänä oltiin ostoksilla Oceanarion vieressä sijaitsevassa Vasco da Gama -ostoskekuksessa. Ostin portugalilaisten joululeivonnaisia, vaniljakreemillä täytettyjä torttuja tusinan kympillä ja peräti kolme Tiffosi-merkkistä paitaa. Kurkkasin merkkiä kotona netistä ja ohjauduin Zalandon sivuille. Teinpä hyvät ostokset, sain ne kolme neuletta yhden hinnalla.


Puolivälissä löytyy tuttu kieli, mutta kääntäjällä on ollut vaikeuksia
ilmaista, että 6 kpl:n laatikon  saa 5 eurolla.

Hirtetty pukki parka!


sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Iloa Pariisin ilmastosopimuksesta Lissabonissa




Osuimme eilen Lissabonin Marques de Pombal -aukiolla tapahtumaan, joka oli niin positiivinen ja niin meille sopiva, että siihen oli aivan pakko liittyä mukaan.









Kylteissä oli mitä osuvimpia tekstejä, mm. THERE IS NO PLANET B ja MEAT = HEAT. Lihaeläinten kasvatus todellakin nostaa myös lämpötilaa. On irvokasta, että meillä on ravintoloita, joissa yksi ihminen voi tilata itselleen puolen kilon pihvin. 

Matka, lomasemme, on ollut monin tavoin antoisa. Lähtiessä olin juuri lopettanut antibioottikuurin ja olin hieman huolissani, mutta kaikki on mennyt hyvin. Nyt päivää päin! Lennämme yöllä kotiin. Kirjoitan matkalla näkemästäni ja kokemastani lisää kotoa päin. 

maanantai 7. joulukuuta 2015

Tilannekatsaus terveyteen, lukemisiin ja murehtimisiin

Minulla oli tänään syövän puolitoistavuotiskontrolli. Ei mitään uutta, kaikki hyvin. Olin hieman hermostunut, koska vasen, huonompi keuhkoni on oireillut juuri tämän syöpähoitajakäynnin alla. Tässä tilanteessa en voi välttyä siltä, että jos jossain on jotain outoja tuntemuksia, niin alan pelätä, että syöpä on päässyt varotoimista huolimatta leviämään. Estohoito on vanhentanut minua. En tarkoita ulkonäköä, se on mitä on, vaan väsymistä ja raihnastumista. Hampaat halkeavat, hengästyttää ja väsy voittaa illalla aikaisin.



Mieheni nappasi minusta kuvan kontrolliin rahjustamassa. Tämä käytäväkuilu tuo mieleeni Hair-elokuvan loppupuolen kohtauksen, jossa pojat marssivat Vietnam-koneen kitaan, kutsun saaneet ja eräs, jonka ei pitänyt sinne mennä. Sairauksistakin ajattelee, että ne ovat jotain, jota muut kokevat, en minä terve, kunnes tauti iskee ja hoitoputki alkaa.

Henning Mankell kirjoitti muiden pohdiskelujensa ohessa paljon myös syövästä kirjassaan Juoksuhiekka.
Hän totesi tietävänsä varmuudella muutaman faktan. Ensinnä sen, että kasvaintaudit ovat olleet aina elämän seuralaisia. Jotkut syövät ovat lisääntyneet, toiset vähentyneet. Myös dinosaurusten luista on löytynyt kasvaimia.

Varhaiset ihmisetkin sairastuivat. Niin neandertalinihmiset kuin Cro-Magnonin ihmiset ja Homo habilis.
Ei se ole kovin kummallista. Elämä perustuu solujen jakautumiseen, joka jatkuu taukoamatta sikiöasteelta kuolemaan saakka. Solumme uusiutuvat miljoonia kertoja. Ei ihme, että jakautuminen menee joskus pieleen ja saa aikaan prosessin, joka johtaa hyvälaatuisten tai vaarallisten kasvainten syntyyn. Voi ajatella, että olisi pikemminkin kummallista jos näin ei kävisi. On oltava varovainen, kun puhuu luonnon täydellisyydestä. 

Toinen asia minkä Mankell toteaa, on se, että kukaan ihminen ei pääse vuorenvarmasti syöpää pakoon. Jos elää vanhaksi syöpäriski kasvaa. Joissain suvuissa on isompi riski sairastua tiettyihin geneettisesti periytyviin syöpiin. Mankellin suvussa on kuoltu täysin muihin tauteihin. 
Sama koskee itseäni. Isäni puolelta on kuoltu kahden sukupolven ajan hyvin vanhalla iällä lähinnä vanhuuteen. Äitini puolelta osa on kuollut nuorena sydän- ja verisuonitauteihin. Minä olen aina hyväuskoisesti ajatellut tulevani isän pitkäikäiseen sukuun. Enää en ole varma tästä. Syövän kosketus on vienyt pois ylimielisyyden. 

Kolmantena syöpäfaktana Mankell toteaa, että se ei tartu. Hän ei ihmettele sitä, että jotkut kuitenkin kavahtavat. Onhan siitä hyvin vähän aikaa, kun syöpä oli parantumaton sairaus ja siihen kuoltiin kivuliaasti. 
Muistan, miten oma isoäitini kävi valvomassa tuttavansa mahasyöpään menehtyvän pojan kuolinvuoteella ja kertoi sieltä tullessaan hirveästä kuolinkamppailusta. Syöpä oli ihmisruumiissa mellastava terroristi, jota vastaan ei ollut paljon muuta kuin kääre otsalle. 
Tätä kauheaa tautia kutsuttiin ennen syöpä-termin käyttöönottoa nimellä ruumiinkoi.

Olemme lähdössä mieheni kanssa pienelle matkalle, neljä päivää Lissabonissa. Siellä on mahdollisuus nähdä valoilmiö nimeltään Aurinko. Aion karistaa huolet ja murheet kannoiltani. Kuljeskelemme kaupungissa ilman ennakkosuunnitelmia, katsotaan mitä vastaan tulee. 

Lukemiseksi valitsen Alexandra Salmelan romaanin Antisankari - Salmela hurmasi minut esikoisellaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan - ja Antti Leikaksen vesiaiheisen trilogian päätösosan Soutaminen. Pidin aiemmista osista Melominen ja Huopaaminen

En ole oikein löytänyt kiinnostavaa lukemista viime aikoina. Ajatusenergiani on ollut ehkä liiaksi kiinni yhteiskunnan räyhätilanteessa. Olen samaa mieltä suomalaisten itsenäisyysrähinöinnistä kuin Heikki Aittokoski sunnuntain Helsingin Sanomien pitkässä kirjoituksessaan Samassa bussissa. Huokaisin helpotuksesta, kun luin järkevää tekstiä.

Ei ole mikään valintakysymys, haluaako kansakunta olla kansainvälinen. Talous on kansainvälinen, ilmasto on kansainvälinen, kriisit ovat kansainvälisiä, kansainvaellukset ovat luontojaan kansainvälisiä. 

Ongelmien luettelointi on helppoa. Ratkaisujen etsiminen on kiinnostavampaa. Kouhottamista ei tarvita. Tarvitaan, tässä jos missä, tervettä isänmaallisuutta, sellaista asennetta, että me hoidamme homman kotiin. Kotouttaa täytyy. Kotoutua täytyy. 

Pidän myös siitä, mitä amerikkalainen astronautti Karen L. Nyberg sanoo Joonas Berghällin elokuvassa Äidin toive. Hän kiersi maapallon lähes puoli vuotta kestäneellä avaruuslennollaan 2656 kertaa ja alkoi tunnistaa isompia vesistöjä ja maanosia. Hän lensi uutisissa mainittujen konfliktialueiden yli ja ajatteli, että me olemme kaikki maapallolaisia, naapureita toisillemme. Hän sanoo, että jokin naksahti hänen päässään ja hän alkoi tuntea suurta empatiaa vaikeissa olosuhteissa eläviä ihmisiä kohtaan. 
Avaruuslennot saisivat yleistyä, jos niissä matkustaville syntyy oivallus yhteisestä pallosta.
Berghällin elokuvassa on yhdeksän koskettavaa tarinaa äitiydestä eri maissa. Elokuvan kansainvälisestä voitosta menee puolet UNICEFIN työhön maailman heikoimmassa asemassa olevien lasten auttamiseen.
Vauraisiin maihin kuuluva Suomi täyttää kahden vuoden kuluttua 100 vuotta. Toivon, että meillä olisi silloin parempi yhteiskuntarauha kuin nyt ja ihmiset välittäisivät toisista maapallolaisista nykyistä enemmän.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Lisää sisustamisesta, Oranssiunikon alla, viidakkoverhojen katveessa

Edellisessä kirjoituksessani esittelin Raisa Lardotin Himosisustajan muistelmat.
Aloin muistella, miten monessa asunnossa olen asunut vähintään vuoden ja päädyin tusinaan seitsemällä paikkakunnalla: lapsuudenkoti Pomarkussa, Tampere, USA, Helsinki, Tuupovaara, Kuhmo ja Kouvola. Kotini ovat olleet maalaistalossa, kerrostaloissa, rivitaloissa, omakotitalossa ja nyt taas kerrostalossa.  
Muistin, että onhan minullakin pieni sisustusaiheinen muistelmateksti, jonka joskus kirjoitin Kodin Kuvalehden kirjoituskilpailuun. Teksti julkaistiin, ja olen saksinut sen talteen. Kas tässä bloggarinne Marjatan onnenhetkiä kauan sitten. 

Aamupäivän ostosrieha

Ensimmäinen oma kotini oli kunnan järjestämä kerrostalohuoneisto Tuupovaarassa. Muutimme sinne innokkaina vastavihittyinä opettajina mieheni kanssa 70-luvun puolivälissä. Meillä oli mukanamme vain valtavasti kirjoja ja miehen vanhempien vanha sohva. Onneksi olin tehnyt kovasti töitä opettajan sijaisena kevätkaudella ja opettajana kesän ehtolais- ja kertauskursseilla mieheni ollessa armeijassa, joten meillä tuntui olevan paljon rahaa kodin laittamiseen.

Kesäpalkoillani ostimme koko sisustuksen yhdellä ainoalla kaupunkireissulla Joensuun liikkeiden kesäalesta. Löysimme suit sait oranssin pyöreän pöydän ja tuolit keittiöön, verhoiksi Marimekon tummanruskeaa Pippuria, olohuoneeseen ison tummanruskean Skaala-kirjahyllyn ja seinälle palan kangasta, jossa komeili oranssi unikko. Olohuoneeseen ostimme Marimekon kirkkaanvihreäkuvioiset verhot. Ostimmehan me myös sängyn ja kirjavia räsymattoja. 

Sisustusshoppailumme on varmaan eräänlainen ennätys. Pari kolme tuntia siinä meni. Iltapäivällä olimme jo kotona juomassa korvapuustikahveita onnistuneiden ostosten kunniaksi. 

Vuoden päästä tähän 70-luvun värikkääseen kotiimme syntyi pieni poikavauva. Hän nukkui äitiyspakkauslaatikossa siihen asti, kun kasvoi siitä ulos. Siihen aikaan tämä oli yleinen tapa. Laatikkoon ommeltiin vain kankainen rypytetty reunakoriste, pojalle tietysti vaaleansinistä. Muutoin vauvanvaatteetkin noudattivat kotimme värejä, kirkasta oranssia, keltaista, ruskeaa ja vihreää. Tyyliä kutsutaan nykyään retroksi. 

Jo äitiyslomalla aloin kyllästyä räikeisiin väreihin. Koti alkoi vähitellen saada rauhallisempia sävyjä. 

Nykyään meillä on aamupäivän ostosriehasta jäljellä enää kirjahylly, uudelleen maalattuna. 
Kun katselen albumikuvia avioliittomme alkuajoilta, en voi ymmärtää, miten saatoimme elää niin skitsofreenisessä värimaailmassa. Silti hymyt ovat leveät, ja onni paistaa pienen perheen kasvoilta oranssiunikon alla, viidakkoverhojen katveessa. Se oli ensimmäinen rakas kotimme. Siellä meistä tuli perhe. 




Seitsemänkymmenluvulla otetut kuvatkin muuttuivat muutamassa vuodessa oransseiksi. Itselaukaisijalla otettu perhekuva oli liian vaikea korjata. Nämä kaksi kuvaa voitiin vielä pelastaa. 



Turku ja Barcelona

Kuljin perjantai-iltana Kouvolan Taiteiden yön tapahtumissa. Olin katsomassa valokuvanäyttelyä ja mietin juuri, joko pitäisi kiirehtiä Kymi ...