keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Laura Lindstedt, Oneiron - kirjan teema ja tarkoitus?



Laura Lindstedtin romaani Oneiron on tämän syksyn Finlandia-voittaja. Olen lukenut kirjailijan haastattelun Suomen Kuvalehdestä, haastattelijana toimittaja Hanna Jensen. Tässä jutussa kirjailija sanoi, että teki kirjaa perfektionistisesti kahdeksan vuotta ja että nimi Oneiron välähti ”tyhjästä” hänen mieleensä jo elokuussa 2007, kun edellinen kirja Sakset julkaistiin. Outo, vieraskielinen sana näyttäytyi, ja vasta sen jälkeen Lindstedt tarkisti, mitä se tarkoittaa. "Oneiron" on kreikkaa ja tarkoittaa unta. Tämä nimellä mystifiointi sai minut karttamaan kirjan lukemista, mutta luin sen kuitenkin uteliaisuudesta ja siksi, että pidin kovasti hänen esikoisestaan. 
Kirjasta ei jäänyt minulle kovin paljon pohdiskeltavaa, varsinkin, kun se oli niin perinpohjin selitetty.

Kirjassa on kaikkea minun makuuni liikaa.


Lindstedt kertoo seitsemän naisen tarinan. Tarinan alussa heitä on kuusi, kuoleman jälkeisessä oudossa välitilassa, kun joukkoon tupsahtaa seitsemäs, teinityttö Ulrike. Naiset ovat eri maista ja yhteiskuntaluokista, he puhuvat eri kieliä ja ovat muutoinkin erilaisia. Myös heidän väkivaltaiset kuolemansa ovat erilaisia. Naiset kelluvat omituisessa olomuodossaan, joka kestää ehkä vain sekunteja, mutta ajattomuudessa sekunnit venyvät, niin että naiset, tuonpuoleissisaret, ehtivät kokoontua leiritulen ääreen tarinoimaan. Leiritulena toimii syöpää sairastavan hollantilaisen Wlbgisin punainen peruukki.

Asetelma muistuttaa Decameronea. Naisten tarinat ovat kiinnostavia, mutta en löydä yhteistä nimittäjää. Kolmen naisen tarinasta olisi tullut omia kiinnostavia romaanejaan. Lukisin mielelläni enemmän ja keskitetysti amerikanjuutalaisen Shlomithin, brasilialaisen Rosan ja senegalilaisen Maimunan elämästä.


Myös taustatietoja on kirjassa liikaa.

Kirjailija on tutustunut hyvin nälkätaitelija Shlomithin juoksulenkkiin New Yorkissa, mutta ei sen yksityiskohtaista kuvausta olisi kannattanut jättää kirjan lopulliseen versioon. Kymmenen sivun reittikuvaus herkkukauppoineen, kadunvarsirakennuksineen ja oikoteineen kyllästyttää lukijaa ja etäännyttää tarinasta.
Eri kielten käyttö, mm. portugalinkielisten naistenlehtien otsikot ja lääketieteellisten seikkojen kattava kuvaus (hengittäminen, ruumiin valmistaminen hautauskuntoon) saavat tekstin tuntumaan "tehdyltä". Oikeiden termien käyttö kuvauksissa riittäisi vakuuttamaan lukijan autenttisuudesta, ja asioitahan voi tarvittaessa aina tarkistaa tietolähteistä. Koin samalla tavalla harmistumista lukiessani Sofi Oksasen romaania Stalinin lehmät, jossa on sivukaupalla faktaa syömähäiriöistä.


En tarkoita äskeisellä kritiikilläni erilaisia tekstityyppejä, joita Oneironissa on käytetty kiinnostavalla tavalla. Perinteisen proosakerronnan ohessa on näytelmätekstiä, oodimuotoinen runo, lehtijuttuja, kuolinilmoitus ja työpaikkailmoitus. Nämä rytmittävät tekstiä ja loksahtavat siihen onnistuneesti. Tämä tyyli on viehättänyt minua monissa romaaneissa ennen Oneironia, mm. Alexandra Salmelalla, joten en ole ihan samaa mieltä Finlandiavoittajan valinneen Heikki Harman kanssa siitä, että Lindstedt uudistaa tässä kirjassaan romaanin muotoa ja rakennetta. Pirstaleinen muoto on melkeinpä yleisempää nykyään kuin perinteinen juonellinen "leiritulikertomus".

Pidän Lindstedtin kuvailevasta kielestä enimmän aikaa. Joissain kohti hän olisi siinäkin voinut malttaa karsia rönsyjä. 

Maimuna oli nostanut kätensä ylös kuin sukeltaja, hän oli pusertanut päänsä pitkien käsivarsienssa väliin (korvat tukkoon!) ja oikean käden peukalon vasemman nyrkin sisään (tiukka ote!), sitten hän oli ponnistanut, ja nyt hän oli siellä. Suo-Polina tarttui käsillään johonkin (rahkasammaliin, rätvänän juuriin, vilukon varsiin, rimpileton saraheiniin?) ja nyhti itsensä vähä vähältä, välillä kellahdelleen, korkeammalle.

Hengittämistä yrittävän Ulriken keho nytkähteli kauhistuttavan näköisesti, tytön silmät laajenivat ja laajenivat, mitään ei mennyt sisään, mihinkään ei sattunut. Se ei ollut tukehtumista, ei hukkumista eikä varsinkaan loppumista, se oli puhdasta kauhua josta tislaantui viimein ulos nyyhkäyksen kaltainen kuiskaus, fysikaalisessa mielessä täysin mahdoton mutta silti, niin se vain oli, todellinen, puhe-elinten tuottama korvin kuultava lause: I can't breathe!

Minä en tiedä, mitä Oneiron haluaa minulle sanoa.
Siinä on tekstiä 439 sivua, kaunista tekstiä. Muutaman vuoden takaisessa Aki Ollikaisen romaanissa Nälkävuosi on sivuja vain 139, äärimmäisen kaunista tekstiä, ja se puhuu minulle yhä. Ei ole siis sivumäärästä kiinni, viekö kirja mailmaansa ja jättääkö ajateltavaa. Ei se ole genrestäkään kiinni. Fantasia on puhutellut minua mm. Emmi Itärannan dystopiassa Teemestarin kirja
Kauneus ilman kokoavaa teemaa tuntuu tyhjältä. Kertoisiko joku minulle, mikä on Oneironin teema? Naisten tarinoissa on kyllä vakavia aiheita ja rankkoja elämänkokemuksia, on köyhyyttä, alkoholismia, vääriä valintoja jne. mutta niitä asioita on niin kasapäin, että mikään ei erotu. Loppupäätelmä voisi olla, että elämä on vaikeaa.


Lisäys 2.1.
Olen nyt käynyt lukemassa monia tästä kirjasta kirjoitettuja blogikirjoituksia. En ollut lukenut paljon mitään ennen tuota ylläolevaa kirjoitustani, vain muutaman lehtiartikkelin. Kirjaa on luettu blogeissa eri tavoin ja siitä on löydetty eri asioita. 
Jotkut pitävät runsaudesta ja eläytyvät täysillä kuvattuun fantasiamaailmaan, toiset eivät. 
Monet pitävät kirjaa vaikeana, toiset taas liiankin selitettynä.
Ainakin kaksi kirjoittajaa on puuttunut alun kohtaukseen, jossa uusi tulokas otetaan  vastaan tavalla, joka on itse asiassa raiskaus. Onko se tehty hätkähdyttämismielessä? Luvun nimi on Dance macabre. Minäkin pohdin lukiessani, että jos vastassa olisi ollut miesjoukko ja tehnyt nuorelle tytölle samaa, mitä tässä naiset, niin olisiko se ollut mahdollista kuitata jonkinlaisena ystävällisenä tervetulotoivotuksena.   
Fyysisten toimintojen lakkaamisen hämmästely tuonpuoleismaailmassa tuntui minusta välillä hassulta ja vulgääriltä, kuten koko välitila omituisine liikkumistapoineen kierähtelyineen ja tamppaamisineen, mutta ehkä niin oli tarkoituskin. Ehkä ne sekunnit voisi otsikoida kaikki "danse macabre".    

tiistai 22. joulukuuta 2015

Season's Greetings




Toivotan kaikille lukijoille mukavaa ja rauhallista juhla-aikaa!

Mentulan residensissä on kaikki valmista. Kuusi seisoo permannolla, osa koristeluista säästetään jouluvieraille. Kaupassa pitää varmaan käydä vielä pari kertaa.

Käy lämmin henkäys talvisäässä, kun joulu on. Tämä on  konkreettisesti totta tänä jouluna. Jos ei tietäisi, että kyse on vaarallisesta ilmiöstä, niin minä vain nauttisin tästä. Olen kokenut ihan tarpeeksi lumisia pakkasjouluja. Lämmin joulu on parempi, voi kävellä ihailemassa jouluvaloja ja tarkenee pysähtyä juttelemaan tuttavan kanssa ulkona.

Blogi hiljenee varmaan uuteen vuoteen saakka.

Nauttikaa ja rentoutukaa kukin omalla tavallanne joulua juhlien tai vain vapaapäivistä nauttien!

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Kolme ÄLYTÖNTÄ lahjatoivetta

Blogeissa kiertää nyt hauska haaste, josta Kaisa Reetta haastoi minut kirjoittamaan. Mitä kolmea lahjaa toivoisin joululahjaksi, jos voisin saada mitä vain? Oi voi, tämähän on hyvä, kuin vanhoissa saduissa.
Annan mennä. Kirjoitan siinä järjestyksessä kun toiveet nousevat mieleeni.

Toive nro 1
Minä toivoisin olevani taas nuori tyttö sillä erotuksella, että minulla olisi tämänhetkinen tasapaino ja tieto siitä, että kaikki tulee menemään hyvin. Olisi hieno kokemus olla nuoren minun kehossa ja hypähdellä kevyesti juoksuaskelin. Kiltti Joulupukki, toteuta tämä!


Toive nro 2
Olisin oopperalaulaja, uusi Maria Callas! Laulaisin mahtavalla äänelläni suurelle yleisölle, joka aplodeeraisi seisaaltaan. Minä kumartaisin ja poistuisin vain palatakseni lavalle yhä uudelleen. Yleisö ei saisi minusta tarpeekseen. Pukuhuoneessa odottaisi ritarini ja managerini, oma rakas aviomieheni, joka sanoisi: "Lähdetäänkö takaoven kautta pizzalle kulta?"


Toive nro 3
Maapallollemme valittaisiin yhteinen hallitsija, Maailmankekkonen, joka lähettäisi sotaa käyvien maiden päämiehille tulikivenkatkuisen paimenkirjeen, Kun Maailmankekkonen jyrähtäisi, niin tunarit ymmärtäisivät heti lyödä kättä päälle ja lopettaa kinastelunsa. Näin saisi Marjattakin hyvän joulun, jota hän - sivumennen sanoen - viettäisi isossa kartanossa palvelijoiden hoitaessa ruokapuolen. Ympärillä olisivat kaikki rakkaat, perheenjäsenet, ja ystävät, joista osa olisi herännyt kuolleista viettämään meidän kanssamme Kaikkien Aikojen Joulua.
Eikö muka saanut toivoa mahdottomia?
Bloggariystäviäkin voisi majoittua kartanoon joulun ajaksi. Illallisella keskustelisimme kirjoista.



Saanen pyytää, että kirjoittaisitte omista luovista toiveistanne, Elegia, Suketus ja Petra.

Kuvista ensimmäinen on omasta albumista ja kaksi muuta Googlesta.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Matkalukemisia ja muita matkajuttuja




Pähkäilin Lissabonin matkan alla, mitä otan matkalukemiseksi. Mukaan valikoitui Jean Rhysin romaani Herra Mackenzien jälkeen, josta innostuin Donna Mobile -blogin Leenan kirjoituksen luettuani ja Deadline torstaina -blogia pitävän Kyösti Salovaaran suosittelema Robert Wilsonin romaani Mitätön murha Lissabonissa


Rhysin kirja julkaistiin 1930. Hän kirjoittaa harhailevasta, juurettomasta naisesta 20-luvulla, sivullisuudesta ja toivon katoamisesta.   
Julia on elänyt koko ikänsä miesten ylläpitämänä. On tullut hetki, jolloin se ei tunnu enää kepeältä, vaan työläältä ja nöyryyttävältä, koska Julia alkaa olla epävarma ulkonäöstään ja viehätysvoimastaan.
Naisen asema on ollut kuvatulla hetkellä eri kuin nykyään. Silti henkilön kuvaus ja myös kirjailijan tyyli voisivat olla nykypäivää.

    Juliaa itketti heidän laskeutuessaan portaita. Hänellä oli pala kurkussa. "En minä mitään tällaista halunnut", hän ajatteli. Hän oli toivonut miehen sanovan jotakin tai katsovan häneen sillä tavoin, ettei hänen tarvitsisi tuntea itseään näin yksinäiseksi.
    Hallissa oli maljakossa liekinvärisiä tulppaaneja - kukista viehkeimpiä. Muutama työnsi päätään eteenpäin kuin käärme, muutamat olivat pystyssä - jäykkinä, neitseellisinä, suppusuina. Mutta joukossa oli pari lakastunuttakin, kuolemassaan sulokkaasti taipuneita. 


Luin Rhysin kirjan jo menomatkalla lentoasemalla ja koneessa. Wilsonin tuhtia kirjaa (450 sivua) aloitin iltalukemisena hotellissa, jossa monien hotellien tapaan oli huono lukuvalo. 
Paluulento oli yöllä, mikä ei estänyt Portugalin lentoyhtiötä TAPia tarjoilemasta täyttä ateriaa Suomen aikaa klo 2 yöllä. Aterian jälkeen sammutin valon ja uinahtelin, joten lukeminen jäi vähäiseksi.
Kirja on minulla vielä vähän kesken, loppuratkaisua vailla, mutta voin sanoa, että se on todella kiinnostava, eri aikatasoissa, 1940-luvulta 1990-luvun loppuun asti yltävä jännittävä rikosromaani ihmisistä historian nappuloina  ja omien tunteidensa vieminä. Takakannen esittelyssä sanotaan, että historia on aina henkilökohtaista. Se pitää paikkansa. Vasta jälkimaailma määrittelee aikakauden ja sen historiaan jääneiden henkilöiden piirteet yleistäen ja yksinkertaistaen. Todellisuudessa asiat ovat aina monimutkaisempia ja rönsyävämpiä.
On ollut kiehtovaa lukea kirjaa, jossa mainitaan kaupunginosia, katuja ja rakennuksia, jotka olen kokenut samaan aikaan myös todellisuudessa. Wilsonilla näyttää olevan toinenkin Lissaboniin sijoittuva romaani Muukalaiset, joka on määritelty romanttiseksi vakoiluromaaniksi. Sekin alkoi kiinnostaa.

Lisäys 17.12.
Nyt olen lukenut Wilsonin romaanin loppuun. Kylläpä oli melkoinen historiapaketti ja koukuttava juoni loppuineen ja uusine loppuineen. Lisään vielä pari sitaattia.

    "On helppoa unohtaa, ettei historia ole sitä mitä kirjoissa lukee, komisario. Se on henkilökohtainen asia ja ihmiset ovat kostonhimoisia olentoja, ja juuri siitä syystä me emme opi mitään historiasta."

    " Tiedätkö miksi Lissabon on surullinen kaupunki?" minä sanoin. "Se ei ole koskaan toipunut historiastaan. Täällä tapahtui jotain hirvittävää joka merkitsi kaupungin pysyvästi. Kaikki nuo varjoiset, kapeat kujat, pimeät puutarhat, hautausmaiden sypressit, jyrkät mukulakivikadut, torien mustavalkoiset mosaiikit, näköalat punaisten kattojen yli hitaasti virtaavalle joelle ja valtamerelle ... ne eivät ole koskaan unohtaneet sitä, että maanjäristys pyyhkäisi pois melkein koko väestön vajaa 250 vuotta sitten."

"Torien mustavalkoiset mosaiikit..."
Tämä on alkukuvan joulupukin edestä.
 taitavasti rakennettu optinen harha. 
Tavanomaisempaa katumosaiikkia
Ulkomaan matkoilla pitää aina käydä kirjakaupoissa. Lissabonin kirjakaupoista suurin osa näytti olevan nimeltään FNAC. Se on ranskalainen ketju, jolla on kauppoja eri maissa. Etsiydyimme suurimpaan FNACiin ja sen englanninkielisten kirjojen osastolle. Harmikseni siellä oli vain ihan samoja britti- ja amerikkalaisuutuuksia kuin Suomessakin on suomennoksina ja alkuperäisinä. Yritin muistella portugalilaiskirjailijoita, mutta en muistanut kuin José Saramagon ja Fernando Pessoan, jonka museossakin kävimme. Mieheni meni kysymään infotiskiltä, löytyykö uutta portugalista englanniksi käännettyä kirjallisuutta. Kyllä sitä kuulemma on, mutta ei yhtään kappaletta heillä. Infotiskin virkailija kirjoitti lapulle nimiä, jotka ovat minulle ihan tuntemattomia. 
Kuvasin lapun, ja nyt kun laitan kuvan tähän, lista säilyy. Onkohan kukaan näistä tuttu teille lukijat? 

Harmittelin, ettei oman maan kirjoja ole otettu esille, ja päädyin sitten ostamaan Bukowskin On Writing. Kansikuva viestittää, että kyse on kirjoittamisen palosta ja siihen liitetty Time-lehden houkuttelulause kuulosti hauskalta "A laureate of American low life". Low life, sopii kyllä Bukowskiin!
  

Aloin miettiä, onko meillä Suomessa kirjakaupoissa vieraskielisten kirjojen osastoilla erikseen esiin nostettuna suomalaisia kirjoja. Tuskin, en ole huomannut. Saisi olla! Lukeva matkailija voisi siepata nopeasti hyllystä niin Kalevala-käännöksen kuin jonkun nuoren, palkitun suomalaiskirjailijan teoksen. Istanbulissa Turkissa oli ainakin tämä käytäntö; se tuntui hyvältä palvelulta. 

Ehdimme käydä Pessoa-museon (Casa Fernando Pessoa) lisäksi Itämaisessa museossa (Museu do Oriente), Fado-museossa (Museu de Fado) ja Oceanariossa (Oceanário de Lisboa), joka on tasokas valtameristä kertova näyttely isoine merialtaineen ja elokuvineen. Pelkäsin, että paikka olisi eläintarhamainen, mutta ei suinkaan. Se oli eläinsuojelullinen ja johdatti tiedostamaan merien arvon ja tarpeen suojella niitä. Maapallon pinnasta on 70 % valtameriä ja puolet lajeista elää merissä.


Pessoaan tutustumassa
Laajassa Itämaisessa museossa oli tietoa siirtomaa-ajasta ja taidetta idästä. 
Kävimme myös tämän museon konserttisalissa orientaalibluesin ja jazzin konsertissa. Mitä ihmeellisimpiä lyömäsoittimia soitettiin lattialla tyynyillä polvillaan istuen. Joissakin kappaleissa oli ihanan unenomainen tunnelma. Soittimista pystyttiin saamaan aikaan ääniä veden solinasta etäisiltä tuntuviin värähteviin kumahduksiin. Nautin. 

Varasimme matkamme ebookers-nettikaupasta, täydet neljä vuorokautta, vähän ylikin, 680 euroa kahdelta, siis lento ja halpa, mutta ihan käypä huoneistohotelli, mitä nyt lukulamppuja puuttui. Syöminen ja liikkuminen oli halpaa, samoin liput museoihin ja konserttiin, joten eipä meillä tainnut kulua kuin parisataa euroa perillä. Fado-konsertit oli yhdistetty kalliisiin ravintolaillallisiin, joten ne jätimme heti pois. Viimeisenä päivänä oltiin ostoksilla Oceanarion vieressä sijaitsevassa Vasco da Gama -ostoskekuksessa. Ostin portugalilaisten joululeivonnaisia, vaniljakreemillä täytettyjä torttuja tusinan kympillä ja peräti kolme Tiffosi-merkkistä paitaa. Kurkkasin merkkiä kotona netistä ja ohjauduin Zalandon sivuille. Teinpä hyvät ostokset, sain ne kolme neuletta yhden hinnalla.


Puolivälissä löytyy tuttu kieli, mutta kääntäjällä on ollut vaikeuksia
ilmaista, että 6 kpl:n laatikon  saa 5 eurolla.

Hirtetty pukki parka!


sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Iloa Pariisin ilmastosopimuksesta Lissabonissa




Osuimme eilen Lissabonin Marques de Pombal -aukiolla tapahtumaan, joka oli niin positiivinen ja niin meille sopiva, että siihen oli aivan pakko liittyä mukaan.









Kylteissä oli mitä osuvimpia tekstejä, mm. THERE IS NO PLANET B ja MEAT = HEAT. Lihaeläinten kasvatus todellakin nostaa myös lämpötilaa. On irvokasta, että meillä on ravintoloita, joissa yksi ihminen voi tilata itselleen puolen kilon pihvin. 

Matka, lomasemme, on ollut monin tavoin antoisa. Lähtiessä olin juuri lopettanut antibioottikuurin ja olin hieman huolissani, mutta kaikki on mennyt hyvin. Nyt päivää päin! Lennämme yöllä kotiin. Kirjoitan matkalla näkemästäni ja kokemastani lisää kotoa päin. 

maanantai 7. joulukuuta 2015

Tilannekatsaus terveyteen, lukemisiin ja murehtimisiin

Minulla oli tänään syövän puolitoistavuotiskontrolli. Ei mitään uutta, kaikki hyvin. Olin hieman hermostunut, koska vasen, huonompi keuhkoni on oireillut juuri tämän syöpähoitajakäynnin alla. Tässä tilanteessa en voi välttyä siltä, että jos jossain on jotain outoja tuntemuksia, niin alan pelätä, että syöpä on päässyt varotoimista huolimatta leviämään. Estohoito on vanhentanut minua. En tarkoita ulkonäköä, se on mitä on, vaan väsymistä ja raihnastumista. Hampaat halkeavat, hengästyttää ja väsy voittaa illalla aikaisin.



Mieheni nappasi minusta kuvan kontrolliin rahjustamassa. Tämä käytäväkuilu tuo mieleeni Hair-elokuvan loppupuolen kohtauksen, jossa pojat marssivat Vietnam-koneen kitaan, kutsun saaneet ja eräs, jonka ei pitänyt sinne mennä. Sairauksistakin ajattelee, että ne ovat jotain, jota muut kokevat, en minä terve, kunnes tauti iskee ja hoitoputki alkaa.

Henning Mankell kirjoitti muiden pohdiskelujensa ohessa paljon myös syövästä kirjassaan Juoksuhiekka.
Hän totesi tietävänsä varmuudella muutaman faktan. Ensinnä sen, että kasvaintaudit ovat olleet aina elämän seuralaisia. Jotkut syövät ovat lisääntyneet, toiset vähentyneet. Myös dinosaurusten luista on löytynyt kasvaimia.

Varhaiset ihmisetkin sairastuivat. Niin neandertalinihmiset kuin Cro-Magnonin ihmiset ja Homo habilis.
Ei se ole kovin kummallista. Elämä perustuu solujen jakautumiseen, joka jatkuu taukoamatta sikiöasteelta kuolemaan saakka. Solumme uusiutuvat miljoonia kertoja. Ei ihme, että jakautuminen menee joskus pieleen ja saa aikaan prosessin, joka johtaa hyvälaatuisten tai vaarallisten kasvainten syntyyn. Voi ajatella, että olisi pikemminkin kummallista jos näin ei kävisi. On oltava varovainen, kun puhuu luonnon täydellisyydestä. 

Toinen asia minkä Mankell toteaa, on se, että kukaan ihminen ei pääse vuorenvarmasti syöpää pakoon. Jos elää vanhaksi syöpäriski kasvaa. Joissain suvuissa on isompi riski sairastua tiettyihin geneettisesti periytyviin syöpiin. Mankellin suvussa on kuoltu täysin muihin tauteihin. 
Sama koskee itseäni. Isäni puolelta on kuoltu kahden sukupolven ajan hyvin vanhalla iällä lähinnä vanhuuteen. Äitini puolelta osa on kuollut nuorena sydän- ja verisuonitauteihin. Minä olen aina hyväuskoisesti ajatellut tulevani isän pitkäikäiseen sukuun. Enää en ole varma tästä. Syövän kosketus on vienyt pois ylimielisyyden. 

Kolmantena syöpäfaktana Mankell toteaa, että se ei tartu. Hän ei ihmettele sitä, että jotkut kuitenkin kavahtavat. Onhan siitä hyvin vähän aikaa, kun syöpä oli parantumaton sairaus ja siihen kuoltiin kivuliaasti. 
Muistan, miten oma isoäitini kävi valvomassa tuttavansa mahasyöpään menehtyvän pojan kuolinvuoteella ja kertoi sieltä tullessaan hirveästä kuolinkamppailusta. Syöpä oli ihmisruumiissa mellastava terroristi, jota vastaan ei ollut paljon muuta kuin kääre otsalle. 
Tätä kauheaa tautia kutsuttiin ennen syöpä-termin käyttöönottoa nimellä ruumiinkoi.

Olemme lähdössä mieheni kanssa pienelle matkalle, neljä päivää Lissabonissa. Siellä on mahdollisuus nähdä valoilmiö nimeltään Aurinko. Aion karistaa huolet ja murheet kannoiltani. Kuljeskelemme kaupungissa ilman ennakkosuunnitelmia, katsotaan mitä vastaan tulee. 

Lukemiseksi valitsen Alexandra Salmelan romaanin Antisankari - Salmela hurmasi minut esikoisellaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan - ja Antti Leikaksen vesiaiheisen trilogian päätösosan Soutaminen. Pidin aiemmista osista Melominen ja Huopaaminen

En ole oikein löytänyt kiinnostavaa lukemista viime aikoina. Ajatusenergiani on ollut ehkä liiaksi kiinni yhteiskunnan räyhätilanteessa. Olen samaa mieltä suomalaisten itsenäisyysrähinöinnistä kuin Heikki Aittokoski sunnuntain Helsingin Sanomien pitkässä kirjoituksessaan Samassa bussissa. Huokaisin helpotuksesta, kun luin järkevää tekstiä.

Ei ole mikään valintakysymys, haluaako kansakunta olla kansainvälinen. Talous on kansainvälinen, ilmasto on kansainvälinen, kriisit ovat kansainvälisiä, kansainvaellukset ovat luontojaan kansainvälisiä. 

Ongelmien luettelointi on helppoa. Ratkaisujen etsiminen on kiinnostavampaa. Kouhottamista ei tarvita. Tarvitaan, tässä jos missä, tervettä isänmaallisuutta, sellaista asennetta, että me hoidamme homman kotiin. Kotouttaa täytyy. Kotoutua täytyy. 

Pidän myös siitä, mitä amerikkalainen astronautti Karen L. Nyberg sanoo Joonas Berghällin elokuvassa Äidin toive. Hän kiersi maapallon lähes puoli vuotta kestäneellä avaruuslennollaan 2656 kertaa ja alkoi tunnistaa isompia vesistöjä ja maanosia. Hän lensi uutisissa mainittujen konfliktialueiden yli ja ajatteli, että me olemme kaikki maapallolaisia, naapureita toisillemme. Hän sanoo, että jokin naksahti hänen päässään ja hän alkoi tuntea suurta empatiaa vaikeissa olosuhteissa eläviä ihmisiä kohtaan. 
Avaruuslennot saisivat yleistyä, jos niissä matkustaville syntyy oivallus yhteisestä pallosta.
Berghällin elokuvassa on yhdeksän koskettavaa tarinaa äitiydestä eri maissa. Elokuvan kansainvälisestä voitosta menee puolet UNICEFIN työhön maailman heikoimmassa asemassa olevien lasten auttamiseen.
Vauraisiin maihin kuuluva Suomi täyttää kahden vuoden kuluttua 100 vuotta. Toivon, että meillä olisi silloin parempi yhteiskuntarauha kuin nyt ja ihmiset välittäisivät toisista maapallolaisista nykyistä enemmän.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Lisää sisustamisesta, Oranssiunikon alla, viidakkoverhojen katveessa

Edellisessä kirjoituksessani esittelin Raisa Lardotin Himosisustajan muistelmat.
Aloin muistella, miten monessa asunnossa olen asunut vähintään vuoden ja päädyin tusinaan seitsemällä paikkakunnalla: lapsuudenkoti Pomarkussa, Tampere, USA, Helsinki, Tuupovaara, Kuhmo ja Kouvola. Kotini ovat olleet maalaistalossa, kerrostaloissa, rivitaloissa, omakotitalossa ja nyt taas kerrostalossa.  
Muistin, että onhan minullakin pieni sisustusaiheinen muistelmateksti, jonka joskus kirjoitin Kodin Kuvalehden kirjoituskilpailuun. Teksti julkaistiin, ja olen saksinut sen talteen. Kas tässä bloggarinne Marjatan onnenhetkiä kauan sitten. 

Aamupäivän ostosrieha

Ensimmäinen oma kotini oli kunnan järjestämä kerrostalohuoneisto Tuupovaarassa. Muutimme sinne innokkaina vastavihittyinä opettajina mieheni kanssa 70-luvun puolivälissä. Meillä oli mukanamme vain valtavasti kirjoja ja miehen vanhempien vanha sohva. Onneksi olin tehnyt kovasti töitä opettajan sijaisena kevätkaudella ja opettajana kesän ehtolais- ja kertauskursseilla mieheni ollessa armeijassa, joten meillä tuntui olevan paljon rahaa kodin laittamiseen.

Kesäpalkoillani ostimme koko sisustuksen yhdellä ainoalla kaupunkireissulla Joensuun liikkeiden kesäalesta. Löysimme suit sait oranssin pyöreän pöydän ja tuolit keittiöön, verhoiksi Marimekon tummanruskeaa Pippuria, olohuoneeseen ison tummanruskean Skaala-kirjahyllyn ja seinälle palan kangasta, jossa komeili oranssi unikko. Olohuoneeseen ostimme Marimekon kirkkaanvihreäkuvioiset verhot. Ostimmehan me myös sängyn ja kirjavia räsymattoja. 

Sisustusshoppailumme on varmaan eräänlainen ennätys. Pari kolme tuntia siinä meni. Iltapäivällä olimme jo kotona juomassa korvapuustikahveita onnistuneiden ostosten kunniaksi. 

Vuoden päästä tähän 70-luvun värikkääseen kotiimme syntyi pieni poikavauva. Hän nukkui äitiyspakkauslaatikossa siihen asti, kun kasvoi siitä ulos. Siihen aikaan tämä oli yleinen tapa. Laatikkoon ommeltiin vain kankainen rypytetty reunakoriste, pojalle tietysti vaaleansinistä. Muutoin vauvanvaatteetkin noudattivat kotimme värejä, kirkasta oranssia, keltaista, ruskeaa ja vihreää. Tyyliä kutsutaan nykyään retroksi. 

Jo äitiyslomalla aloin kyllästyä räikeisiin väreihin. Koti alkoi vähitellen saada rauhallisempia sävyjä. 

Nykyään meillä on aamupäivän ostosriehasta jäljellä enää kirjahylly, uudelleen maalattuna. 
Kun katselen albumikuvia avioliittomme alkuajoilta, en voi ymmärtää, miten saatoimme elää niin skitsofreenisessä värimaailmassa. Silti hymyt ovat leveät, ja onni paistaa pienen perheen kasvoilta oranssiunikon alla, viidakkoverhojen katveessa. Se oli ensimmäinen rakas kotimme. Siellä meistä tuli perhe. 




Seitsemänkymmenluvulla otetut kuvatkin muuttuivat muutamassa vuodessa oransseiksi. Itselaukaisijalla otettu perhekuva oli liian vaikea korjata. Nämä kaksi kuvaa voitiin vielä pelastaa. 



maanantai 30. marraskuuta 2015

Raisa Lardot, Himosisustajan muistelmat, Aisti-ilottelua ja silkkilakanoita

Raisa Lardot on vepsäläissyntyinen suomalainen kirjailija. Olen lukenut hänen muistelmatyypiset romaaninsa Ripaskalinnut (1978) ja Russa russa! (1994), joissa hän muistelee lapsuuttaan sekä myöhemmät miehen onnettomuuden jälkeistä elämää käsittelevät romaanit Hän jäi elämään (1973), Sammakkoprinssi (1987) ja  Andy ja Vera (1997).  Tänä vuonna nämä on koottu yhteen teoksessa Raisa ja André, johon on myös lisätty neljäntenä pienoisromaani Morsian. Lardotilla on ollut rankka elämä, josta hän kirjoittaa yllättävän positiivisesti lempeällä huumorilla. Tämä on hieno tapa tarkastella vaikeita muistoja.



Pieni hauska kirja sisustamisesta  - siis näinkin voi elämäkerran rakentaa - Himosisustajan muistelmat (2001) on odottanut kirjahyllyssäni kymmenkunta vuotta. Kirja on suloinen, kuten kannesta näkyy. Siinä on myös paljon asiaa. Pohdiskelin kirjaa lukiessani pitkään mm värejä. Miksi olen tarvinnut tänä syksynä sinistä, minä punaisen värin ihminen? Olen hankkinut erilaisia sinisiä asusteita ja pitänyt kotona koko ajan saatavilla taivaansisnistä villatakkia. Epäilen, että olen rauhoittanut hermojani tällä värillä kauhean nettivihan ja uutislähetysten näyttämien julmuuksien takia.

Lardotin kirjan tyyli muistuttaa Merete Mazzarellan rupattelua, johon on piilotettu aimo annos sivistystä ja tietoa, välillä tekstissä on Anna-Leena Härkösen tyylistä hauskaa itseironisuutta. 

Kirjan sisällöstä saa kuvan, kun listaan maistiaisiksi muutaman nimen kaikkiaan 25 luvusta: Levottomuus, Ikuisella matkalla kotisatamasta toiseen, Avuliaita miehiä (remonttimiehet), Värillä on väliä, Esineet kertovat tarinansa, Sisäinen valvova silmä, Kirjat ystäväni, Kuvia seinillä, Makuuhuoneen sädehtivä kuningatar. 

Sisustaminen on oikeastaan eräänlaista ääriviivojen piirtämistä itsestään. Se on myös ääriviivojeni laajentamista. Olen sitä mieltä, että ihmisen persoonallisuus ei rajoitu ihoon. Se säteilee laajemmalle. Ja kotini kalusteet säteilevät myös, me olemme jatkuvassa hiljaisessa vuorovaikutuksessa. Pyrin kohti harmonista keskustelua.

Itse en ole mikään himosisustaja. Raha asettaa rajoituksia, mutta enpä usko, että yllättävä rikastuminenkaan näkyisi ihmeemmin asumisessani. Pidän yksinkertaisesta ja käytännöllisestä. En pidä mistään pikkusievästä, rimpsuista ja tupsuista. Vaaleat, rauhalliset värit ovat mieleeni, piristeenä raikkaan värisiä tyynyjä ja torkkupeittoja. Ja tietenkin kukkivia kukkia. Tunkkaiset ja sameat murretut värit väsyttävät minua. Valkoisen on oltava pehmeää sävyä, munankuoren tai villan valkoista. Lardot pitää talonpoikaisrokokoosta. Minä en edes tiedä, mitä se on. 

Värejä käsittelevässä luvussa minua kiinnosti seuraava tulkinta valkoisen käyttämiselle sisustuksessa. 
Mitä enemmän työelämä repii meitä, sitä vaaleammiksi tulevat kotimme. Tästä johtuu, että sama muoti on vallannut suomalaiset kodit: pelkkää steriiliä valkoista. Tilanne alkaa olla suorastaan hälyttävä. Meiltä ihmisiltä viedään kaikki voimat työpaikalla. Taivaassa sanotaan enkeleillä olevan valkoiset vaatteet. Sinnekö me kaipaamme?
(Tässä siis kirjailijan huomioita 2000-luvun alussa, saattaa pitää paikkansa edelleen.)

Muistan hyvin, kun kaikki käyttivät kuusikymmentä- ja pitkälti seitsemänkymmenluvullakin värejä kuin ahmatit. Silloin seinät maalattiiin myrkynvihreksi, ikkunoihin ripustettiin isokuvioisia verhoja ja remonttimiehet liimasivat sinapinkeltaisia kokolattiamattoja. Koko maailma oli myllerryksen vallassa ja kaikki uskoivat vuorenvarmasti, että asiat muuttuisivat lopullisesti.

Minulla on kiva muistelu tämäntyylisestä sisustuksesta, mutta se on sen verran pitkä, että julkaisen sen omana postauksenaan seuraavaksi.

Kirjojen merkityksestä Lardot sanoo seuraavaa: 
Kun ihminen ajelehtii eikä tiedä, mistä ottaa kiinni, hänen kannattaa tarttua kirjaan. 

Oletko Lukijani sisustusihminen vai oletko tyytyväinen, kunhan on katto pään päällä ja lämmintä? Minun mieheni on sellainen, aina tyytyväinen. Meillä ei koskaan vaihdettaisi mitään, jos minulla ei heräisi vaihtelunhalu. Lardot sanookin, että sisustaminen on naisten tapa leikkiä.
Miehelläni on kyllä hyvä estetiikan taju ja tarkempi värisilmä kuin minulla, minkä taas valokuvataulujen taustapahveja valitessa huomasin, mutta hän inhoaa turhaa kuluttamista. Sekin on hyvä! Onhan huonekalujen hankinta hieman isompi juttu kuin vaateshoppailut. Siinä ei ole hyväksi tehdä heräteostoksia.   

lauantai 28. marraskuuta 2015

Virpi Pöyhönen, Doe



Hengitän syvään. Tämä saattaa olla elämäni tärkein hetki. Se, mikä saa kaiken palaamaan oikeaan suuntaan. Joskus elämän tärkein hetki on se, joka pysäyttää kaiken paikoilleen, jonka jälkeen voi ainoastaan pyristellä kohti liikettä tai lamaantua kokonaan. Pysähtyä. Mutta minun tärkein hetkeni on se, joka todistaa, että minä voin elää tässä maailmassa. Että minulle on paikka. Tai vähintään lupa, että paikka löytyy.

Yllä siteeraamani on minulle tämän kirjan tärkein kohta, mikä johtuu varmaan siitä, että jotain samaa on tapahtunut omassakin elämässä. Uskon myös, että tämä tunne tärkeästä hetkestä on yhteistä ja universaalia nuorten ihmisten hapuilussa aikuisuuteen ja ihmisten elämässä yleensäkin. 

Virpi Pöyhösen romaanin Doe tapahtumapaikka on pikkukaupunki USA:n syrjäseudulla. Kaupunkia reunustaa White Buffalo -reservaatti. Ihmiset ovat köyhiä ja niin osattomia, että monella heistä ei ole edes sukunimeä ja etunimeäkin vaihdetaan omaa tietä ja vapautta etsittäessä.

Ensimmäinen osa on Patty Jonesin tarinaa. Hän on seitsemän lapsen äiti, joka ei ole saanut kunnon otetta kuuteen ensimmäiseen, poikiinsa. Nämä ovat kuin pelottavia kulkukoiria, joita myös liikkuu kaupungissa laumoittain. Seitsemäs lapsi on tyttö, jonka Patty haluaa kasvattaa hyvin ja jota hän suojelee vimmaisesti kaikelta ympäristön pahalta, mutta ei ymmärrä tekevänsä juuri ylisuojelevuudellaan pahaa tytölle, jonka vapaudenkaipuu kasvaa vankeudessa ylivoimaiseksi vastustaa. Veljien joutuminen jonnekin kauas koulukotiin tai vastaavaan, on myös tytölle käsittämätön asia ja valtava menetys. 

Toinen osa on tyttären tarina. 

MINUN NIMENI ON MARY JONES ja minä olen elossa. Nimeni saattaa olla myös Anastasia Stormwind. En siis tiedä, mikä nimeni on, mutta tiedän olevani elossa. Se kuulostaa ensi alkuun oudolta, mutta ei loppujen lopuksi ole sitä. Nimen voi muuttaa sellaiseksi, mikä tuntuu omalta, mutta jokin nimi on valittava. Ihmisellä on oltava yksi nimi, enkä osaa päättää, mikä se minun kohdallani on. 


Lasten isä Mahkah asuu reservaatissa. Hänelle on tärkeää Liike ja marssit vääryyttä vastaan. Mahkahin isoisosisä White Buffalo on laittanut rastin paperiin, koska vaihtoehtoa ei ollut, ja suostunut siihen, että heimo sulloutuu reservaattiin. Hänen nimensä elää reservaatin nimessä, mutta tekoa ei pidetä kunniakkaana. Isoisoisä tunsi tekonsa painon ja karkoitti itse itsensä alkuperäisten amerikkalaisten yhteisöstä. Patty vierailee aika ajoin miehensä luona rauhoittumassa. Reservaatissa hän on Iibis, lintu joka laulaa äänettä. 

Rakenne on kirjassa hyvin onnistunut. Pattyn osuuden herättämät kysymykset saavat osittain selityksensä Maryn tarinassa. Jännite ja mystiikka kantavat loppuun asti. 
Kaikelle ei ole pätevää selitystä. Sellaista elämä on. Mitä on tapahtunut veljille? Miksi äiti ei vain pysty toteuttamaan tytön toivetta ja järjestämään yhteisiä syntymäpäiviä, joissa olisivat myös kaivatut velipojat Ash, Ben, Cee, Dan, Evy ja Foo? Ehkä on sellaista, mitä Mary ei tiedä. 
Jotkut asiat ovat erilaisia äidin ja tyttären muistoissa. Suhtautuminen intiaanitaustaan ja isään on hämmentävä asia kasvavalle tytölle. Puoliverisenä ei ole helppoa elää reservaatin ulkopuolella. Asioista vaikeneminen sekä äidissä leimahteleva viha häiritsevät ja jähmettävät.

Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. 

Doe toi aiheensa vuoksi mieleeni hiljattain lukemani Joyce Carol Oatesin kirjan The Sacrifice, jossa on nuori tyttö köyhissä oloissa USA:n afrikkalaisamerikkalaiseen vähemmistöön kuuluvassa yhteisössä. 
Muistelen myös kaikkien aikojen suosikkiani, intiaanikulttuurista lempeästi kertovaa Forrest Carterin romaania Pikku Puun kasvatus. 
Yksi asia, missä Pöyhösen Doe voittaa nämä molemmat minun lukukokemuksessani on vieläkin kiehtovammin tunnelmia luova kieli. 
Pidän myös toistoista: Koska jonkun on saatava aikaan muutos. Ei asioita voi jättää puolitiehen. Enkö kasvattanut sinusta paremman ihmisen?

Linkki Main postaukseen, jossa korostuu sukupolvelta toiseen siirtyvä juurettomuus.

P.S. Jos joku on ihmetellyt minun outoja kirjoitusaikojani, niin ilmoitan, että olen ollut tähän asti blogissani Tyynenmeren ajassa. Äsken siirryin Helsingin aikaan. Hyvä minä!

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kuvan totuus ja kauneus, fotoshoppausta ennen ja nyt



Tämä on isovanhempieni kuva 1900-luvun alusta. Juho Arvid Ekholm ja Alma Josefina Korpela syntyivät molemmat 1800-luvun puolella ja elivät yhdeksänkymppisiksi. Mammalle avioliitto oli jo toinen. Ensimmäinen mies katosi kansalaissodassa ja poika, isäni velipuoli, kuoli myöhemmin talvisodassa. Pappa muutti vaimonsa torppaan isännäksi ja vaihtoi sukunimensä myöhemmin Korpelaksi. 

Pidän tämän kuvan väreistä ja kauneudesta. Taulu on meidän olohuoneemme seinällä ruokapöytää vastapäätä. Lasken aina leikkiä, että siinähän ne esivanhemmat vahtivat meitä.
Kuvan kasvot on rakennettu kahdesta eri valokuvasta ja ala-osa on maalausta.
Olen nähnyt nuo alkuperäiskuvat, mutta kun selvittelimme taloa isäni kuoleman jälkeen en löytänyt niitä enää. Molemmat kuvat ovat työkuvia. Mieheni ihmettelee, miten paljon perhettämme kuvattiin jo silloin. Minulla on myös kuvia isovanhempieni vanhemmista, Mummusta ja Tuffasta.
Mamman kuva on niittoporukan poseerauskuvasta, jossa nuoret neidot ovat ryhmittäytyneet sievästi sirpit kädessä. Pappan kuva on napattu uittomiesten ryhmäkuvasta takarivistä. Minusta tuntuu, että molemmilla on parikuvaa rakennettaessa käsitelty kasvoja, leuat näyttävät omituisen pehmeiltä.

Fotoshoppaus, kuvankäsittely ei siis ole mitään uutta. Nykytekniikalla se tehdään vain helpommin ja taitavammin.

Kuvankäsittelyyn liitetään monesti turhaa epäilyä. Sehän on oivallinen apu. Se on omiaan tekemään kuvasta paremmin todellisuutta vastaavan tai pitkälle muuteltuna taidekuvan.
Nyt kun olen vihdoin itsekin sitä oppinut, olen hyvin kiinnostunut. Olen monesti korjannut värejä ja kirkastanut kuvaa. Kun kuvaa kirjan kannen, tulos saattaa olla eri värinen kuin kansi oikeasti on. Eihän kameralla ole mitään totuutta, se on vain väline.
Muistattehan ajan, kun filmirulla vietiin valokuvaamoon ja sitten odotettiin viikko, pikakuvia tunti malttamattomana viereisessä kahvilassa istuskellen, ja sitten saatiin 24 tai 36 kuvaa, joista ehkä muutama oli käyttökelpoinen. Rajaus piti tehdä saksilla leikaten, jos kohteen ympärillä oli liikaa muuta tai halusi ettei se olisi tylsästi keskellä kuvaa, mutta suurennetuksihan sitä varsinaista kuvauskohdetta ei enää saanut. Harrastajat tekivät mustavalkokuvia pimiöissään käsityönä, jolloin saivat enemmän päätösvaltaa kuvan ulkonäköön. Nykyään jokainen pääsee tekemään helposti kuviaan itse.


Fotoshoppauksen huono maine on tullut tietenkin hölmöistä muoti-, malli- ja julkkiskuvien muunteluista. On naistenlehtiä, joiden kannessa tuntuu olevan aina sama nainen. Rajansa kaikella. Kellastuneen hampaan voi kuvaan mielestäni valkaista, mutta ihmisen luuston muotoon ja ääriviivoihin ei saa kajota. Ne kuuluvat hänen persoonaansa.



Vuoden luontokuva, Antti Leinosen "Äiti oota" on herättänyt kiistelyä. Luontokuvissa on sääntönsä, mm. sellainen, että alkuperäistä sisältöä ei saa muuttaa kuvaelementtejä siirtämällä, lisäämällä tai poistamalla.
Leinonen oli löytänyt hyvän kuvauspaikan, jota muokkasi vielä täydellisemmäksi hankkimalla kaatoluvan takana olevalle puustolle. Sitten vain odottelua. Luontokuvaajat ovat maailman kärsivällisimpiä ihmisiä. He saattavat kuvata vuosikausia samaa kohdetta. Monet  kuvaavat varta vasten haaskojen lähellä lyhentääkseen odottamisaikaa. Näidenkin kuvien aitoudesta kiistellään, koska haaska on ihmisen luontoon viemä houkutin.
Leinosen täydellinen hetki tuli, kun hirvivasa seurasi sopivasti lyhyen välimatkan päässä emoaan. Ainoa huono homma oli se, että eläimet kulkivat oikealta vasemmalle. Meidän kulttuurissamme katsotaan eteenpäin oikealle, myös teksti kulkee niin. Tottahan pienen vasan pitää askeltaa eteenpäin. Ei hätää, kuvan suunnan voi aina vaihtaa. Mentulan kotikuvissa on tehty sitä paljon. Mutta miten on luontokuvassa? Saako kilpailukuvassa tehdä näin? Tässä kilpailussa saa, ja hyvä niin.

Oma mielipiteeni on, että valokuvataiteessa fiktio on yhtä sallittua kuin kirjallisuudessakin, jos me kerran tavoittelemme tasoa. On paljon kiinnostavampaa lukea elämäkertaa, joka on kiehtova kuin sellaista joka on varmasti tosi, mutta tylsä. (Lisäys pari päivää myöhemmin: kommenttikeskustelun tuloksena selvennän, että tarkoitan elämäkerrallista romaania en tietokirjaa.)

Ja mikä se tosi on? Kenen todellisuus on tosi? Onko peilin kasvot todempi kuin kuvan? Peilikin voi olla himmeä ja näyttää eri tavalla riippuen valaistuksesta. Minä katson kuvaani ja näen jotakin, joku toinen näkee siinä muuta.

Elämäkertatarinoita kirjoittaessa voi vain todeta, että muistot ovat välähdyksiä ja tarinoita, myös toisten tarinoita, joiden aukot on täyttänyt jotenkin loogisesti, valokuvia, joista tulkitsee omanlaisensa kertomuksen ja ehkä jopa unia.



Vanhempieni hääkuvan unenomainen tunnelma johtuu huonosta tarkennuksesta. Kuva on otettu 6.7.1946 äitini kotitalon eteisessä. Äiti oli 19-vuotias maalaistalon tyttö Kankaanpäästä ja isä viisi vuotta sodassa viettänyt 24-vuotias maatilan poika Pomarkusta. Äidistä tuli avioliiton myötä Korpelan talon nuori emäntä. Minusta tämä kuva on hyvin kaunis ja tosi. Siinä välittyy myös vanhempieni luonteesta jotain sellaista, minkä myöhemmin koin.  

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kurban Said, Ali ja Nino


Pidän näistä pehmeistä yön äänistä, kuusta tasaisten  kattojen yllä, 
moskeijan pihan kuumista, hiljaisista iltapäivistä rauhallisine mietiskelyn ilmapiireineen. Jumala antoi minun syntyä tänne šiialaiseksi, imaami Džafarin uskon mukaiseksi muslimiksi. Olkoon hän armollinen ja antakoon minun kuolla täällä, samalla kadulla, samassa talossa, jossa synnyin. Minun ja Ninon, kristityn, joka syö veitsellä ja haarukalla, jolla on nauravat silmät ja läpikuultavat silkkisukat.


Kurban Said -nimen taakse kätkeytyy kaksi henkilöä, joista toinen on kirjoittanut ja toinen avustanut ja suojellut kirjailijaa. Sama kirjoittaja on käyttänyt myös taiteilijanimeä Essad Bey. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1937 Saksassa. Siellä se unohtui toisen maailmansodan jalkoihin. Saksalais-venäläinen tanssija Jenia Graman löysi kirjan berliiniläisestä antikvariaatista 50-luvulla ja vei sen mukanaan Englantiin, jossa ryhtyi kääntämään kirjaa. Hän uurasti käännöksen kimpussa toistakymmentä vuotta. Kirja julkaistiin lopulta englanniksi 1971 ja suomeksi 1972. Mikä sattuma, että kirja on pöydälläni.

Tämä romaani vei minut nuoruudenaikaiseen, eläytyvään, eskapistiseen lukuelämykseen. Ei tullut mieleen tehdä muistiinpanoja. Juoni vei mukanaan, niin että pelkäsin unohtavani junan vaihdot. Luin kirjan junamatkallani Satakuntaan, mikä voi olla tylsä kolmine vaihtoineen. Nyt ei ollut. Elin koululaisista nuoriksi aikuisiksi varttuvien rakastavaisten mukana heidän hyvissä ja pahoissa päivissään.

Kirjassa on historiaa, kulttuurihistoriaa, jännitystä ja kaunis rakkaustarina. Tarina tapahtuu Venäjän vallankumouksen aikaan, ja tapahtumapaikkana on enimmän aikaa Bakun kaupunki Azerbaidzanissa idän ja lännen rajalla. 

Georgialainen nuori kreikkalaiskatolinen ruhtinatar Nino Kipiani asuu kaupungin uudella eurooppalaisella puolella. Tarinan kertojana on hänen ihailijansa ja tuleva miehensä ylhäisen muhamettilaisperheen poika Ali Khan Širvanšir. Hän näkee Ninon maailman sekä houkuttelevana että vaarallisena.

Vanhan muurin toisella puolella oli ulkokaupunki leveine katuineen, korkeine taloineen, äänekkäine ja rahanahneine ihmisineen. Tuon ulkokaupungin rakentamisen syynä oli ollut öljy, jota saadaan erämaistamme ja joka tuo tullessaan rikkauksia. Siellä oli teattereita, kouluja, sairaaloita, kirjastoja, poliiseja ja kauniita, paljasolkaisia naisia, Jos ulkokaupungissa ammuttin, syynä oli aina raha. 

Ali asuu sisäkaupungissa, jossa kaikki on vanhaa ja perinteikästä, niin ulkoisesti kuin myös ihmisten käyttäytymisessä. 
Verikosto on käytössä ja hyväksi havaittu. Se pitää yllä valtionjärjestystä ja hyvää käytöstä. Naisella ei katsota olevan sielua. Huntua on hyvä käyttää paitsi suojaamaan erämaan auringolta ja hiekalta myös siksi etteivät miehet erheydy. Sisustus on erilaista ja tavat ovat erilaisia kuin eurooppalaisilla. Ruoka syödään lattialla sirosti kolmea sormea käyttäen ja sänkyjen sijaan nukutaan divaaneilla.

Idän ja lännen ihmiset molemmat pitävät toisiaan barbaarisina.

Vanhan muurin sisäpuolella talot olivat kapeita ja kaarevia kuin itämaiset tikarit. Minareetit näyttivät puhkaisevan kalpean kuun niin toisenlaisina kuin Nobel-yhtymän rakennuttamat öljytornit.

Niin vähän eurooppalaiset antavat arvoa naisilleen!

He näyttävät naistensa alastomuuden kaikille mutta eivät välitä olla heille kohteliaita. Aterian jälkeen Ranskan suurlähettiläs sai jopa syleillä tsaarin puolisoa ja pyöriä hänen kanssaan salissa hirvittävän musiikin säestyksellä. Itse tsaari ja hänen kaartinsa upseerit katsoivat sitä, mutta kukaan ei puolustanut tsaarin kunniaa.

Kun Ali lopulta saa luvan naida Ninon, kunhan tämä pääsee koulusta, he lähtevät tutustumaan Ninon sukulaisiin Georgiaan. Tiflisin kaupunki ja Alin kohtaama ylenpalttinen vieraanvaraisuus on kuvattu herkullisesti. Tiflis on kaupunki, jossa on 80 eri kansallisuutta ja kieltä. 

Armenialaisia pikkukauppiaita, kurdiennustajia, persialaisia kokkeja, osseettipappeja, venäläisiä, arabeja, ingušeja, intialaisia: kaikki Aasian kansat kohtasivat Tiflisin basaarissa. Jonkin kojun äärestä kuuluu hälinää. Kauppiaat seisovat piirissä:assyrialainen riitelee juutalaisen kanssa. Kuulemme juuri:
- Kun minun esi-isäni veivät sinun esi-isäsi vankeina Babyloniaan...
Väkijoukko ulvoo naurusta.

Kulttuurien rinnakkain elo. Limittäin? Sisäkkäin?
Itämainen  mystiikka, kullanpunaiset tarunhohtoiset hevoset, joilla ajetaan auto kiinni erämaan huonoilla teillä, hassut ennakkoluulot puolin ja toisin, Alin sedän haaremi kuuliaisine vaimoineen ja eunukeineen.
Sota, epäröinti puolien valinnassa, kauhu. Kotipaikan valinta, Aasia vai Eurooppa.

Nyt kun kirjoitan tätä ja etsin osuvia lainauksia, katson kirjan maailmaa vakavammin pohjana nykyiselle elämänmenolle. Ensimmäisen lukukerran viattomuus ja haltioituminen ovat tipotiessään. Huoli täyttää mieleni. Alin ja Ninon maailma on monin tavoin rikkaampi ja samalla monin tavoin rajoittuneempi kuin nykyinen maailma.  

Setä vaikeni. Yö oli pimeä. Hänen varjonsa näytti vanhalta, laihalta linnulta. Hän oikaisi selkäänsä, yskäisi vanhuksen tapaan ja sanoi kiihtyneesti:
- Mutta vaikka teemme kaiken mitä Jumalamme määrää eivätkä eurooppalaiset tee mitään, mitä heidän Jumalansa määrää, heidän valtansa ja voimansa kasvaa jatkuvasti, kun taas meidän vähenee. Kuka voi kertoa minulle, miksi on oltava näin?

Löysin Marin hyvän bloggauksen tästä. Täältä kannattaa käydä lukemassa lisää.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Suru, Pariisi 13.11.2015



Olen kirjoittamassa romaanista, jossa shiiamuslimi Ali Khan ja kristitty Nino Kipiani rakastuvat toisiinsa. Kirjan nimi on Ali ja Nino ja sen on kirjoittanut kosmopoliitti, joka käytti kirjailijanimeä Kurban Said. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran Wienissä vuonna 1937. Nuori pari pakenee sotaa, suunnittelee jopa muuttoa Eurooppaan. Jätän tämän kiehtovan tarinan odottamaan. Nyt on pysähdyttävä kauhean uutisen äärelle.

Terroristit, ääri-islamistit, ovat aiheuttaneet kansainvaelluksen. Ihmisiä pakenee heidän hirmutekojaan Irakista ja Syyriasta kaikkialle Eurooppaan, myös meille pohjan perukoille.

Uutiset terrori-iskuista Pariisissa saavat tuntemaan voimattomuutta. 

En tiedä, miten olla. 
Kävin kävelyllä Kymijoen rannalla ja mietin. 
Poikkesin kaupassa, jossa heti osui silmiini otsikot iltalehtien kansissa. 
Apu-lehden kannessa lainataan piispa Irja Askolan haastattelusta lause, jossa tämä sanoo vihan pelottavan. Meillä Kouvolassa SPR:n pakolaistyössä vapaaehtoisina toimivia on uhkailtu tappoviestein. 
Miten tämä voi mennä näin? Eikö kannattaisi tutustua näihin pakenijoihin ja kysyä, mitä he ovat kokeneet? Miksi vainota heitä ja heitä auttavia?

Miksi meillä rauhallisessa yhteiskunnassa ihmiset ovat alkaneet klikkiytyä ja rähinöidä juuri nyt, kun pitäisi toimia yhdessä?

Miksi ihmiset ovat alkaneet jopa kirjoittaa omat faktansa? Oma klikki tarvitsee oman totuuden.

Miksi jotkut ovat niin tarkkoja ystävä- ja tuttavapiiristään, että erottelevat yhä tarkemmalla seulalla samanmieliset ja joka tavalla samanlaiset? Eikö juuri erilaisuus ole rikkaus ihmissuhteissa? 
Oikea ystävyys ei korosta asenteita, asemaa, polittista kantaa ja uskontoa. Ystävyys antaa alustan, jossa voi puhua vapaasti ajatuksistaan ja verrata niitä toisen erilaisiin ajatuksiin. 

Jos meillä ei onnistu ihmisten yhteiselo ruohonjuuritasolla, niin voi meitä!

Huomenna menen katsomaan elokuvan Taxi Teheran. Sekin aiheeseen sopivasti.

Olen surullinen. Seuraan uutisia. Kirjoitan jossain vaiheessa lisää Alista ja Ninosta.   

Olen säästellyt Hope-kynttilääni pahan päivän varalle. Nyt on sen aika.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Konserttitunnelmissa

Olimme sunnuntaina Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalossa isänpäiväkonsertissa. Meitä houkutti paikalle erityisesti upean uran oopperalaulajana tehnyt Jorma Hynninen, joka on nyt 74-vuotiaana vähentämässä esiintymisiään.  

Taidekeskus Salmelan toiminnanjohtaja, taidevaikuttaja, saksofonisti Tuomas Hoikkala avasi viime kesänä Vuohijärvelle uuden taidetalon, joka on remontoitu vanhaan kirkkoon. Keskus painottaa taidenäyttelyissään erityisesti luontoa. Kävimmekin kesällä katsomassa Hannu Hautalan luontovalokuvia. Nyt talossa pidettiin ensimmäinen konsertti. Seuraavaksi tulevat jo valmiiksi suunnitellut joulu- sekä äitienpäiväkonsertit. Äitienpäivätapahtumassa on myös runonlausuntaa.

Kirkko toimi akustiikaltaan hyvin konserttipaikkana. Esillä oli Ulla Rantasen ja Esko Tirrosen töitä sekä äskettäin kuolleen Laila Pullisen veistoksia. 




Musiikkia isille esitti neljän hengen kokoonpano yhdessä ja eri muodostelmina: baritoni, suuri mestari Jorma Hynninen, kaunisääninen inkeroislähtöinen sopraano Emilia Vesalainen-Pellas, saksofonisti Tuomas Hoikkala ja paljon kouvolalaisessa kulttuurielämässä vaikuttanut pianisti Pekka Ainali.
Esitys sisälsi Merikantoa, pontevia pohojalaasia kansanlauluja, oopperasävelmiä, musikaalisävelmiä, vasta löydettyjä ja taidelauluiksi sovitettuja leppävirtalaisia kansanlauluja ja ehkä jotain muuta, mitä en enää muista. Tilaisuudessa ei ollut mitään ohjelmalehtistä, vaan esiintyjät kertoivat itse, mitä seuraavaksi esittävät. Tilaisuuden juontanut Hoikkala sai aikaan kodikkaan tunnelman. Hän kertoi, miten toimitaan ja milloin voi taputtaa, kutsui ihmisiä paremmille paikoille ja kehui akustiikan suunnitellutta henkilöä. Luin juuri äskettäin HS:sta miten klassisen musiikin esittäminen on jäykistynyt uomiinsa ja sitä pitää uudistaa ja viedä esim. uimahalliin. Tässä esityksessä ei ollut pönötyksestä häivääkään. Vaikka tilaisuudessa oli noin 250 kuulijaa, tunnelma oli mukavan intiimi.

Ensimmäisenä esiintyi pianon säestyksellä Jorma Hynninen. Hoikkala sanoi, että kun tämä harjoitteli illalla, tuntui että vuori on tullut taloon. Saimme kohta tuta, että tämä piti paikkansa.

En muista, mitä Hynninen esitti. Tiedän vain sen, että hänen äänensä valtasi joka sopen salissa ja minun sydämessäni. Minä jähmetyin paikalleni, kyynelet virtasivat kaulaani asti ja koko kehoni vapisi. Katsoin varovasti, tuntevatko muut samoin. Kyllä. Myös miehillä oli sumentuneita katseita.

Olin nähnyt Hynnisen esiintyvän aiemmin vuonna 1986 Suomussalmen kesäteatterissa Juha-oopperassa. Ooppera tuotiin juurilleen, itäsuomalaiseen korpeen. Hynninen oli silloin nuori. Nyt hän on vanha, mutta ääni oli minun makuuni vieläkin parempi. Se ristiriita, vanha mies ja tuo valtava ääni, joka täyttää tilan ja vakuuttaa voimallaan. Se liikutti.

UM, Valoa kaamoksessa

Mietin jälkenpäin, miksi miehellä ikä lisää karismaa ja naisella vähentää. Usein. Emilia Vesalainen vakuuttaa nuorena ja Jorma Hynninen vanhana. 

Koin konsertissa valtavan liikutukseni lisäksi seuraavia tunteita: riemastusta, surua, reippautta, yhteisöllisyyttä, sisukkuutta, ylevyyttä, kauneutta, haikeutta, onnellisuutta. 
Musiikki iskee suoraan jonnekin - selkäytimeen. Tunteiden kokemisessa se lienee tehokkain taidemuoto. 

Mietin, miksi minun tulee käydyksi niin vähän konserteissa, kun kuitenkin pidän niin paljon musiikista. Kymi Sinfoniettalla on hyvä ohjelmisto. Miksi katsoa huonoa tv-viihdettä, kun voi mennä klassisen musiikin konserttiin, joka ravitsee ja saa tuntemaan isosti. 
Olen tilannut nyt mieheltäni tuon Vuohijärven äitienpäiväkonsertin. Siellä on Jaakko Ryhänen. Saa nähdä, tutisenko taas. Todennäköisesti. 

Takanamme istui pieniä tyttöjä. Heitä oopperalaulutyyli nauratti. Heillä oli tekeminen, etteivät mokanneet naurun takia ja minulla, etten mokaa liian itkun takia. Muistan, miten itsekin hihitin nuorena oopperalauluille, varsinkin sopraanoille. En enää. 

Kotona etsimme vanhan vinyylilevyn, jossa nuori Hynninen laulaa Merikantoa. Pidin live-esityksestä enemmän. Pidän konserttien live-taltioinneistakin yleensä enemmän kuin studiossa äänitetyistä.

Miten sinä lukijani harrastat musiikkia? Mitä musiikki merkitsee sinulle? Onko se tärkeää?

UM, Valaistu polku

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Pimeässä kirjajulkkareissa

Olin eilen mielenkiintoisessa kirjan julkistamistilaisuudessa. Tilaisuus oli - pimeä -  ja paljon muuta, lämmin, iloinen, elämyksellinen. 

Miksi pimeä? Esikoiskirjailija Jonna Mononen on sokea. Hän halusi tarjota kirjansa Hiljaa pimeässä juhlintaan osallistuville elämyksen kokea tilaisuus ilman näköaistia, kuten hän kokee jokaisen hetkensä. Kun näin Kouvolan Sanomissa jutun kirjailijasta ja tästä tilaisuudesta, koin, että tuonne minun on päästävä. Monosen kirjaa juhlittiin Kouvolassa, koska hän on asunut täällä lyhyen ajanjakson elämästään ja hänellä on edelleen kontakteja tänne.




Kirjamessuilla kuuntelin muutamaa kirjailijaa, jotka keskustelivat aiheesta, miten kirjoittaa vähemmistöistä, jos ei itse kuulu ko ryhmään. No, nyt oli mielenkiintoista, lähes jännittävää, saada tietää, miten kirjoittaa kaunokirjallisuutta se, jolla puuttuu havainnointiin tarvittava tärkeä aisti, näköaisti. Yksinkertainen vastaus: äärimmäisen hyvin!

Julkaisutilaisuuteen saapui ihmisiä vähitellen, näkeviä ja näkövammaisia. Istuimme pitkän pöydän molemmin puolin. Kirjailija itse istui sivupöydässä äänentoistolaitteidensa kanssa. Luvassa oli otteita kirjasta kuunnelmatyyppisesti esitettynä. Huomioin, että näkövammaiset koskettelivat ihmisiä enemmän ja he näyttivät kuulevan herkemmin kuin me näkevät. Jonna kuuli nopeasti, jos joku hänen tuttunsa oli tulossa eteisessä. Hän tunsi ohikulkevan ihmisen läsnäolon. Keskustelunsorina täytti tilan siihen asti, että kaikki olivat paikalla.

Sitten se tapahtui. Kaikki valot sammutettiin, pieni hätävalokin seinässä peitettiin. Aloimme ruokailla. Pöydän molemmissa päissä olevat vadit kulkivat eteenpäin, samoin mehukannut. Tarjolla oli sorminsyötävää ruokaa: piirakoita, kanaveneitä (aika märkiä), lihapyöryköitä, vehnätikkuja, vihannestikkuja ja dippejä. Piti selostaa vatia ojentaessaan: tulossa vihanneksia, pyöreä vati tässä tulossa ilman kautta, tässä mehukannu pöytää pitkin. Ei voinut tietää, mitä oli menossa suuhun, ruoan maku ja rakenne oli yllätys. Kyllä se oli erilaista kuin näkevänä syöminen. Minä ajattelin, että en riskeeraa dippien kanssa. Syön sellaisia sitten kun taas näen. Sitten tajuntaani iski, että tämä on monen samassa tilassa istuvan pysyvä tila. Ei tule mitään sitten kun. 

Kirjailija kiersi pöytien takana palvelemassa siltä varalta, että joku kaipaa jotain sellaista, mikä on toisessa päässä pöytää tai joku haluaa tietää, käykö ruoka keliaakikolle jne. Hän kulki hiljaa ja toisteli lempeästi:"Jonna tässä, minä vain kattelen, että teillä on kaikki hyvin."
Jonna osasi tämän homman, koska hän on ollut tarjoilijana Berliinissä ravintolassa, jossa ruoka tuotiin pöytiin pilkkopimeässä. Muistan nähneeni tämän ravintolan mainoksen. Mainoksessa korostettiin, että kun näkö on poissa pelistä, niin maku- ja hajuaisti paranee.

Kuva UM, Valotaiteilija

Jonna Mononen muutti Saksaan vuonna 2011. Hänellä on saksalainen avomies, arkkitehti, jolta voi kirjoittaessa kysyä, miltä mikin näyttää. Paljon lukeneena Jonna on oppinut näköhavaintoja myös kirjoista.

Ruokailun loppuvaiheessa aloimme edelleen pimeässä kuunnella äänitystä, jossa kirjailija esitti elävästi otteita kirjastaan. Kuulosti ihan kuin lukijoita olisi ollut useampia. Esityksessä oli myös taustaääniä, mm. sortumien ääntä, rysähtelyä ja veden tippumista. 

Jonna Monosen kirja Hiljaa pimeässä on jännitysromaani. Sen on kustantanut Kemissä toimiva pienkustantamo Nordbooks.

Ryhmä saksalaisia turisteja jää maanvyöryn vuoksi tippukiviluolaan. Ruoka loppuu, pelastaminen ei onnistu, pimeässä paljastuu traagisia asioita ja alkaa taistelu eloonjämisestä. Kumpi on pahempi, pimeä vai nälkä? 

Mononen on julkaissut aiemmin itse kaksi e-kirjaa, Sokea raivo ja Marjanpoimija. Lukijapalautteen mukaan kirjoja ei uskoisi sokean kirjoittamaksi. 

Mononen on sanonut, että haluaa antaa lukijalle viihdettä ja jännitystä ja haluaa siinä ohessa käsitellä yhteiskunnallisia epäkohtia ja ympäristöasioita. 

Kuuntelen ja tunnen, että keskityn pimeässä hyvin. Tippukiviluola kuulostaa kaamealta paikalta. Dialogi on luontevaa, epätoivo käsinkosketeltavaa. 
Kun äänite sitten hiipuu ja valot rävähtävät päälle, minusta tuntuu, että sokeudun niiden kirkkaudesta. 


Kuva UM, Tähtitaivas

Tarjolla olisi ollut täytekakkukahvit ja vapaata seurustelua, mutta minä katsahdan kelloani. Voi ei, pakko lähteä. Minulla lähtee bussi, ja seuraavaan on liian kauan. Uskollinen kuskini, mieheni Unto, on omassa harrastuksessaan, Yökuvauksen kurssilla - aiheeseen sopivasti, kuinka sattuikaan - opettelemassa pimeässä kuvaamista. Käyn äkkiä ostamassa kirjan ja viuhdon pysäkille.

Käytän tämän kirjoitukseni kuvituksena paria Unton yökuvaa.

Ehdin lukea bussissa parikymmentä sivua. Pidän dialogista. Kuulohavainnot nousevat esiin, ja ne ovat tarkkoja. Samoin hajut. Mielenkiintoista.
En ole päässyt kirjaa tämän pitemmälle, koska tänään oli taas omat rientonsa, joista lisää pian.  

Kiitos Jonna Mononen, että järjestit julkkarit Kouvolaan! Elämys oli minulle ainutlaatuinen.



Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko

Pesärikko, käsiohjelma Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteat...