keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Nopolan postmoderni likka ja suorasuu äiti


Sinikka Nopola, Likka, äite ja rouva Obama (2013)

Eila, Rampe ja likka ovat seikkailleet jo useassa Nopolan kirjassa. Tässä viimeisimmässä, episodiromaanissa, likka jatkaa seurusteluaan sosiologi Pirkan kanssa, tulee raskaaksi ja synnyttää Elviran.

    Kun  tulin raskaaksi, äiti sanoi:"Se, mikä sieltä syntyy, ei ole sitten novelli tai runo, että kokeillaan ny tänään tämmöstäkin. Lapsi on sulla joka päivä, sitä ei voi vaihtaa.
     Äiti oli tietämättään havainnollistanut modernin ja postmodernin ihmisen eron. Minun sukupolveni on vaikea tottua äitiyteen, koska me kaipaamme vaihtelua. En voi millään ymmärtää, että elämä koostuu toistoista, että minun pitää laittaa perheelle ruokaa joka päivä. Koska se loppuu
?

Likan ja äidin suhde on romaanin parhainta antia. Äiti on jalat maassa kulkeva, omanarvontuntoinen käytännön ihminen. Hän näkee tyttärensä, "vilosofian kandidaatin", haihattelijana ja haaveilijana.

Perheenjäsenten erot näkyvät kaikessa koomisuudessaan, kun perhe ”keskustelee” automatkalla isän kotiseudulla Mouhijärven Häijäällä. Eilan jutellessa vuolaasti arkiasioista ja Rampen vastaillessa "jaa" kahdeksanvuotias likka kohottautuu takapenkiltä Saima Harmaja -runokirjansa äärestä kysymään: Mitä tarkottaa "lumoissa poven liekin loistavan, soaistu, valon varjoon sekoitan"?

Isä Rampe on maailman hidaspuheisin hämäläinen, Eilan laskujen mukaan "suvella noin kuuskymmentä sanaa viikossa". Kun tytär ei pääse joulunäytelmässä kunnon rooleihin vaan saa tehtäväkseen kantaa rekvisiittaa, niin Eilan mielestä hän tulee isäänsä:"Sieltä se keeni tulee".

Eilan suorapuheisuus nostaa mieleeni toisen länsisuomalaista elämää kuvanneen kirjailijan Tuula-Liina Variksen henkilöhahmot, jotka elämäkerrallisessa kirjassa "Maan päällä paikka yksi on" toistelevat "kyllä totuuren aina sanoo saa". Tämä tylytystyyli tulee hykerryttävästi esiin, kun likka kertoo äidilleen seurustelusuhteeseensa tulleesta kuprusta, jonka syynä on se, että hän ei voi sietää sulhasensa Pirkan epä-älyllistä Santanan kuuntelua.

- Tartteeko kaiken olla älyllistä?
- Tarttee.
- Jos sää oot noin kronkeli, niin sun on sitten parasta olla yksin. Sun kannattaa hyvissä ajoin varata asunto senioritalosta.
- Enhän mää oo vielä neljäääkymmentäkään.
- Niihin pääsee jo 55-vuotiaana. Se on ihan viksu vaihtoehto niille, joita odottaa yksinäinen vanhuus.

Tyly puhe ei tarkoita sitä, ettei Eila arvostaisi tytärtään. Hän näkee likassa hieman Armi Kuuselaa.

Armin vaalea kauneus puhkes täydelliseen kukkaan Miss Universum -tittelin jälkeen. Joskus kun likkaa vilkasee nopeesti, hänen olemuksessaan voi havaita häivähdyksen samaa. Siihen yhdistyy myös sisäinen kauneus, niin kuin Armilla. Kai se on loppujen lopuks multa perittyä.

Rouva Obama tulee mukaan siten, että Eilan mielestä likka sopisi hyvin presidentin puolisoksi.

- Jos mää oon ny ihan rehellinen, niin mää oon nähny sut aina presidentin puolisona: sää oot sillai hillitty ja pohjimmiltas kuitenkin aika viksu, että sää sopisit edustustehtäviin. Maan äidiks.

Näitä suuria ajatuksiaan Eila ei kuitenkaan tuo usein esiin, koska hänen mielestään likkaa, kuten myös Rampea, on vähän kovisteltava etteivät nämä ylpistyisi.

Joskus löytää sukulaissieluja lukemastaan tai katsomastaan. Minä näen Eilassa ja likassa vanhan amerikkalaisen Tyttökullat -sarjan (The Golden Girls) kipakan, pienen mummelin Sophia Petrillon ja hänen kolhon tyttärensä, sijaisopettaja Dorothy Zbornakin. Sophiankin rakkaus on pisteliästä, mutta ehdotonta.

------------------------------------------------------
Lisäys seuraavana päivänä

Kun ei kukaan ole vielä ehtinyt kommentoida, niin teenpäs pienen lisäyksen. Minua askarruttaa Eilan kasvatusmetodi. Itse en uskaltaisi tuolla tavalla "kovistella". Kysynkin siis, mitä mieltä olet Eilan tyylistä. Nykyään on kyseenlaistettu  liian pehmoa kasvatusta. Olisiko Eilan tyyli sitten oikea ja omiaan koulimaan lasta pahaa maailmaa vastaan?

Kysymyksen tueksi vielä pieni episodi psykologilla, jonne likka postmodernina ihmisenä on mennyt puhumaan vaikeuksistaan ja ottaa esille äitisuhteensa.

- Mää oon koonnu äitini määritelmät itsestäni. Hänen mukaansa olen kronkeli, epänormaali, syrjään vetäytyvä, koppulakoura, unelias tyyppi, epävarma, poikkeava, koheli, prehjuhousu, pöhkö, epämääräisten ruokien kuten itujen ystävä, herkkähipiäinen, teatraalinen, närkkinokkainen, poissaoleva, ei kodin ihminen, jatkuvasti häiriintymäisillään, sellainen jolle jää luu käteen sekä selvästi psykiatrin tarpeessa.

Ja mitä psykologi? Innostuu, kehuu Eilan värikästä kieltä ja sitä, että tämä on pistänyt riman korkealle ja kehuu vain äärimmäisissä tilanteissa, kun tietää likan tarvitsevan kannustusta.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Ah, KESÄ ...

Opuscolon Valkoinen Kirahvi haastoi minut muistelemaan kesää kuuden kuvan verran. Olipas hauska katsella kesäkuvia. Yleensä olen tässä vaiheessa jo tilannut paperikuviakin ja täyttänyt niillä vanhanaikaisia albumeja tai teettänyt valmiita kuvakirjoja, mutta nyt kuvat ovat varastoituneet nettiin jo ties kuinka kauan. Hyvä, että tulee tehdyksi tänne pieni kooste.


 A rose is a rose is a rose. (Gertrude Stein)



Aurinko on voittamassa mustat pilvet mökkisaaren rannassa. 



Pojat etsivät geokätköjä.



 Kuka voittaa? Pehmomiekkailua Werlan keskiaikatapahtumassa.


Kasvit ovat lähes vallanneet lapsuuteni savusaunan. Myimme tilan juuri naapureille ja sen rakennukset ovat minulle todellakin historiaa, mutta onneksi kuvina tallella.


Joko mennään!
Sokerina pohjalla tämä keppostelutilanne kesältä 2011 Turkin Bodrumista. Haasteessa varmaan oletettiin kuvien olevan tuoreita, mutta minun on ihan pakko laittaa tämä kuva mukaan, koska olen siihen niin tyytyväinen. Kuva kertoo mieheni ja minun rooleista aurinkomatkoilla. Mies väsyy kuumassa, ja minä olen elementissäni. Nappasin kameran, kun mies oli kaupunkireissun jälkeen vaipunut hassun näköisesti uneen, ja otin kuvan peilin kautta. Sain vielä päähäni laittaa kuvan Vuoden Matkakuva 2012 -kilpailuun, ja niinhän se pääsi sijoille 6 - 10 sinne oikeiden harrastajien ottamien, harkittujen ja teknisesti onnistuneiden turistikuvien joukkoon ja edelle. Hähää.

Lähetän "Kuusi kuvaa kesästä" -haasteen edelleen kaikille, jotka haluavat muistella kesäänsä.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Maria Vaara, Annansilmät, 1977



Maria Vaara oli kainuulainen kirjailija, jonka kirjoja julkaistiin 70-luvulla ja 80-luvun alussa. Hän kirjoitti omasta skitsofreniastaan, sekä sairauden sisällä että terveinä kausina. Näiden vaikeatajuisten tajunnanvirtakirjojen välissä hän kirjoitti selkeäsanaisen nuortenkirjan Annansilmät omalle tyttärelleen Sariannalle. Kirjassa ei ole omistuskirjoitusta, mutta tämä yhteys on selvinnyt jälkeenpäin, kun tytär Sarianna Vaara kirjoitti romaanin Huomenkellotyttö (2013), jossa kertoo oman tarinansa elämästään perheessä, jonka äiti, perheen ainoa aikuinen, sairastaa vakavaa psyyken sairautta.  

Pidän Sarianna Vaaran kirjasta. Se on rehellinen, valoisa ja tosi.

En pidä Maria Vaaran kirjasta. Se on opettavainen ja nuorten kirjaksi lapsellinen. Hyvä on, vuosi on 1977 - joku nuorempi ihminen voisi ajatella, että se on niin kauan sitten, että silloin oltiin varovaisia. Ei oltu! 1970-luku oli kaikenlaisen heräämisen ja protestiliikkeiden aikaa; silloin, jos koskaan, oltiin rohkeita ja rajoja rikkovia. 


Annansilmien lapset ovat neuvokkaita ja reippaita tyyliin "Peppi Pitkätossu" ja "Pieni talo preerialla". Ei se haittaa, vaikka äiti yrittää itsemurhaa lääkkeillä useampaan kertaan ja jää palaamatta terapiareissuiltaan. Lapset osaavat elää ihan mainiosti toisistaan huolehtien, kun apulainen on sairaana ja kaikki kunnan kodinhoitajat varattuna. Isot pojat ja Anna katsovat vuorotellen pienen Tuomaksen perään. Anna, tuo kelpo pikku emäntä, leipasee muistista sokerikakun, pojat lämmittävät puusaunan; elämä on selkeää ja auvoista. Annan sanastossa on sanoja, joita ei jokaisella neljäsluokkalaisella olekaan: elatusavun ennakko, asumistuki, psykotereapia, suljettu osasto, vapaakävely.

    Anna huomasi ajattelevansa äidin sanoja: Kun voimia oli vähän, oli parasta olla vähän aikaa pieni siihen asti kunnes taas jaksoi. Anna ymmärsi sen melkein näin: jos ei jaksanut kävellä, piti kontata. Mielisairaalassa monet konttasivat. Ei Anna ennen ollut tiennytkään, että aikuinenkin voi olla välillä pieni.
 
Minulle tulee Annansilmien tyylistä mieleen sellaiset opettavaiset, kivat lastenkirjat kuin "Teemu leipoo" ja "Sanna hammaslääkärissä". Tässä kirjassa valistetaan mielen sairaudesta samalla yksinkertaisella tavalla.

- Sehän on sitten hyvä, että me tiedetään jotakin jo lapsena, sanoi Anna miettiväisenä. - Sitten me tiedetään aikuisena enemmän ja voidaan kertoa omille lapsillemme. Niin hekin tulevat tietämään. Ehkä sitten joskus kaikki osaavat ajatella oikein.
 
Tässä perheessä lapset ymmärtävät ja ymmärtävät - ja venyvät. He eivät riitele koskaan, vaan tekevät sopuisasti kotitöitä pyykinpesusta puulla lämmittämiseen. He viettävät myös keskenään juhlahetkiä paistaen makkaraa ja valmistaen omatekoisia karamelleja. Anna, 11 vuotta, joka on vastuussa kaikesta, vaikka ”isot pojat” ovat vanhempia, nauttii välillä laatuaikaa saunan lauteilla, kuten keski-ikäinen perheenemäntä. 

Tämä on viikon paras hetki, Anna ajatteli. Olla yksinään lämpimässä saunassa, jossa ei hetkeen tarvitse tehdä mitään, olla vain. Kaikki välttämätön oli sinä iltana tehty ja sai loikoa huolettomana saunan lauteilla varpaat katossa ja nakata löylyä silloin tällöin kuumille kiville. Sai olla yksin ja ihan hiljaa. Ei tarvinnut tehdä mitään eikä komentaa muita tekemään.

Minä en pidä tästä asetelmasta yhtään! Ymmärrän, että Maria Vaara kirjoitti näin vakuuttaakseen itselleen, että kaikki sujuu hyvin. 

Annan olisi pitänyt saada paljon isompi kiitos kuin pari annansilmää! Ja Sariannan olisi pitänyt saada toisenlainen kirja, sellainen, jossa hän saa olla lapsi.

Sekä Maria Vaaran Annansilmiä että Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä lukiessa mieltäni alkoi vaivata pelottava kysymys, onko meidän sosiaalihuoltomme mennyt paljonkin huonommaksi 70-luvusta. Kunnallinen kodinhoitaja oli silloin erittäin tarpeellinen ja kysytty apu erilaisissa tilanteissa. Olen itsekin soittanut monet kerrat kodinhoitajan sairastuneen lapsen seuraksi. Nykyään tällaisia työntekijöitä ei enää ole saatavilla. Ilman äitiä tai muuta aikuista asuville lapsille haettaisiin kiireellä sijoituskoti tai -kodit. Se ei tässä kirjan tilanteessa olisi ollut ehkä hyvä ratkaisu kuitenkaan, ei lasten eikä äidin kannalta, koska äidillä oli pitkiäkin terveitä kausia. Vanhuksiahan nykyään hoidetaan kyllä kotiin, silloinkin kun se ei ole enää järkevää, vaan lähenee ihmisrääkkäystä. Ennen vanhukset pääsivät turvaan vanhainkoteihin, joita ei nykyään enää ole; on vain tehostetun palveluasumisen yksiköitä, joihin on vaikea päästä. Vanhuus on jostain syystä tabu. Psyyken sairaiden ns. avohoidosta en jaksa edes kirjoittaa, se on heitteillejättöä. Annansilmissä äiti sai jäädä Piirille aina kun tarvitsi tukea. Kyllä, sosialipalvelut ovat huonontuneet valtavasti. Nykyään ei ihmisen sallita olla heikko!

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kirjarunsautta Iwealasta Istanmäkeen



Kylläpäs on lukemista! Kävin äsken kirjastossa hakemassa kerralla neljä varaamaani uutuutta, joihin kaikkiin olen saanut innoituksen blogikavereilta. Kiitos vain! Tässä lukemaan houkuttavat teokset.

Nämä kun lisätään niihin yhteentoista opukseen, jotka ovat ennestään lainassa, niin kuinkahan käy, kun edelleen olen vain yksi ihminen. Vanhoissa lainatuissa on mielenkiintoisimmat Miina Supisen Säde ja Patrick McCaben Pikku teurastaja, jonka mieheni luki ja jonka lauseita hän on toistellut jo monta päivää. Muistan kirjaa kehutun 90-luvulla englanninkielisessä kirjamaailmassa. The Butcher Boy tapahtuu Dublinissa, ja Irlannin tunnetuin elokuvaohjaaja Neil Jordan on ohjannut sen palkituksi elokuvaksi.

Pitkän työtasoni päässä on pino AdLibriksestä tilaamiani englanninkielisiä kirjoja, päällimmäisenä André Giden The Immoralist.
Toisessa päässä työtasoa on pino omasta hyllystä alas ottamiani kirjoja, jotka haluaisin lukea uudelleen, koska olen pitänyt niistä kerran niin paljon. Näihin kuuluu mm. Miina Supisen Liha tottelee kuria, Irja Ranen Naurava neitsyt ja Uzodinma Iwealan lapsisotilaan elämästä kertova Beasts of No Nation.

Jaahas, tuossa on sitten messuilta ostamiani kirjoja! Ostin kaikenlaista kevyttä, mutta sen sijaan, että olisin lukenut niitä, olenkin uponnut viime aikoina kirjoihin, jotka ovat tuoneet mieleen ikäviä lapsuudenmuistoja. Miksen ole lukenut  leppoisaa Jaakon matkassa tai hauskaa How to Marry a Finnish Girl? Kuinka kasvattaa bébé ostin, koska siitä on puhuttu niin paljon ja kasvatusasiat kiinnostavat tietenkin aina. Sisko Istanmäen kirjan haluan lukea, koska pidin hänen romaanistaan Sisarteni elämät ja koska minua kiinnostaa itse kirjailijakin. Ajatella, maalaistalon emäntä aloittaa eläkeiässä kirjailijan elämän! Hän on nyt yli kahdeksankymppinen ja on kirjoittanut palkittuja, vahvoja romaaneja, joista Liian paksu perhoseksi oli Finlandia-ehdokkaanakin. Supernyrkki on NVL:n ja Teoksen järjestämän nuorten novellikilpailun antologia. Oman kouluni oppilas, jolle opetin englantia yläasteella, voitti 2. asteen 1. palkinnon. Sillä lailla! Elinan novellin olen lukenut ja muita silmäillyt, mutta muutoin tämäkin kirja odottaa lukemista.

Näin paljon lukemista. Monen kirjastosta lainatun kohdalla saattaa käydä niinkin, että  ehdin vain katsella niitä ja lukea sivun sieltä toisen täältä, kuten kävi viime vuoden Finlandia-voittajan Anna-Leena Lundbergin romaanille Jää ja tämän vuoden ehdokkaan Riikka Pelon romaanille Jokapäiväinen elämämme.  Mutta ei se mitään. Tämä on positiivista runsautta. On hienoa, että hyvät kirjat ovat käväisseet meillä kylässä. 

Lahjakaappi on salaisuus. Sehän on enimmäkseen kirjoja täynnä, ja koska niitä jää aina paketteja tehdessä yli, niin sinnehän alkaa muodostua oma kirjastonsa. En ole pitänyt itseäni hamstraajana, mutta pitäisköhän tämä käsitys päivittää.

Entäs postaukset sitten? Haluaisin kirjoittaa Maria Vaaran Annansilmistä ja Sinikka Nopolan kirjasta Likka, äite ja rouva Obama. Ja kirjoitankin, kun siltä tuntuu. Välillä on hauska vain lukea. En ole mennyt siihen, että kirjoittaisin kaikesta lukemastani. Se ei onnistu minulla. En ole supernopea, pikemminkin hidas. Käyn monta kertaa korjailemassa tuoreinta kirjoitustani ennen kuin päästän siitä irti. (Tätäkin kävin juuri parantelemassa parin tunnin julkaisemisen jälkeen.) Niin, ja välillä pitää myös siivota ja käydä pilateksessa ja tavata ihmisiä; elää muutakin kuin kirjaelämää.

Olen myös yhä enemmän kiinnostunut lukemaan toisten blogeja, sekä tuoreita että vanhoja kirjoituksia. Kiva, kun tuotatte minulle aina uutta nautittavaa!
Lukuiloja, hämäränhyssyä toivotellen ...



sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Anja Snellman, Pääoma (2013), koskettava kirja sisaruudesta

Anja Snellmanin Pääomassa on alaotsikkona Romaani, requiem. Kirja on kunnianosoitus vammaiselle isolle siskolle, Marjatta Hilleville, traagiselle hahmolle jota pikkusisko Anja häpesi, salaili, rakasti ja vihasi, kummeksui ja auttoi ja jota hän lopuksi muistelee hellyyttä ja syyllisyyttä tuntien.

Me onggaangh hehnnenpalong buolihgot. Ja me onggaangh gaghhohia.  
(Me ollaan herneenpallon puoliskot. Ja me ollaan kaksosia.)
Tämä on suulakihalkioisen Marun marukieltä, ja rakkauskieltä kymmenen vuotta nuoremmalle Anulle, joka on hänelle kaikki kaikessa. He pakenevat heikkojen, mielenterveydeltään häilyvien vanhempiensa riitelyä komeroon ja sulkevat korvansa keskittymällä omiin leikkeihinsä, jotka usein päätyvät kutitteluihin. Siskokset osaavat vielä tässä vaiheessa olla lähellä toisiaan.
 
Kun Anu ja Maru lähtevät yhdessä ulos, vastassa on säälimättömien lasten pilkka. Maru on erinäköinen kuin muut, hidas ja kummallinen. Hänellä on korjaamattoman suulakihalkion lisäksi vaikea, nopeasti etenevä reuma. Anu epäilee myös äidin raskaudenaikaisen alkoholin käytön jättämiä vaurioita, koska Maru on heikkolahjainen ja outo. Hän kulkee samanlaisessa popliinitakissa kuin äitinsä, huivi leuan alta solmittuna, kun toisilla nuorilla on otsanauhat ja hippimekot. Anu selviää keksimällä valheita sisarestaan: Maru on selvänäkijä, aatelinen, Olavi Virran Maruzella-iskelmän innoittaja ja Marimekko-nimen keksijä. Pikkulapsiin nämä valheet uppoavat täysin, ja Anu alkaa jopa itsekin uskoa niihin, varsinkin kun vanhempien tarinat edesauttavat valheisiin uppoamisessa. Murrosiässä on keksittävä muuta. Anu kiertää oman jenginsä kanssa sisaren kaukaa, mutta tämä kelpaa kyllä rahoittajaksi Intian Basaariin, kun Anu tarvitsee putiikin kalleimman mekon. Anu kokee kaksinkertaisen häpeän; hän häpeää sekä sisartaan että itseään, joka häpeää.

Kukaan ei sano mitään. Minä vaapun. Päivällä olen kolmasti kieltänyt siskoni, illalla jo puolustan häntä. Välillä haluaisin unohtaa hänet, toivon että hän katoaa yön aikana ja aamulla hallissa on tyhjä sileäksi pedattu laveri, olen vain kuvitellut itselleni isosiskon.

Sama toistuu myöhemmin elämässä. Ystävillä ja seurustelukumppaneilla on hyvin koulutetut, usein myös kuuluisat ja lahjakkaat vanhemmat ja sisarukset, joiden olemassaolosta Anu on aidosti iloinen, mutta tuntee samalla kitkerän häpeäntunteen.  Hän häpeää omaa taustaansa ja häpeää sitä, ettei osaa olla häpeämättä. Mieleen nousee kaipaus:tuollaiset vanhemmat ja juuri tuollaisen siskon minäkin olisin toivonut saavani.

Vanhempien kuoleman jälkeen Anusta tulee sisarensa omaishoitaja ja tulkki ulkomaailmalle. Hän pakenee taakkaansa kuntosaleille, matkoille ja kakkoskotiinsa Kreetalle, mutta sisar on kuitenkin aina mielessä huolena. Hänen murrosiässä hahmottelemansa termit säälisyyllinen ja syyllisäälinen pätevät edelleen. Lopuksi Anu joutuu ryntäämään iloisista juhlista hyvästelemään happikuvun alla makaavan sisarensa ja vastaamaan kysymykseen, olisiko tämän rouvashenkilön elämä vielä elämisen arvoista. 

Ei perkele, älkää kyselkö minulta hänen elämisen arvoisesta elämästään, älkää viekö häntä minulta papereitanne selaillen. Saatanan spesialistit. Kuristukaa stetoskooppeihinne ja tukehtukaa stetsoneihinne. Älkää varastako häntä vilkaisten, nopeasti päätellen. Älkää katselko minua kuin tuhlaajasiskoa. Te ette tiedä hänestä mitään, te ette tiedä meistä mitään.

"Älkää katselko minua kuin tuhlaajasiskoa." Siinä se vanha kaveri syyllisyys taas tuli!
Tekstistä näkee, että Snellman käsittelee edelleen syyllisyyttään. Hän kyselee, olisiko hänen pitänyt olla toisenlainen, oliko hän liian ylivoimainen siskolleen. Hän tutkii vanhaa valokuvaa, jossa nuori Maru on vapautuneemman näköinen jonkun ystävättären (harvinaisen, ainoan) kanssa kuin ikinä Anun seurassa. Marun osoitekirjassa on kuitenkin vain yhden henkilön nimi, Anun. 
Pääomassa on yhtä paljon "bigguhihgon" kuin Marunkin elämää. Jos kirjoittaja ei olisi julkisuuden henkilö, hän olisi saattanut päästä helpommin irti häpeästä. 

Plussia
* Snellman ottaa esiin hyvin tärkeän asian, vammaisuuden ja sen kohtaamisen perheessä. Hän onnistuu siinä hyvin.
* Snellman on rehellinen omista tunteistaan kertoessaan. Hän ei kaunistele omaa pärjäämistään terveimpänä perheenjäsenenä sairaassa perheessä.
* Tyyli on hienosti kuvailevaa ja dialogi uskottavaa.
* Marun kieli ja luonteen kuvaus ihastuttavat. Liikuttavia kohtia on esimerkiksi se, kun Maru katsoo Linnan juhlia, joissa reuman runtelema Sylvi Kekkonen istuu sivussa pitkien kauniiden naisten kätellessä presidentti Kekkosta, ja toteaa tyynesti äitinsä perässä:"Viihah vegäygyy ajoigha!"
* Kirjan kansikuvat sopivat tekstiin. Etukannessa Anja ja Marjatta ja takakannessa Anja yksin matkalaukkujen keskellä. Takakannen teksti: "Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru." Sisäkansien kuvat kertovat sisarusten erilaisuudesta: etusisäkannella kauniisti meikattu aikuinen Anja ja takakannen sisäpuolella pieni Marjatta omituisine kasvonpiirteineen, silmissään katse, jonka Anu-Anja tulkitsee syyttäväksi.

 Miinuksia                                                              
*En pidä yhtään kirjan nimestä, Pääoma. Nimi tulee isä Ruslanin vaalimasta kirjasta, jonka hän tarinan mukaan varasti kirjastosta Viipurin palossa, kun tarkoituksena oli siepata Pushkinin runot. Myös lukujen nimet ovat Marxin Pääomasta: Tuotantoprosessi, Kiertokulkulkuprosessi ja Kokonaisprosessi. Minusta ne ovat keinotekoista ja turhaa lisää muilla ansioilla kantavassa tarinassa. Anun pääoma on Maru, mutta se tulisi kyllä esiin ilman viittausta Marxin kirjaan.
* Marun kanssa samana kesänä kuolevien laulaja Amy Winehousen ja joukkomurhaaja Anders Behring Breivikin tuominen kirjaan on turhaa lisää. Miksi näin äärimmäisiä ihmisiä? Meillä on kaikilla geenimme.
* Geenitutkimus on kiinnostavaa ja tiedän, että Snellman tekee aina taustatyön kirjoihinsa huolella, mutta tässä "sielunmessussa" sen osuus olisi voinut jäädä vähemmäksi. Maru-sanan selvittelyn olisi myös voinut jättää pois. Sisaruus on tämän kirjan asia!

Luin kirjan kahdesti, ensimmäisen kerran kotona mukavasti. Jäi epämukava olo. Toisen kerran luin kirjan junassa matkalla oman skitsofreenikkosisareni luo poikki Suomen. Sisareni jaksaa minua varttitunnin. Hän ei tarvitse eikä halua minulta mitään, ihan kuin Maru:"Eng gahvii migään." Silti, ja ehkä siksikin, jää aina syyllinen olo ja jossittelut. Voisinko tehdä jotakin? Ja vielä pahempi: olisinko voinut tehdä jotakin, enemmän, paremmin tai toisin? Snellman kuvaa nämä tunteet juuri oikein. 
Kun paluujunassa luin kirjan loppuun, olin myyty sen kauneudesta.

Me olimme herneenpalon puoliskot, linnun siivet, kaksoset, me olimme kuin yö ja päivä. Me olimme niin erilaisia, että olimme kuin toisistamme murtuneet.

Vuonani pieni, minulla on hätä,
suloinen hämmennys omani tähden:
älä mua ikinä elämässä jätä,
käykäämme kahden sun unias nähden.
(Ludmila-äidin kirjaama kehtolaulu Marun vauvakirjaan Elämän aamun auetessa)

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Helsingin kirjamessujen aarteita, vasta nyt


En voinut paljastaa hienointa messuostostani ennen Isänpäivää. Löysin messuilta lähes kaksi kiloa painavan valokuvateoksen Beauty in Decay II, joka näyttää kauneuden rappeutumisessa. Heti kun näin kirjan, tiesin, että se on täysosuma isänpäivänlahjaksi miehelleni, joka kuvaa mielellään autiotaloja ja hylätyn näköisiä kujia. 



Kirjan etukannen sisäpuolella on niin pitkät uhkaukset kopioinnista, että en uskalla julkaista kuin kansikuvan. Kerron muutamista kuvista.

- Vanha hiljakseen rappeutuva englantilaiskartano kirjastoineen, joissa joku on käynyt heittelemässä osan nahkakantaisista teoksista pitkin lattiaa - tämä näky raastaa kirjanystävän sydäntä - ja tanssisaleineen, joissa peilit ovat himmenneet, mutta vanha eleganssi on vielä selvästi kuviteltavissa. Ennen I maailmansotaa tällaiset kartanot olivat oma maailmansa. Maailma on muuttunut, ja monellekaan kartanolle ei löydy enää ylläpitäjää.

- Valtaisa tehdassali, jossa isot koneet ovat hiljenneet, ja omistaja on jättänyt kaiken siihen tilaan, missä se on. Purkaminen ei ole ilmeisesti kannattanut. Tätä kuvaa katsellessa herää kysymys, miten käy ikkunastani näkyvälle, pari vuotta sitten hiljentyneelle Myllykoski Paper -paperitehtaalle ja sen lukuisille rakennuksille. On hulppeita pomojen taloja sekä vaatimattomia, kodikkaita työväen asuntoja; on kerhotalo ja ylväs klubitalo roomalaispylväineen ja suihkulähteineen; on funkkistyylinen Seuratalo, ruokala, terveystalo, tenniskenttä, iso puisto. Tälle alueelle voisi perustaa yliopiston kampuksineen. 

- Iso halli. Mitä ihmeen kuppeja, sadoittain, melkein silmänkantamattomiin, ketjujen päässä? Hiilikaivostyöläisten riisuutumistila. Mainarit laittoivat vaatteensa ja muut tavaransa metallikuppeihin, jotka hinattiin työajaksi katonrajaan. Siitä he siirtyivät muualle pukeutumaan maan alla käytettäviin työvaatteisiin. Karskia.

The people, in reality, have moved on. These fragments remain, decaying scenes from the theatres in which their lives played out, their work, their suffering, and their joy.

  - Hylätyn rakennuksen harmaalla kiviseinällä loistaa kirkkaissa väreissä tuntemattoman taiteilijan maalaama jättikokoinen muraali. Taiteilija on saanut tehdä työtään kenenkään häiritsemättä autioituneella paikalla. Kuvassa on siro bambi. Bambin kuva toistuu ylösalaisin lammessa, joka on muodostunut rankkasateissa talon eteen. Kaunista.

- Ikkunasta siivilöityy valoa yksinäiselle pyörätuolille isossa aulassa. Kyseessä on englantilainen mielisairaala. Makuusalikuvassa on sänky toisensa vieressä, onpas ahdasta. Tekstissä kritisoidaan sitä, että Thatcherin hallitus lopetti laitossairaalat ja heitti potilaat "avohoitoon" oman onnensa nojaan, koska mitään avohoitoa ei ollut. Vanhanaikaisissa laitoksissa huolehdittiin aivan kaikesta avuttoman ihmisen elämässä, hiusten leikkuusta hammashoitoon. Hmm, jotenkin tämä tuntuu tutulta. 

It is said society can be judged by how we treat our weakest; how will history look back and judge us?

- Valtavan kaunis sairaala, kuin lomahotelli, ihanine maisemineen. Miksi sekin on jätetty rappeutumaan? Kuva on keuhkoparantolasta, jossa rikkaammat ihmiset hoitivat keuhkosairauksiaan, ajan kanssa. Sitten tuli ihmelääke, antibiootti! Ei tarvitse enää makoilla suotuisassa ilmastossa, männyntuoksua henkäillen. Voisi siellä silti makoilla, mutta enää ei kenellekään suoda aikaa toipua pitkään.

  Tällaisia ajatuksia tämä maailman kaunein valokuvakirja herätti minussa. Mieheni tutkailee kuvien teknisiä ominaisuuksia, valoja ja varjoja. Taitaa olla 
mielessä retket rappiopaikoille.


Koska kirjan kuvia ei saa lainata, niin onhan meillä näitä omia.
Ohessa Unto Mentulan kuva "Kylmät kengät". Kengät löytyivät hylättyinä Repoveden kansallispuistosta. 

lauantai 9. marraskuuta 2013

Mathias Rosenlund, Vaskivuorentie 20 (2013), suomalainen köyhyys

Vaskivuorentie 20 painaa mieltäni. Haluaisin osata kirjoittaa siitä tarpeeksi hyvin.

Nyt kun Pekka Himasen tulevaisuusraportti on julkaistu, Rosenlundin kirja on nostettava sen rinnalle. Himanen sanoo, että tavoiteyhteiskunnassa ihmiset eivät koe häpeää eikä kateutta; arvokkuuden, dignityn, pitää vallita kaikkialla. Hän sanoo myös, että hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteena ei saa olla puutteen puute. Pitääkö siis - hokkuspokkus - kokea olonsa arvokkaaksi puutteessa! Rosenlund kertoo, miltä puutteellisuus tuntuu, ja siihen totisesti liittyy paljon häpeää, kateutta ja merkityksettömyyttä. 


Tämä on kertomus elämästä, jonka tuntuvin lähtökohta on perintönä saatu toimintakyvyttömyys ja huono itsetunto. Vanhempieni kanssa olen pohtinut, voiko itselleen luoda uuden elämän, ja olemme itkeneet yhdessä. He sanovat:ainahan me ollaan oltu köyhiä. En minä ole elänyt, sanoo isä, ollut olemassa vain.

 
Rosenlund syntyy Tukholmassa Fittjan siirtolaislähiössä. Vanhemmat tekevät huonosti palkattua työtä ja perhe elää aina puutteessa. Nyt nuorena aikuisena Rosenlund elää hyvin paljon Fittjaa muistuttavassa lähiössä Vantaan Myyrmäessä, osoitteessa Vaskivuorentie 20. Hän hoitaa kahta lastaan ja psyykkisesti sairasta vaimoaan, tekee hanttihommia ja yrittää suorittaa loppuun viivästyneitä kirjallisuuden opintojaan. Perhe elää köyhyyden kierteessä:jos jostain tulee vähän rahaa, niin tuet lähtevät ja niukkuus pysyy samana. 


Vaskivuorentie 20 on elämäkerrallinen teos, tunnustuskirja, ei näitä uusia henkilökohtaisia romaaneja, jotka ovat puoliksi fiktiota. Vaskivuorentie 20 on kokonaan totta. Kirjailija kertoo puutteesta, elämisestä sairaan ihmisen rinnalla, masennuksesta, rakkaudesta lapsiin ja polttavasta halusta kirjoittamiseen.


    Päätän ajatella näin: Olen ihminen joka kirjoittaa. Se riittää. On päiviä, jolloin kirjoittaminen on kaikki. Usein kaikki muu kalpenee. Jumalan lailla lausun sanoja, joista tulee jotakin. Jumalan tavoin totean joidenkin luomusteni onnistuneen kohtalaisesti useimpien ollessa ala-arvoisia.
    Tulin pisteeseen, jossa kaikki sepite paloi poroksi. Elämä änkesi väliin. Fiktion kauhistus.

 
Toivon, että tunnustuskirja tekee tehtävänsä ja Rosenlund pääsee kirjoittamisessaan siitä irti ja eteenpäin kirjoittamaan lisää. Hän kirjoittaa erittäin hyvin. 

Kirjan rakenne ei ole kovin napakka, mutta tässä kirjassa sillä ei ole niin väliä. Nyt mennään sanoma edellä.

Vaskivuorentie 20 on yhteiskunnallinen pamfletti.


    Kerjuu ja köyhyys eivät ole koskaan kadonneet Pohjolasta - luulimmeko niin? Ne on vain systematisoitu ja byrokratisoitu: nyt seistään sosiaalitoimiston jonossa ja leipäjonossa sen sijaan, että istuttaisiin kadunkulmassa pahvimuki ojossa. 


Kylmenee niin nopeasti, eikä kukaan näytä kiinnittävän huomiota hyvinvointiyhteiskuntamme kohtalokkaaseen alasajoon. 


Tulee päivä, jolloin havahdumme yhteisönä tajuamaan, että olemme hankkiutuneet eroon kaikista niistä rakenteista, jotka kerran mahdollistivat paremman ja turvallisemman elämän. 


Päivänä, johon Rosenlund viittaa, on pidetty huolta siitä, että puutetta ei puutu, mutta onko arvokkuutta?

tiistai 5. marraskuuta 2013

Veera Nieminen, Avioliittosimulaattori (2013)



Josnyssitte! Tästä kirjasta on kirjoitettu useissa blogeissa niin hyvin ja samanmielisesti, että ei olisi mitään tarvetta kirjoittaa, jos ei minua vaivaisi eräs kielellinen yksityiskohta.

Itäsuomalainen Aino lähtee rakastuneena kuukaudeksi länsisuomalaisen Jussin kotitilalle kokeilemaan, miltä maalaistalossa emännöiminen tuntuisi. Talossa asuvat Jussin lisäksi Jussin isä, setä ja teini-ikäinen pikkuveli. Ainolle selviää pian, että taloa hallitsee vahvasti myös poikien kuolleen äidin haamu; mitään ei saa muuttaa yli kymmenen vuotta sitten kuolleen äidin jäljiltä.

Kirja käsittelee hauskasti kulttuurieroja. Aino on tottunut puhua pulputtamaan ja tilan miehet, varsinkin kaksi vanhaa mörökölliä, Unto ja Erkki, vaikenevat ja puhuvat erittäin lyhyesti, välillä sanoilla, jotka ovat Ainon korville kuin ulkomaan kieltä.
Tuli komia trekoli (tuli komea puutarha), konytkerta (kun nyt kerran), tuuksää kaffel (tulisitko kahville), kuinni (kuinka niin?), pilkkumi, tyyki ... (Kulho, kangas/pöytäliina ...)
Kaikki tämä on ymmärrettävää entiselle satakuntalaiselle. Kirjoitin vähemmän tätä murretta tunteville varmuuden vuoksi suomennokset sulkeisiin, koska on ärsyttävää, jos ei ymmärrä, mitä yritetään sanoa.
Tätähän Aino sai kokea. Itse en ymmärtänyt Pohjois-Karjalassa asuessani, kun lapset selittivät koulussa toistuvasti, että kirja on jäänyt pihhaan. Miten ne nyt aina niitä ulos jättävät. "Pihhaan" tarkoitti kotiin.
Mutta mikä ihmeen tervehdys on "Uggologoi", jolla Jussin isä ottaa Ainon vastaan? Hän kättelee, vilkaisee tyttöä nopeasti, mutisee sanottavansa ja vie toisen kätensä hattunsa lippaan. Minusta vanha satakuntalaismies sanoisi siinä tilanteessa "Ehtoota" tai "Tervetuloo nyssitte". Tämä käsittämätön sanonta toistuukin kirjassa, kun Ainon pitää lähteä välillä kotipuoleen ja hän miettii, alkaisiko kaikki taas sitten palattua uggologoista. Ymmärrän, että Aino ei erota, mitä sanotaan, mutta pitäisihän siinä kummallisen mongerruksen takana olla jotain. Tietääkö kukaan?

Maakunnalliset kulttuurierot ovat vanhalla, aina samalla paikkakunnalla asuneella, sukupolvella yhä näkyvissä. Nuoret ovat melko lailla samanlaisia kaikkialla. Miksi vanhat satakuntalaiset sitten puhuvat niin lyhyesti eivätkä näytä tunteitaan? No, he eivät halua häiritä ja viedä toisen aikaa. He puhuvat vähätellen omista saavutuksistaan, koska itsekehu on sopimatonta. Tällä ei ole tekemistä itsetunnon kanssa, vaiteliaalla satakuntalaisella saattaa olla loistava itsetunto.  Ärsyttävää – kyllä – samoin kuin se puheenpulputus ja vetistely joillakin, jotka jatkuvasti toistavat:”Mie oon tällaine puhelias tunneihmine, ku mie oon Karjala tyttöi.”

Avioliittosimulaatorin hyviä puolia:
* hauska, viihdyttävä
* nuori rakkaus kuvattu uskottavasti
* hauska kansi ja nimi, josta minulla tulee mieleen leikkuupuimuri
* kivoja rytmittäviä toistoja: Minä näen sinut. Sinä olet minun. (muunnos Lauri Viidan sanoista Aila Meriluodolle ?), The Katse, Erkki on Erkki.      
* uutta reilua maaseutukuvausta, avartaa chicklit -genreä

Huonoja puolia:
*No, se hiton uggologoi!

Kyllämar on parempi ko lopetan tän ja sanon vaan ”Hei ny!”.


Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko

Pesärikko, käsiohjelma Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteat...