maanantai 30. marraskuuta 2015

Raisa Lardot, Himosisustajan muistelmat, Aisti-ilottelua ja silkkilakanoita

Raisa Lardot on vepsäläissyntyinen suomalainen kirjailija. Olen lukenut hänen muistelmatyypiset romaaninsa Ripaskalinnut (1978) ja Russa russa! (1994), joissa hän muistelee lapsuuttaan sekä myöhemmät miehen onnettomuuden jälkeistä elämää käsittelevät romaanit Hän jäi elämään (1973), Sammakkoprinssi (1987) ja  Andy ja Vera (1997).  Tänä vuonna nämä on koottu yhteen teoksessa Raisa ja André, johon on myös lisätty neljäntenä pienoisromaani Morsian. Lardotilla on ollut rankka elämä, josta hän kirjoittaa yllättävän positiivisesti lempeällä huumorilla. Tämä on hieno tapa tarkastella vaikeita muistoja.



Pieni hauska kirja sisustamisesta  - siis näinkin voi elämäkerran rakentaa - Himosisustajan muistelmat (2001) on odottanut kirjahyllyssäni kymmenkunta vuotta. Kirja on suloinen, kuten kannesta näkyy. Siinä on myös paljon asiaa. Pohdiskelin kirjaa lukiessani pitkään mm värejä. Miksi olen tarvinnut tänä syksynä sinistä, minä punaisen värin ihminen? Olen hankkinut erilaisia sinisiä asusteita ja pitänyt kotona koko ajan saatavilla taivaansisnistä villatakkia. Epäilen, että olen rauhoittanut hermojani tällä värillä kauhean nettivihan ja uutislähetysten näyttämien julmuuksien takia.

Lardotin kirjan tyyli muistuttaa Merete Mazzarellan rupattelua, johon on piilotettu aimo annos sivistystä ja tietoa, välillä tekstissä on Anna-Leena Härkösen tyylistä hauskaa itseironisuutta. 

Kirjan sisällöstä saa kuvan, kun listaan maistiaisiksi muutaman nimen kaikkiaan 25 luvusta: Levottomuus, Ikuisella matkalla kotisatamasta toiseen, Avuliaita miehiä (remonttimiehet), Värillä on väliä, Esineet kertovat tarinansa, Sisäinen valvova silmä, Kirjat ystäväni, Kuvia seinillä, Makuuhuoneen sädehtivä kuningatar. 

Sisustaminen on oikeastaan eräänlaista ääriviivojen piirtämistä itsestään. Se on myös ääriviivojeni laajentamista. Olen sitä mieltä, että ihmisen persoonallisuus ei rajoitu ihoon. Se säteilee laajemmalle. Ja kotini kalusteet säteilevät myös, me olemme jatkuvassa hiljaisessa vuorovaikutuksessa. Pyrin kohti harmonista keskustelua.

Itse en ole mikään himosisustaja. Raha asettaa rajoituksia, mutta enpä usko, että yllättävä rikastuminenkaan näkyisi ihmeemmin asumisessani. Pidän yksinkertaisesta ja käytännöllisestä. En pidä mistään pikkusievästä, rimpsuista ja tupsuista. Vaaleat, rauhalliset värit ovat mieleeni, piristeenä raikkaan värisiä tyynyjä ja torkkupeittoja. Ja tietenkin kukkivia kukkia. Tunkkaiset ja sameat murretut värit väsyttävät minua. Valkoisen on oltava pehmeää sävyä, munankuoren tai villan valkoista. Lardot pitää talonpoikaisrokokoosta. Minä en edes tiedä, mitä se on. 

Värejä käsittelevässä luvussa minua kiinnosti seuraava tulkinta valkoisen käyttämiselle sisustuksessa. 
Mitä enemmän työelämä repii meitä, sitä vaaleammiksi tulevat kotimme. Tästä johtuu, että sama muoti on vallannut suomalaiset kodit: pelkkää steriiliä valkoista. Tilanne alkaa olla suorastaan hälyttävä. Meiltä ihmisiltä viedään kaikki voimat työpaikalla. Taivaassa sanotaan enkeleillä olevan valkoiset vaatteet. Sinnekö me kaipaamme?
(Tässä siis kirjailijan huomioita 2000-luvun alussa, saattaa pitää paikkansa edelleen.)

Muistan hyvin, kun kaikki käyttivät kuusikymmentä- ja pitkälti seitsemänkymmenluvullakin värejä kuin ahmatit. Silloin seinät maalattiiin myrkynvihreksi, ikkunoihin ripustettiin isokuvioisia verhoja ja remonttimiehet liimasivat sinapinkeltaisia kokolattiamattoja. Koko maailma oli myllerryksen vallassa ja kaikki uskoivat vuorenvarmasti, että asiat muuttuisivat lopullisesti.

Minulla on kiva muistelu tämäntyylisestä sisustuksesta, mutta se on sen verran pitkä, että julkaisen sen omana postauksenaan seuraavaksi.

Kirjojen merkityksestä Lardot sanoo seuraavaa: 
Kun ihminen ajelehtii eikä tiedä, mistä ottaa kiinni, hänen kannattaa tarttua kirjaan. 

Oletko Lukijani sisustusihminen vai oletko tyytyväinen, kunhan on katto pään päällä ja lämmintä? Minun mieheni on sellainen, aina tyytyväinen. Meillä ei koskaan vaihdettaisi mitään, jos minulla ei heräisi vaihtelunhalu. Lardot sanookin, että sisustaminen on naisten tapa leikkiä.
Miehelläni on kyllä hyvä estetiikan taju ja tarkempi värisilmä kuin minulla, minkä taas valokuvataulujen taustapahveja valitessa huomasin, mutta hän inhoaa turhaa kuluttamista. Sekin on hyvä! Onhan huonekalujen hankinta hieman isompi juttu kuin vaateshoppailut. Siinä ei ole hyväksi tehdä heräteostoksia.   

lauantai 28. marraskuuta 2015

Virpi Pöyhönen, Doe



Hengitän syvään. Tämä saattaa olla elämäni tärkein hetki. Se, mikä saa kaiken palaamaan oikeaan suuntaan. Joskus elämän tärkein hetki on se, joka pysäyttää kaiken paikoilleen, jonka jälkeen voi ainoastaan pyristellä kohti liikettä tai lamaantua kokonaan. Pysähtyä. Mutta minun tärkein hetkeni on se, joka todistaa, että minä voin elää tässä maailmassa. Että minulle on paikka. Tai vähintään lupa, että paikka löytyy.

Yllä siteeraamani on minulle tämän kirjan tärkein kohta, mikä johtuu varmaan siitä, että jotain samaa on tapahtunut omassakin elämässä. Uskon myös, että tämä tunne tärkeästä hetkestä on yhteistä ja universaalia nuorten ihmisten hapuilussa aikuisuuteen ja ihmisten elämässä yleensäkin. 

Virpi Pöyhösen romaanin Doe tapahtumapaikka on pikkukaupunki USA:n syrjäseudulla. Kaupunkia reunustaa White Buffalo -reservaatti. Ihmiset ovat köyhiä ja niin osattomia, että monella heistä ei ole edes sukunimeä ja etunimeäkin vaihdetaan omaa tietä ja vapautta etsittäessä.

Ensimmäinen osa on Patty Jonesin tarinaa. Hän on seitsemän lapsen äiti, joka ei ole saanut kunnon otetta kuuteen ensimmäiseen, poikiinsa. Nämä ovat kuin pelottavia kulkukoiria, joita myös liikkuu kaupungissa laumoittain. Seitsemäs lapsi on tyttö, jonka Patty haluaa kasvattaa hyvin ja jota hän suojelee vimmaisesti kaikelta ympäristön pahalta, mutta ei ymmärrä tekevänsä juuri ylisuojelevuudellaan pahaa tytölle, jonka vapaudenkaipuu kasvaa vankeudessa ylivoimaiseksi vastustaa. Veljien joutuminen jonnekin kauas koulukotiin tai vastaavaan, on myös tytölle käsittämätön asia ja valtava menetys. 

Toinen osa on tyttären tarina. 

MINUN NIMENI ON MARY JONES ja minä olen elossa. Nimeni saattaa olla myös Anastasia Stormwind. En siis tiedä, mikä nimeni on, mutta tiedän olevani elossa. Se kuulostaa ensi alkuun oudolta, mutta ei loppujen lopuksi ole sitä. Nimen voi muuttaa sellaiseksi, mikä tuntuu omalta, mutta jokin nimi on valittava. Ihmisellä on oltava yksi nimi, enkä osaa päättää, mikä se minun kohdallani on. 


Lasten isä Mahkah asuu reservaatissa. Hänelle on tärkeää Liike ja marssit vääryyttä vastaan. Mahkahin isoisosisä White Buffalo on laittanut rastin paperiin, koska vaihtoehtoa ei ollut, ja suostunut siihen, että heimo sulloutuu reservaattiin. Hänen nimensä elää reservaatin nimessä, mutta tekoa ei pidetä kunniakkaana. Isoisoisä tunsi tekonsa painon ja karkoitti itse itsensä alkuperäisten amerikkalaisten yhteisöstä. Patty vierailee aika ajoin miehensä luona rauhoittumassa. Reservaatissa hän on Iibis, lintu joka laulaa äänettä. 

Rakenne on kirjassa hyvin onnistunut. Pattyn osuuden herättämät kysymykset saavat osittain selityksensä Maryn tarinassa. Jännite ja mystiikka kantavat loppuun asti. 
Kaikelle ei ole pätevää selitystä. Sellaista elämä on. Mitä on tapahtunut veljille? Miksi äiti ei vain pysty toteuttamaan tytön toivetta ja järjestämään yhteisiä syntymäpäiviä, joissa olisivat myös kaivatut velipojat Ash, Ben, Cee, Dan, Evy ja Foo? Ehkä on sellaista, mitä Mary ei tiedä. 
Jotkut asiat ovat erilaisia äidin ja tyttären muistoissa. Suhtautuminen intiaanitaustaan ja isään on hämmentävä asia kasvavalle tytölle. Puoliverisenä ei ole helppoa elää reservaatin ulkopuolella. Asioista vaikeneminen sekä äidissä leimahteleva viha häiritsevät ja jähmettävät.

Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. 

Doe toi aiheensa vuoksi mieleeni hiljattain lukemani Joyce Carol Oatesin kirjan The Sacrifice, jossa on nuori tyttö köyhissä oloissa USA:n afrikkalaisamerikkalaiseen vähemmistöön kuuluvassa yhteisössä. 
Muistelen myös kaikkien aikojen suosikkiani, intiaanikulttuurista lempeästi kertovaa Forrest Carterin romaania Pikku Puun kasvatus. 
Yksi asia, missä Pöyhösen Doe voittaa nämä molemmat minun lukukokemuksessani on vieläkin kiehtovammin tunnelmia luova kieli. 
Pidän myös toistoista: Koska jonkun on saatava aikaan muutos. Ei asioita voi jättää puolitiehen. Enkö kasvattanut sinusta paremman ihmisen?

Linkki Main postaukseen, jossa korostuu sukupolvelta toiseen siirtyvä juurettomuus.

P.S. Jos joku on ihmetellyt minun outoja kirjoitusaikojani, niin ilmoitan, että olen ollut tähän asti blogissani Tyynenmeren ajassa. Äsken siirryin Helsingin aikaan. Hyvä minä!

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kuvan totuus ja kauneus, fotoshoppausta ennen ja nyt



Tämä on isovanhempieni kuva 1900-luvun alusta. Juho Arvid Ekholm ja Alma Josefina Korpela syntyivät molemmat 1800-luvun puolella ja elivät yhdeksänkymppisiksi. Mammalle avioliitto oli jo toinen. Ensimmäinen mies katosi kansalaissodassa ja poika, isäni velipuoli, kuoli myöhemmin talvisodassa. Pappa muutti vaimonsa torppaan isännäksi ja vaihtoi sukunimensä myöhemmin Korpelaksi. 

Pidän tämän kuvan väreistä ja kauneudesta. Taulu on meidän olohuoneemme seinällä ruokapöytää vastapäätä. Lasken aina leikkiä, että siinähän ne esivanhemmat vahtivat meitä.
Kuvan kasvot on rakennettu kahdesta eri valokuvasta ja ala-osa on maalausta.
Olen nähnyt nuo alkuperäiskuvat, mutta kun selvittelimme taloa isäni kuoleman jälkeen en löytänyt niitä enää. Molemmat kuvat ovat työkuvia. Mieheni ihmettelee, miten paljon perhettämme kuvattiin jo silloin. Minulla on myös kuvia isovanhempieni vanhemmista, Mummusta ja Tuffasta.
Mamman kuva on niittoporukan poseerauskuvasta, jossa nuoret neidot ovat ryhmittäytyneet sievästi sirpit kädessä. Pappan kuva on napattu uittomiesten ryhmäkuvasta takarivistä. Minusta tuntuu, että molemmilla on parikuvaa rakennettaessa käsitelty kasvoja, leuat näyttävät omituisen pehmeiltä.

Fotoshoppaus, kuvankäsittely ei siis ole mitään uutta. Nykytekniikalla se tehdään vain helpommin ja taitavammin.

Kuvankäsittelyyn liitetään monesti turhaa epäilyä. Sehän on oivallinen apu. Se on omiaan tekemään kuvasta paremmin todellisuutta vastaavan tai pitkälle muuteltuna taidekuvan.
Nyt kun olen vihdoin itsekin sitä oppinut, olen hyvin kiinnostunut. Olen monesti korjannut värejä ja kirkastanut kuvaa. Kun kuvaa kirjan kannen, tulos saattaa olla eri värinen kuin kansi oikeasti on. Eihän kameralla ole mitään totuutta, se on vain väline.
Muistattehan ajan, kun filmirulla vietiin valokuvaamoon ja sitten odotettiin viikko, pikakuvia tunti malttamattomana viereisessä kahvilassa istuskellen, ja sitten saatiin 24 tai 36 kuvaa, joista ehkä muutama oli käyttökelpoinen. Rajaus piti tehdä saksilla leikaten, jos kohteen ympärillä oli liikaa muuta tai halusi ettei se olisi tylsästi keskellä kuvaa, mutta suurennetuksihan sitä varsinaista kuvauskohdetta ei enää saanut. Harrastajat tekivät mustavalkokuvia pimiöissään käsityönä, jolloin saivat enemmän päätösvaltaa kuvan ulkonäköön. Nykyään jokainen pääsee tekemään helposti kuviaan itse.


Fotoshoppauksen huono maine on tullut tietenkin hölmöistä muoti-, malli- ja julkkiskuvien muunteluista. On naistenlehtiä, joiden kannessa tuntuu olevan aina sama nainen. Rajansa kaikella. Kellastuneen hampaan voi kuvaan mielestäni valkaista, mutta ihmisen luuston muotoon ja ääriviivoihin ei saa kajota. Ne kuuluvat hänen persoonaansa.



Vuoden luontokuva, Antti Leinosen "Äiti oota" on herättänyt kiistelyä. Luontokuvissa on sääntönsä, mm. sellainen, että alkuperäistä sisältöä ei saa muuttaa kuvaelementtejä siirtämällä, lisäämällä tai poistamalla.
Leinonen oli löytänyt hyvän kuvauspaikan, jota muokkasi vielä täydellisemmäksi hankkimalla kaatoluvan takana olevalle puustolle. Sitten vain odottelua. Luontokuvaajat ovat maailman kärsivällisimpiä ihmisiä. He saattavat kuvata vuosikausia samaa kohdetta. Monet  kuvaavat varta vasten haaskojen lähellä lyhentääkseen odottamisaikaa. Näidenkin kuvien aitoudesta kiistellään, koska haaska on ihmisen luontoon viemä houkutin.
Leinosen täydellinen hetki tuli, kun hirvivasa seurasi sopivasti lyhyen välimatkan päässä emoaan. Ainoa huono homma oli se, että eläimet kulkivat oikealta vasemmalle. Meidän kulttuurissamme katsotaan eteenpäin oikealle, myös teksti kulkee niin. Tottahan pienen vasan pitää askeltaa eteenpäin. Ei hätää, kuvan suunnan voi aina vaihtaa. Mentulan kotikuvissa on tehty sitä paljon. Mutta miten on luontokuvassa? Saako kilpailukuvassa tehdä näin? Tässä kilpailussa saa, ja hyvä niin.

Oma mielipiteeni on, että valokuvataiteessa fiktio on yhtä sallittua kuin kirjallisuudessakin, jos me kerran tavoittelemme tasoa. On paljon kiinnostavampaa lukea elämäkertaa, joka on kiehtova kuin sellaista joka on varmasti tosi, mutta tylsä. (Lisäys pari päivää myöhemmin: kommenttikeskustelun tuloksena selvennän, että tarkoitan elämäkerrallista romaania en tietokirjaa.)

Ja mikä se tosi on? Kenen todellisuus on tosi? Onko peilin kasvot todempi kuin kuvan? Peilikin voi olla himmeä ja näyttää eri tavalla riippuen valaistuksesta. Minä katson kuvaani ja näen jotakin, joku toinen näkee siinä muuta.

Elämäkertatarinoita kirjoittaessa voi vain todeta, että muistot ovat välähdyksiä ja tarinoita, myös toisten tarinoita, joiden aukot on täyttänyt jotenkin loogisesti, valokuvia, joista tulkitsee omanlaisensa kertomuksen ja ehkä jopa unia.



Vanhempieni hääkuvan unenomainen tunnelma johtuu huonosta tarkennuksesta. Kuva on otettu 6.7.1946 äitini kotitalon eteisessä. Äiti oli 19-vuotias maalaistalon tyttö Kankaanpäästä ja isä viisi vuotta sodassa viettänyt 24-vuotias maatilan poika Pomarkusta. Äidistä tuli avioliiton myötä Korpelan talon nuori emäntä. Minusta tämä kuva on hyvin kaunis ja tosi. Siinä välittyy myös vanhempieni luonteesta jotain sellaista, minkä myöhemmin koin.  

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kurban Said, Ali ja Nino


Pidän näistä pehmeistä yön äänistä, kuusta tasaisten  kattojen yllä, 
moskeijan pihan kuumista, hiljaisista iltapäivistä rauhallisine mietiskelyn ilmapiireineen. Jumala antoi minun syntyä tänne šiialaiseksi, imaami Džafarin uskon mukaiseksi muslimiksi. Olkoon hän armollinen ja antakoon minun kuolla täällä, samalla kadulla, samassa talossa, jossa synnyin. Minun ja Ninon, kristityn, joka syö veitsellä ja haarukalla, jolla on nauravat silmät ja läpikuultavat silkkisukat.


Kurban Said -nimen taakse kätkeytyy kaksi henkilöä, joista toinen on kirjoittanut ja toinen avustanut ja suojellut kirjailijaa. Sama kirjoittaja on käyttänyt myös taiteilijanimeä Essad Bey. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1937 Saksassa. Siellä se unohtui toisen maailmansodan jalkoihin. Saksalais-venäläinen tanssija Jenia Graman löysi kirjan berliiniläisestä antikvariaatista 50-luvulla ja vei sen mukanaan Englantiin, jossa ryhtyi kääntämään kirjaa. Hän uurasti käännöksen kimpussa toistakymmentä vuotta. Kirja julkaistiin lopulta englanniksi 1971 ja suomeksi 1972. Mikä sattuma, että kirja on pöydälläni.

Tämä romaani vei minut nuoruudenaikaiseen, eläytyvään, eskapistiseen lukuelämykseen. Ei tullut mieleen tehdä muistiinpanoja. Juoni vei mukanaan, niin että pelkäsin unohtavani junan vaihdot. Luin kirjan junamatkallani Satakuntaan, mikä voi olla tylsä kolmine vaihtoineen. Nyt ei ollut. Elin koululaisista nuoriksi aikuisiksi varttuvien rakastavaisten mukana heidän hyvissä ja pahoissa päivissään.

Kirjassa on historiaa, kulttuurihistoriaa, jännitystä ja kaunis rakkaustarina. Tarina tapahtuu Venäjän vallankumouksen aikaan, ja tapahtumapaikkana on enimmän aikaa Bakun kaupunki Azerbaidzanissa idän ja lännen rajalla. 

Georgialainen nuori kreikkalaiskatolinen ruhtinatar Nino Kipiani asuu kaupungin uudella eurooppalaisella puolella. Tarinan kertojana on hänen ihailijansa ja tuleva miehensä ylhäisen muhamettilaisperheen poika Ali Khan Širvanšir. Hän näkee Ninon maailman sekä houkuttelevana että vaarallisena.

Vanhan muurin toisella puolella oli ulkokaupunki leveine katuineen, korkeine taloineen, äänekkäine ja rahanahneine ihmisineen. Tuon ulkokaupungin rakentamisen syynä oli ollut öljy, jota saadaan erämaistamme ja joka tuo tullessaan rikkauksia. Siellä oli teattereita, kouluja, sairaaloita, kirjastoja, poliiseja ja kauniita, paljasolkaisia naisia, Jos ulkokaupungissa ammuttin, syynä oli aina raha. 

Ali asuu sisäkaupungissa, jossa kaikki on vanhaa ja perinteikästä, niin ulkoisesti kuin myös ihmisten käyttäytymisessä. 
Verikosto on käytössä ja hyväksi havaittu. Se pitää yllä valtionjärjestystä ja hyvää käytöstä. Naisella ei katsota olevan sielua. Huntua on hyvä käyttää paitsi suojaamaan erämaan auringolta ja hiekalta myös siksi etteivät miehet erheydy. Sisustus on erilaista ja tavat ovat erilaisia kuin eurooppalaisilla. Ruoka syödään lattialla sirosti kolmea sormea käyttäen ja sänkyjen sijaan nukutaan divaaneilla.

Idän ja lännen ihmiset molemmat pitävät toisiaan barbaarisina.

Vanhan muurin sisäpuolella talot olivat kapeita ja kaarevia kuin itämaiset tikarit. Minareetit näyttivät puhkaisevan kalpean kuun niin toisenlaisina kuin Nobel-yhtymän rakennuttamat öljytornit.

Niin vähän eurooppalaiset antavat arvoa naisilleen!

He näyttävät naistensa alastomuuden kaikille mutta eivät välitä olla heille kohteliaita. Aterian jälkeen Ranskan suurlähettiläs sai jopa syleillä tsaarin puolisoa ja pyöriä hänen kanssaan salissa hirvittävän musiikin säestyksellä. Itse tsaari ja hänen kaartinsa upseerit katsoivat sitä, mutta kukaan ei puolustanut tsaarin kunniaa.

Kun Ali lopulta saa luvan naida Ninon, kunhan tämä pääsee koulusta, he lähtevät tutustumaan Ninon sukulaisiin Georgiaan. Tiflisin kaupunki ja Alin kohtaama ylenpalttinen vieraanvaraisuus on kuvattu herkullisesti. Tiflis on kaupunki, jossa on 80 eri kansallisuutta ja kieltä. 

Armenialaisia pikkukauppiaita, kurdiennustajia, persialaisia kokkeja, osseettipappeja, venäläisiä, arabeja, ingušeja, intialaisia: kaikki Aasian kansat kohtasivat Tiflisin basaarissa. Jonkin kojun äärestä kuuluu hälinää. Kauppiaat seisovat piirissä:assyrialainen riitelee juutalaisen kanssa. Kuulemme juuri:
- Kun minun esi-isäni veivät sinun esi-isäsi vankeina Babyloniaan...
Väkijoukko ulvoo naurusta.

Kulttuurien rinnakkain elo. Limittäin? Sisäkkäin?
Itämainen  mystiikka, kullanpunaiset tarunhohtoiset hevoset, joilla ajetaan auto kiinni erämaan huonoilla teillä, hassut ennakkoluulot puolin ja toisin, Alin sedän haaremi kuuliaisine vaimoineen ja eunukeineen.
Sota, epäröinti puolien valinnassa, kauhu. Kotipaikan valinta, Aasia vai Eurooppa.

Nyt kun kirjoitan tätä ja etsin osuvia lainauksia, katson kirjan maailmaa vakavammin pohjana nykyiselle elämänmenolle. Ensimmäisen lukukerran viattomuus ja haltioituminen ovat tipotiessään. Huoli täyttää mieleni. Alin ja Ninon maailma on monin tavoin rikkaampi ja samalla monin tavoin rajoittuneempi kuin nykyinen maailma.  

Setä vaikeni. Yö oli pimeä. Hänen varjonsa näytti vanhalta, laihalta linnulta. Hän oikaisi selkäänsä, yskäisi vanhuksen tapaan ja sanoi kiihtyneesti:
- Mutta vaikka teemme kaiken mitä Jumalamme määrää eivätkä eurooppalaiset tee mitään, mitä heidän Jumalansa määrää, heidän valtansa ja voimansa kasvaa jatkuvasti, kun taas meidän vähenee. Kuka voi kertoa minulle, miksi on oltava näin?

Löysin Marin hyvän bloggauksen tästä. Täältä kannattaa käydä lukemassa lisää.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Suru, Pariisi 13.11.2015



Olen kirjoittamassa romaanista, jossa shiiamuslimi Ali Khan ja kristitty Nino Kipiani rakastuvat toisiinsa. Kirjan nimi on Ali ja Nino ja sen on kirjoittanut kosmopoliitti, joka käytti kirjailijanimeä Kurban Said. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran Wienissä vuonna 1937. Nuori pari pakenee sotaa, suunnittelee jopa muuttoa Eurooppaan. Jätän tämän kiehtovan tarinan odottamaan. Nyt on pysähdyttävä kauhean uutisen äärelle.

Terroristit, ääri-islamistit, ovat aiheuttaneet kansainvaelluksen. Ihmisiä pakenee heidän hirmutekojaan Irakista ja Syyriasta kaikkialle Eurooppaan, myös meille pohjan perukoille.

Uutiset terrori-iskuista Pariisissa saavat tuntemaan voimattomuutta. 

En tiedä, miten olla. 
Kävin kävelyllä Kymijoen rannalla ja mietin. 
Poikkesin kaupassa, jossa heti osui silmiini otsikot iltalehtien kansissa. 
Apu-lehden kannessa lainataan piispa Irja Askolan haastattelusta lause, jossa tämä sanoo vihan pelottavan. Meillä Kouvolassa SPR:n pakolaistyössä vapaaehtoisina toimivia on uhkailtu tappoviestein. 
Miten tämä voi mennä näin? Eikö kannattaisi tutustua näihin pakenijoihin ja kysyä, mitä he ovat kokeneet? Miksi vainota heitä ja heitä auttavia?

Miksi meillä rauhallisessa yhteiskunnassa ihmiset ovat alkaneet klikkiytyä ja rähinöidä juuri nyt, kun pitäisi toimia yhdessä?

Miksi ihmiset ovat alkaneet jopa kirjoittaa omat faktansa? Oma klikki tarvitsee oman totuuden.

Miksi jotkut ovat niin tarkkoja ystävä- ja tuttavapiiristään, että erottelevat yhä tarkemmalla seulalla samanmieliset ja joka tavalla samanlaiset? Eikö juuri erilaisuus ole rikkaus ihmissuhteissa? 
Oikea ystävyys ei korosta asenteita, asemaa, polittista kantaa ja uskontoa. Ystävyys antaa alustan, jossa voi puhua vapaasti ajatuksistaan ja verrata niitä toisen erilaisiin ajatuksiin. 

Jos meillä ei onnistu ihmisten yhteiselo ruohonjuuritasolla, niin voi meitä!

Huomenna menen katsomaan elokuvan Taxi Teheran. Sekin aiheeseen sopivasti.

Olen surullinen. Seuraan uutisia. Kirjoitan jossain vaiheessa lisää Alista ja Ninosta.   

Olen säästellyt Hope-kynttilääni pahan päivän varalle. Nyt on sen aika.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Konserttitunnelmissa

Olimme sunnuntaina Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalossa isänpäiväkonsertissa. Meitä houkutti paikalle erityisesti upean uran oopperalaulajana tehnyt Jorma Hynninen, joka on nyt 74-vuotiaana vähentämässä esiintymisiään.  

Taidekeskus Salmelan toiminnanjohtaja, taidevaikuttaja, saksofonisti Tuomas Hoikkala avasi viime kesänä Vuohijärvelle uuden taidetalon, joka on remontoitu vanhaan kirkkoon. Keskus painottaa taidenäyttelyissään erityisesti luontoa. Kävimmekin kesällä katsomassa Hannu Hautalan luontovalokuvia. Nyt talossa pidettiin ensimmäinen konsertti. Seuraavaksi tulevat jo valmiiksi suunnitellut joulu- sekä äitienpäiväkonsertit. Äitienpäivätapahtumassa on myös runonlausuntaa.

Kirkko toimi akustiikaltaan hyvin konserttipaikkana. Esillä oli Ulla Rantasen ja Esko Tirrosen töitä sekä äskettäin kuolleen Laila Pullisen veistoksia. 




Musiikkia isille esitti neljän hengen kokoonpano yhdessä ja eri muodostelmina: baritoni, suuri mestari Jorma Hynninen, kaunisääninen inkeroislähtöinen sopraano Emilia Vesalainen-Pellas, saksofonisti Tuomas Hoikkala ja paljon kouvolalaisessa kulttuurielämässä vaikuttanut pianisti Pekka Ainali.
Esitys sisälsi Merikantoa, pontevia pohojalaasia kansanlauluja, oopperasävelmiä, musikaalisävelmiä, vasta löydettyjä ja taidelauluiksi sovitettuja leppävirtalaisia kansanlauluja ja ehkä jotain muuta, mitä en enää muista. Tilaisuudessa ei ollut mitään ohjelmalehtistä, vaan esiintyjät kertoivat itse, mitä seuraavaksi esittävät. Tilaisuuden juontanut Hoikkala sai aikaan kodikkaan tunnelman. Hän kertoi, miten toimitaan ja milloin voi taputtaa, kutsui ihmisiä paremmille paikoille ja kehui akustiikan suunnitellutta henkilöä. Luin juuri äskettäin HS:sta miten klassisen musiikin esittäminen on jäykistynyt uomiinsa ja sitä pitää uudistaa ja viedä esim. uimahalliin. Tässä esityksessä ei ollut pönötyksestä häivääkään. Vaikka tilaisuudessa oli noin 250 kuulijaa, tunnelma oli mukavan intiimi.

Ensimmäisenä esiintyi pianon säestyksellä Jorma Hynninen. Hoikkala sanoi, että kun tämä harjoitteli illalla, tuntui että vuori on tullut taloon. Saimme kohta tuta, että tämä piti paikkansa.

En muista, mitä Hynninen esitti. Tiedän vain sen, että hänen äänensä valtasi joka sopen salissa ja minun sydämessäni. Minä jähmetyin paikalleni, kyynelet virtasivat kaulaani asti ja koko kehoni vapisi. Katsoin varovasti, tuntevatko muut samoin. Kyllä. Myös miehillä oli sumentuneita katseita.

Olin nähnyt Hynnisen esiintyvän aiemmin vuonna 1986 Suomussalmen kesäteatterissa Juha-oopperassa. Ooppera tuotiin juurilleen, itäsuomalaiseen korpeen. Hynninen oli silloin nuori. Nyt hän on vanha, mutta ääni oli minun makuuni vieläkin parempi. Se ristiriita, vanha mies ja tuo valtava ääni, joka täyttää tilan ja vakuuttaa voimallaan. Se liikutti.

UM, Valoa kaamoksessa

Mietin jälkenpäin, miksi miehellä ikä lisää karismaa ja naisella vähentää. Usein. Emilia Vesalainen vakuuttaa nuorena ja Jorma Hynninen vanhana. 

Koin konsertissa valtavan liikutukseni lisäksi seuraavia tunteita: riemastusta, surua, reippautta, yhteisöllisyyttä, sisukkuutta, ylevyyttä, kauneutta, haikeutta, onnellisuutta. 
Musiikki iskee suoraan jonnekin - selkäytimeen. Tunteiden kokemisessa se lienee tehokkain taidemuoto. 

Mietin, miksi minun tulee käydyksi niin vähän konserteissa, kun kuitenkin pidän niin paljon musiikista. Kymi Sinfoniettalla on hyvä ohjelmisto. Miksi katsoa huonoa tv-viihdettä, kun voi mennä klassisen musiikin konserttiin, joka ravitsee ja saa tuntemaan isosti. 
Olen tilannut nyt mieheltäni tuon Vuohijärven äitienpäiväkonsertin. Siellä on Jaakko Ryhänen. Saa nähdä, tutisenko taas. Todennäköisesti. 

Takanamme istui pieniä tyttöjä. Heitä oopperalaulutyyli nauratti. Heillä oli tekeminen, etteivät mokanneet naurun takia ja minulla, etten mokaa liian itkun takia. Muistan, miten itsekin hihitin nuorena oopperalauluille, varsinkin sopraanoille. En enää. 

Kotona etsimme vanhan vinyylilevyn, jossa nuori Hynninen laulaa Merikantoa. Pidin live-esityksestä enemmän. Pidän konserttien live-taltioinneistakin yleensä enemmän kuin studiossa äänitetyistä.

Miten sinä lukijani harrastat musiikkia? Mitä musiikki merkitsee sinulle? Onko se tärkeää?

UM, Valaistu polku

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Pimeässä kirjajulkkareissa

Olin eilen mielenkiintoisessa kirjan julkistamistilaisuudessa. Tilaisuus oli - pimeä -  ja paljon muuta, lämmin, iloinen, elämyksellinen. 

Miksi pimeä? Esikoiskirjailija Jonna Mononen on sokea. Hän halusi tarjota kirjansa Hiljaa pimeässä juhlintaan osallistuville elämyksen kokea tilaisuus ilman näköaistia, kuten hän kokee jokaisen hetkensä. Kun näin Kouvolan Sanomissa jutun kirjailijasta ja tästä tilaisuudesta, koin, että tuonne minun on päästävä. Monosen kirjaa juhlittiin Kouvolassa, koska hän on asunut täällä lyhyen ajanjakson elämästään ja hänellä on edelleen kontakteja tänne.




Kirjamessuilla kuuntelin muutamaa kirjailijaa, jotka keskustelivat aiheesta, miten kirjoittaa vähemmistöistä, jos ei itse kuulu ko ryhmään. No, nyt oli mielenkiintoista, lähes jännittävää, saada tietää, miten kirjoittaa kaunokirjallisuutta se, jolla puuttuu havainnointiin tarvittava tärkeä aisti, näköaisti. Yksinkertainen vastaus: äärimmäisen hyvin!

Julkaisutilaisuuteen saapui ihmisiä vähitellen, näkeviä ja näkövammaisia. Istuimme pitkän pöydän molemmin puolin. Kirjailija itse istui sivupöydässä äänentoistolaitteidensa kanssa. Luvassa oli otteita kirjasta kuunnelmatyyppisesti esitettynä. Huomioin, että näkövammaiset koskettelivat ihmisiä enemmän ja he näyttivät kuulevan herkemmin kuin me näkevät. Jonna kuuli nopeasti, jos joku hänen tuttunsa oli tulossa eteisessä. Hän tunsi ohikulkevan ihmisen läsnäolon. Keskustelunsorina täytti tilan siihen asti, että kaikki olivat paikalla.

Sitten se tapahtui. Kaikki valot sammutettiin, pieni hätävalokin seinässä peitettiin. Aloimme ruokailla. Pöydän molemmissa päissä olevat vadit kulkivat eteenpäin, samoin mehukannut. Tarjolla oli sorminsyötävää ruokaa: piirakoita, kanaveneitä (aika märkiä), lihapyöryköitä, vehnätikkuja, vihannestikkuja ja dippejä. Piti selostaa vatia ojentaessaan: tulossa vihanneksia, pyöreä vati tässä tulossa ilman kautta, tässä mehukannu pöytää pitkin. Ei voinut tietää, mitä oli menossa suuhun, ruoan maku ja rakenne oli yllätys. Kyllä se oli erilaista kuin näkevänä syöminen. Minä ajattelin, että en riskeeraa dippien kanssa. Syön sellaisia sitten kun taas näen. Sitten tajuntaani iski, että tämä on monen samassa tilassa istuvan pysyvä tila. Ei tule mitään sitten kun. 

Kirjailija kiersi pöytien takana palvelemassa siltä varalta, että joku kaipaa jotain sellaista, mikä on toisessa päässä pöytää tai joku haluaa tietää, käykö ruoka keliaakikolle jne. Hän kulki hiljaa ja toisteli lempeästi:"Jonna tässä, minä vain kattelen, että teillä on kaikki hyvin."
Jonna osasi tämän homman, koska hän on ollut tarjoilijana Berliinissä ravintolassa, jossa ruoka tuotiin pöytiin pilkkopimeässä. Muistan nähneeni tämän ravintolan mainoksen. Mainoksessa korostettiin, että kun näkö on poissa pelistä, niin maku- ja hajuaisti paranee.

Kuva UM, Valotaiteilija

Jonna Mononen muutti Saksaan vuonna 2011. Hänellä on saksalainen avomies, arkkitehti, jolta voi kirjoittaessa kysyä, miltä mikin näyttää. Paljon lukeneena Jonna on oppinut näköhavaintoja myös kirjoista.

Ruokailun loppuvaiheessa aloimme edelleen pimeässä kuunnella äänitystä, jossa kirjailija esitti elävästi otteita kirjastaan. Kuulosti ihan kuin lukijoita olisi ollut useampia. Esityksessä oli myös taustaääniä, mm. sortumien ääntä, rysähtelyä ja veden tippumista. 

Jonna Monosen kirja Hiljaa pimeässä on jännitysromaani. Sen on kustantanut Kemissä toimiva pienkustantamo Nordbooks.

Ryhmä saksalaisia turisteja jää maanvyöryn vuoksi tippukiviluolaan. Ruoka loppuu, pelastaminen ei onnistu, pimeässä paljastuu traagisia asioita ja alkaa taistelu eloonjämisestä. Kumpi on pahempi, pimeä vai nälkä? 

Mononen on julkaissut aiemmin itse kaksi e-kirjaa, Sokea raivo ja Marjanpoimija. Lukijapalautteen mukaan kirjoja ei uskoisi sokean kirjoittamaksi. 

Mononen on sanonut, että haluaa antaa lukijalle viihdettä ja jännitystä ja haluaa siinä ohessa käsitellä yhteiskunnallisia epäkohtia ja ympäristöasioita. 

Kuuntelen ja tunnen, että keskityn pimeässä hyvin. Tippukiviluola kuulostaa kaamealta paikalta. Dialogi on luontevaa, epätoivo käsinkosketeltavaa. 
Kun äänite sitten hiipuu ja valot rävähtävät päälle, minusta tuntuu, että sokeudun niiden kirkkaudesta. 


Kuva UM, Tähtitaivas

Tarjolla olisi ollut täytekakkukahvit ja vapaata seurustelua, mutta minä katsahdan kelloani. Voi ei, pakko lähteä. Minulla lähtee bussi, ja seuraavaan on liian kauan. Uskollinen kuskini, mieheni Unto, on omassa harrastuksessaan, Yökuvauksen kurssilla - aiheeseen sopivasti, kuinka sattuikaan - opettelemassa pimeässä kuvaamista. Käyn äkkiä ostamassa kirjan ja viuhdon pysäkille.

Käytän tämän kirjoitukseni kuvituksena paria Unton yökuvaa.

Ehdin lukea bussissa parikymmentä sivua. Pidän dialogista. Kuulohavainnot nousevat esiin, ja ne ovat tarkkoja. Samoin hajut. Mielenkiintoista.
En ole päässyt kirjaa tämän pitemmälle, koska tänään oli taas omat rientonsa, joista lisää pian.  

Kiitos Jonna Mononen, että järjestit julkkarit Kouvolaan! Elämys oli minulle ainutlaatuinen.



tiistai 3. marraskuuta 2015

James Bowen, A Street Cat Named Bob, asunnottouus

Lämpöinen ja elämänmyönteinen bestseller-kirja A Street Cat Named Bob, joka on suomennettu nimellä Katukatti Bob tuotti minulle myönteisen yllätyksen. Miten rankasta aiheesta voikin kirjoittaa niin kevyesti! Vaikka Bobin isännällä on huumeongelma, kirjan voi hyvin antaa vaikka lapsen luettavaksi. Ulkonäkö onkin lastenkirjan.


Bowenin kirja perustuu tositapahtumiin.

James Bowen on rikkonaisen lapsuuden kokenut ajelehtija. Vanhemmat eroavat pojan ollessa pieni, ja äiti, jonka kanssa James muuttaa Englannista Australiaan, vaihtaa paikkakuntaa työuran vuoksi aivan liian tiheään. Pojan koulu kärsii niin, että tämä jää ilman päättötodistusta. Hän päättää 18-vuotiaana lähteä Lontooseen sisarpuolensa luo ja ryhtyä rockmuusikoksi. Ura ei lähde käyntiin, ja kun Jamesin pitäisi palata kotiin, hän hukkaa passinsa ja jää puolivahingossa Lontooseen. Toisten nurkissa luuhaaminen ja epävarmuus oman elämän suunnasta johtavat nuoren miehen huumeisiin ja pikkurikoksiin. 

Nukuttuaan vuosia kadulla ja yömajoissa James pääsee tuettuun asuntoon ja yrittää ansaita elantonsa katusoittajana. Tässä vaiheessa hänen seuraansa liimautuu kaunis punaruskea kolli, jonka hän nimeää Bobiksi.Tarina alkaa tästä tapaamisesta, muu ilmenee muisteluna.

James epäröi pitää kissaa. Hän ei tiedä, onko hänestä niin säännölliseen elämään, että voisi pitää lemmikkiä.

Käy kuitenkin niin, että Bob osoittautuu paljon enemmäksi kuin lemmikiksi. Bob tekee Jamesista näkyvän niin katusoittajana kuin The Big Issue -katulehden myyjänä. Suloinen kisu olkapäällä houkuttelee ihmisistä esiin heidän lempeän puolensa. Kolikot ropisevat kitarakoteloon niin, että Bobista voi puhua hyvänä liikekumppanina. Jotkut kantavat Bobille herkkuja ja mitä ihanimpia neuleita.

Bobin ansiosta ihmisten asenne Jamesia kohtaan muuttuu. Niin muuttuu myös Jamesin asenne ihmisiin. Hän saa takaisin luottamuksensa ja kokee olevansa mukana elämässä, ei vain omituinen pudokas.
Bobin kanssa Jamesin elämä säännöllistyy. Hän kokee rikastuttavana sen, että voi pitää huolta toisesta olennosta. Vastuu Bobista saa hänet myös miettimään ensimmäistä kertaa elämässään, miltä tuntuisi hoitaa omaa lasta.
Tulee päivä, jolloin James haluaa pyrkiä eroon kymmenen vuotta kestäneestä huumeiden käytöstään. Vieroitusoireiden kestämisessä auttaa kukas muu kuin Bob!


Näinkin voi elämäkerran tehdä, kissan kautta.

Samalla kun Bowen kertoo arjestaan Bobin kanssa, hän pohtii omaa syrjäytymistään js syrjäytymisen syitä yleensäkin.
Hän tuntee, että jotkut kyselijät kokevat, että noin voisi käydä kenelle tahansa, mutta vielä useammat ovat tyytyväisiä todetessaan, että ovat itse parempia kuin piruparka, jolla ei ole paljon muuta kuin kissansa. 

Huumeet ja alkoholi yhdistävät usein kodittomiksi joutuvia, mutta mitkä sitten ovat syyt, jotka ovat johtaneet päihteiden käyttöön. Tausta on useilla käyttäjillä juureton. Sattumakin voi vaikuttaa, se kadonnut passi. 
Sitten kun huumeesta on tullut ainoa ystävä, sen käyttö jatkuu yksinäisyyden takia. Ihmisen on vaikea olla ilman ystävää.

Turistit kuvaavat mielellään Jamesia ja Bobia, ja eipä aikaakaan, kun YouTubeen ilmestyy kaksikin filmiä 'Bobcat and I' ja 'Bob The Big Issue Cat'. Bobista on tullut tähti!
Bobilla oma Twitter-tili! :)

Jamesin ja Bobin elämästä on ilmestynyt myös jatko-osa, The World According to Bob, jossa kaverukset kulkevat yhdessä menestykseen ja jossa Bowen kertoo lisää vaikeista vuosistaan.

Menestys on tuonut mukanaan kissakahvilan Bob's World, lastenkirjoja ja vaikka mitä. Elokuvakin on tekeillä. Jamesia näyttelee Luke Treadaway ja Bobia viisi eri kissaa. Toivottavasti oikeat James ja Bob myös näyttäytyvät filmissä.

Kaikki tämä vaikuttaa amerikkalaiselta unelmalta, vaikka tapahtuukin Euroopassa.

Sattumalta katsoin muutama päivä sitten televisiosta dokumenttielokuvan Homme Less, jossa entinen malli, nykyinen muotivalokuvaaja ja pikkuosien näyttelijä, pätkätyöläinen Mark Reay, 52 v, asuu New Yorkissa kerrostalon katolla. Hän ei käytä päihteitä eikä elä mitenkään säännöttömästi. Päinvastoin. Hänellä on entisen maalaispojan arvot. Hän tekee ahkerasti kuvaustöitä muotilehdille, käy muotinäytöksissä ja gaaloissa. Kukaan ei uskoisi, että tämä Montgomery Cliffiä muistuttava sliipattu komistus peseytyy yleisissä vessoissa, säilyttää tavaransa lukituissa lokeroissa ja hiipii yöksi salaa pressun alle katolle, jossa hänellä on yövessana vesikanisteri. Reayn majapaikasta on näköala Vapauden patsaalle. Hän haluaa jahdata amerikkalaista unelmaansa, tuntee välillä itseinhoa ja haastaa katsojan kutsumalla tämän katolle. "Come here and kick my ass!" 

Millaista on suomalainen asunnottomuus? Valtakunnallisen asunnottomien yön yhteydessä 17.10. YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä kerrottiin, että Suomen tilanne on hyvä. Suomi on harvoja maita, joissa asunnottomus on vähentynyt. Asunnottomuustilastoihin meillä kuten muuallakin kuuluu myös pieni joukko ihmisiä, jotka ovat omasta halustaan asunnottomina, toisten kodeissa tai metsämajoissa tavoittelemassa vaihtoehtoista elämäntapaa. Alkoholismi on saanut monella asunnottomalla aikaan sen, että he menettävät asunnon toisensa perään ja heitä on vaikea auttaa. 
  


Suomessakin myydään The Big Issue -lehden vastinetta, Isoa Numeroa. Sitä myyvät Helsingissä pääasiassa Romanian romanit, joiden toinen vaihtoehto on kerjääminen. He ostavat lehdet kahdella eurolla ja myyvät viidellä.

Loppuun kirjan alku, joka positiivisuudessaan sopii tähän aikaan, jolle on tyypillistä valittaminen, tyytymättömyys ja kyynisyys. 
There's a famous quote I read somewhere. It says we are all given second chances every day of our lives. They are there for the taking, it's just that we don't usually take them.
On olemassa kuuluisa sanonta, jonka olen lukenut jostakin. Siinä sanotaan, että me saamme päivittäin uusia mahdollisuuksia. Niitä on tarjolla, me emme vain usein tartu niihin. (minun käännökseni)

Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko

Pesärikko, käsiohjelma Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteat...