perjantai 24. toukokuuta 2013

Kirjan houkuttamana matkalle



Kiiruhdin lukemaan Jari Järvelän romaanin Zombie heti sen ilmestyttyä v 2010. Pidän Järvelän tyylistä, joka on absurdia, runsasta ja leikittelevää.  Zombiessa ollaan vuoroin Alamaassa eli Italiassa ja Ylämaassa eli Suomessa. Mafia on uhkaavana varjona mukana tapahtumissa. Järvelän kuvaus Palermon katakombeista sai minut päättämään, että katakombeihin on minunkin päästävä, päiväkävelylle sisilialaisten kanssa tervehtimään muumioita ja luurankoja. Nyt se matka on edessä, lomamatka Cefalùn kaupunkiin Palermon lähelle.
Paitsi katakombeja, käyn ainakin kiipeämässä La Rocca -vuorelle ja patikoimassa  Madenien luonnonpuistossa, mutta puolet ajasta pitää kyllä makoilla meren rannalla kirjan kanssa.  

Matkalukemisen valinta on vähintään yhtä tärkeää kuin matkapuvustosta päättäminen. Väärä kirja hiertää kuin väärät kengät.  Mietinnän alla ovat seuraavat:

1.   Karin Fossum, Harriet Krohnin murha
-          luen vähän dekkareita, mutta jostain syystä yleensä matkalla yhden
-          blogilaisten suosittama
-          Fossumin Rakas Poona on yksi suuren elämyksen tuottanut kirja
-           
2.   Tua Harno, Ne jotka jäävät
-          kehuttu esikoisromaani
-          mielenkiintoinen teema periytyvästä orpouden tunteesta

3.   Lionel Shriver, Game Control
-          Shriverin We Need to Talk About Kevin on kirja, joka vaikutti
-          takakannen esittelyssä lause: With a deft, droll touch, Shriver highlights the hypocrisy of lofty intellectuals who would “save” humanity but who don’t like people.

4.   Anne Enright, What Are You Like
-          kiinnostava irlantilaiskirjailija

5.   Tony Danza,  I’d Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had:My Year as a Rookie Teacher at Northeast High
-          koulu ja kasvatus kiinnostavat, vaikka en työvuodet opettajana ovat ohi
-          luin tästä hyvän arvion jostakin

6.    Nicholas Carr, How the Internet is Changing the Way We Think, Read and Remember
-          VERY interesting!
-          jos minua ei matkan jälkeen täällä blogissa näy, niin olen ottanut tämän kirjan viestin vakavasti
     

Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että en ole koko matkaa nenä kirjassa, vaan katselen ympärilleni ja keskustelen matkakumppanini ja muiden ihmisten kanssa. Kirjat ovat vakuus siitä, että ei tule tylsää, vaikka lento myöhästyisi vuorokauden. 

Ulkomailla on myös ihana käydä kirjakaupoissa ja kirjastoissa, jos mahdollista (kaikkialla ei pääse vapaasti kirjastoihin). Kirjojen tuoksu ja tuttu tunnelma kiehtovat. Tulee katselluksi ulkomaalaisia kirjatoukkia: Ai tuollaisia ovat tämän maan lukevat ihmiset.

Ciao, amici! 


P.S. Eiliseen postaukseeni maatalouskoneiden myymisestä siskoni kanssa vielä hauska lisäys.  Myimme eräälle isäntämiehelle traktorin peräkärryn. Hän sanoi, että oli jo monta vuotta kysellyt sitä isältäni, joka ei enää viljellyt maata, mutta isäni oli vastannut:” En mä sitä voi pois myyrä, ko tua Alatalon Jussi sitä joka vuasi multa lainaa. Mistä se sitte kärryn ottais?” Siinä esimerkki pienen satakuntalaisen kylän täydellisestä yhteisöllisyydestä. Sisilia-oppaissa myös korostetaan pikkukylien yhteisöhenkeä. Pistäydymme ehkä Corleonen kylässä. Saapa nähdä . . .
 

torstai 23. toukokuuta 2013

Historian siipien havinaa



Olen ollut selvittämässä lapsuudenkotini tavaroita. Isäni kuoli maaliskuussa pitkän elämän eläneenä.  Löytyneitä paperiaarteita katsellessa on tullut mieleen, että olisi pitänyt kysellä enemmän. 

Ketä mahtavat olla kauppakirjassa vuodelta 1923 esiintyvät vanhukset Simson ja Miina, jotka myyvät talonsa ja jäävät itse syytinkiläisiksi. Asiakirjassa mainitaan tarkkaan, miten paljon kermaista maitoa, rukiita ja ohria heille pitää maksettaman. Eräs kohta kauppakirjassa kertoo siitä, että sosiaalihuoltoa ei vielä silloin ollut: Sittenkuin me vanhukset tulemme vanhoiksi ja kykenemättömiksi itseämme hoitamaan, niin pitää tilan omistajain pitämän meidän hoinnostamme ja puhtaudestamme hyvän huolen, kuin myöskin toimittaa paikkakunnan tavan mukaan hautaan.

Oman isoäitini vanhemmat Iisakki ja Amanda lunastivat 13 hehtaarin torpan kodikseen keväällä 1920. Jo puolen vuoden kuluttua he myivät talon omalle tyttärelleen Alma Josefiinalle ja hänen kihlatulle yljällensä Juho Arvidille. Heiltä löytyy myös testamentti, jossa he varoittavat, että voivat myös määrätä erikseen heille maksettavan eläkkeen, jos sattuisi käymään niin, että eivät vanhoina saisikaan riittävää ylläpitoa. Torpan mukana tuli irtainta omaisuutta seuraavasti: 1 hevonen, 1 lehmä, 3 lammasta, rattaat , reet, hevoisvaljaat, keittiökalusto, peltokalusto, 1 senkki ja kolme tuolia sekä 1 wiskuri. Alman ja Juhon poika, nuori-isäntä eli isäni, osti sodasta selvittyään lisää metsää ja raivasi peltoa vanhanisännän, Juho-pappan kanssa. Omaisuus kasvoi, elämä oli eteenpäin menoa. Isä löysi naapurikylästä kauniin vaimon emännäksi ja elämänkumppaniksi. Isovanhemmat asuivat samassa taloudessa edellisen sukupolven tapaan, erotuksena vain se, että heidän ei tarvinnut huolehtia hoidostaan, koska he saivat jo kansaneläkettä ja heillä oli mahdollisuus päästä vanhana vanhainkotiin.
 
Isäni elämä sai muutaman hyvän vuoden jälkeen synkän käänteen. Äitimme kuoli vain 36-vuotiaana meidän neljän lapsen ollessa 5 – 15 -vuotiaita. Täytyy sanoa, että äitini kuoleman jälkeen laadittu vuoden 1964 perunkirja on paljon seikkaperäisempi kuin nykyiset. Silloin olivat esineet vielä arvossaan. Irtainomaisuudessa on lueteltu viljojen ja kotieläinten lisäksi mm. matkarario, seinäkello, vainajan pitovaatteet ja kenkät sekä lesken pitovaatteet ja kenkät.
 
Minulla on tuossa henkarissa ”vainajan leninki”, tyylikäs, itse ommeltu, vintagea 50-luvulta. Löysin sen aitan vintiltä ja aion ottaa pienten korjausten jälkeen juhlakäyttöön. 

Lattialla on levällään käsin ja huonolla kirjoituskoneella kirjoitettuja asiapapereita ja yksi rakkauskirje. Voi, miten arvokkaasti ennen vanhaan kirjoitettiinkaan! 

Myymme siskoni kanssa maatalouskoneita. Se onkin meille aivan uusi aluevaltaus. Vanhasta talosta on löytynyt tappuri, välttejä, viskuri, vikatteita, lampaankeritsemispenkki    harvinaisempia mainitakseni.

Yläkuvan nahkakantisesta  Raamatusta löytyy omistuskirjoitus: Amanda Wilhelmina Wilén, Porissa 10/1 1880. Isänäidinäiti? Joku on kirjoittanut hänen puolestaan, koska asiakirjoissa hän on vahvistanut nimensä puumerkillä. Avattu kirja on uudempi, isäni sotavuosilta. Historian siipien havinaa.. .

perjantai 17. toukokuuta 2013

Taskunovellit, toim. Vilja-Tuulia Huotarinen (2013)



On kiva idea koota taskuun mahtuva novellikirja, jossa on hyvin erityyppisiä novelleja. Uskon, että jokainen lukija löytää näistä lyhyistä tarinoista muutaman suosikin. Jos kirja mahtuu taskuun, se sopii erityisen hyvin myös käsilaukkuun bussi- tai junalukemiseksi tai odotushuoneeseen ajankuluksi.

Taskunovellien tekijöinä on yksitoista kirjailijaa ja yksi sarjakuvataiteilija. Pidän erityisinä helminä Rosa Meriläisen novellia Pieni naiskaartilainen ja Laura Lindstedtin novellia SLAM BOOK eli kertomus siitä, kuinka sinun isäsi nussi hänen äitiänsä.

Meriläisen teksti on hiottua, välillä niukkaa, välillä taas kuvailevaa ja runsasta. Alku käy esimerkiksi niukasta tyylistä:” Eräs äiti Johanneksen kirkolla söi tyttärensä kaartinkirjan. Äidin piti tehdä tehty tekemättömäksi: pelastaa tyttärensä henki.”  Ja esimerkki vahvasta kuvakielestä: ”Istuinluut kyntivät äidinsyliä kuin vasiten teroitetut aurat. Kiiltävät silmät muljahtelivat aivoja kohti puolitangossa värähtelevien luomien takana. Ripsien väri taittoi hiekkaan. Kuume.”

Lindstedt vie novellissaan lukijan teinien armottomaan maailmaan, jossa kaivataan kipeästi kuulua joukkoon ja nolataan toista ajattelematta seurauksia. Tapahtumapaikka on tunnistettavine paikannimineen Sotkamo, mikä antaa tragedialle toden tuntua. Nuoret käyvät Tenetin koulua ja viettävät vapaa-aikaansa Huparilla. 

Jollekulle toiselle voi kolahtaa esimerkiksi Petri Tammisen myhäilevä Erään ihailijan päiväkirjasta tai Tiina Raevaaran mystinen Puutarhurin tyttäret. Muita novellisteja ovat Anu Holopainen, Ville Hytönen, Riku Korhonen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Eino Santanen ja Taija Tuominen. Kuvanovellin tekijä on Tommi Musturi. Tasokasta lyhytproosaa sekä kiireisen että joutilaan kesälukemiseksi.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Tommi Melender, Yhden hengen orgiat, esseitä luetusta elämästä (2013)



Tämä kirja jos mikä kiinnostaa lukemisen harrastajaa. Itse olen monesti pohtinut rakkauttani lukemiseen. Viime syksynä kirjoitin elämäni ensimmäisellä kirjoittamiskurssilla esseen, jolle annoin nimeksi ”Lukemisesta ja vähän kirjoittamisestakin”. 
 
Melender on aivan erilainen lukija kuin mitä itse olen. Hänen ”lukutuntosarvensa puhkesivat” (Melenderin oma ilmaisu) vasta lukiossa hänen tutustuttuaan Tuomas Anhavan runoihin. Itse aloin lukea kaunokirjallisia teoksia hyvin varhain. Ennen Anhavaa Melender oli lukenut urheiluelämäkertoja ja sotaromaaneja. Alkuun Melender nautti perinteisistä romaaneista   kirjoitti itsekin kolmen runokokoelman  jälkeen kolme romaania, joista Ranskalainen ystävä oli peräti Finlandia-palkintoehdokkaana v. 2009 – mutta kyllästyi sitten fiktiiviseen proosaan ja siirtyi sekä lukemaan että kirjoittamaan lähes yksinomaan asiaproosaa. Itse olen melko kaikkiruokainen lukemisessani, paitsi kaupallista hömppää tyyliin Fifty Shades of Grey en jaksa lukea. Tavoittelen eläytymistä lukemisessani – onhan bloginikin nimeltään Marjatan kirjaelämyksiä. Melender taas pahoittelee, että on erheytynyt välillä huomaamattaan eläytyvään lukemiseen. Hän keskittyy mielellään katkelmiin ja yksityiskohtiin eikä välitä perinteisestä juonikerronnasta.

Yleensä en halua kirjoittaa negatiivisesti, mutta nyt on pakko. Yhden hengen orgiat on kiehtova, virikkeitä antava (poimin tekstistä monta kiinnostavaa kirjailijaa, joihin en ole aiemmin tutustunut) ja ajatteluun tuuppiva teos, josta nautin, mutta MUTTA . . . Elämänkatsomustiedon opettajana toimiessani keskustelin oppilaiden kanssa, pitääkö olla niin suvaitsevainen, että suvaitsee suvaitsemattomuutta, ja päädyimme vastaukseen EI PIDÄ. En voi arvostaa Melenderin tapaa morkata nimeltä mainiten aikalaiskirjailijoita, siis kollegojaan. Ei se ole mitään asioiden käsittelyä, jos vaikeroi ylimielisenä, miksi pitäisi vaivautua kirjoittamaan mitään, kun lukijat haluavat liikuttua ja huvittua sellaisten kevytsarjalaisten kuin Juha Itkosen, Miika Nousiaisen ja Petri Tammisen tekstien äärellä. Ulkomaiset kirjailijat Melender myös jakaa mustavalkoisesti  hyviin ja huonoihin. Hyvät ovat vimmaisia, "kirjallisuuden pahoja poikia", kohua herättäviä oman tiensä kulkijoita. Minulle tulee sellainen tunne, että Melender odottaa kirjallisuudelta liikaa. Hän kirjoittaa useaan otteeseen suurten teosten kaipuustaan ja ihailee menneitä suuruuksia. Hän on käyttänyt nuorena runoutta ahdistuksen voittamiseen ja diivailuun, nojaillut koulun seinään T.S. Eliotin kirja kädessään ja halunnut tulla nähdyksi kapinallisena. Haluaako hän sitä yhä? 

Melender kuvaa rehellisesti itsensä addiktoituneeksi lukijaksi. Tarvitsen kirjoja normaalien elintoimintojeni ylläpitämiseen, ja olisi liikaa vaadittu, että kirjat vielä tekisivät minusta onnellisen. Minulle kirjakauppias on diileri, jolta saan kipeästi tarvitsemani annoksen kamaa. Mutta onko huumeen vaikutus väljähtynyt? Jospa aikalaiskirjat eivät olekaan niin huonoja vaan syy on lukijassa? Melender mainitsee pelkäävänsä lukijan blokkia, halvauksenkaltaista olotilaa, jossa ei pystyisi nauttimaan mistään lukemastaan. Kirjan valtavan upea nimi on lainaus Gustave Flaubertilta: ”Ainoa tapa elää on hukuttaa itsensä kirjallisuuteen kuin loputtomiin orgioihin.”

Olen samaa mieltä Melenderin kanssa siitä, että lukeminen on maallistunutta rukousta, joka auttaa sietämään elämää. Minäkin pidän kirjoja välttämättömyytenä, mutta toisin kuin Melender saan lukemisesta paljon iloa ja elämyksiä. Nautin myös kirjoittamisesta ihan kirjoittamisen vuoksi. Mielestäni lukeminen ja kirjoittaminen ovat paljolti samaa mietiskelyä. Jokainen kirjailija on alun perin lukija, jokainen kirjailija kirjoittaa lukemansa päälle.

Essee tulee ranskankielisestä sanasta essayer, yrittää. Essee on siis yritys, vanhassa suomessa koelma. Esseisti pohtii, kun taas mielipidekirjoittaja väittää. Esseistiä ei aja halu olla oikeassa vaan halu ilmaista itseään.  Esseistin päämääränä ei ole kirjoittaa mahdollisimman painokkaasti vaan mahdollisimman tyylikkäästi. Hänen valuuttaansa on hyvä maku . . . Voi Melender, miksi sitten jaottelet kirjallisuuden lajit, kirjailijat ja lukemisen tavat niin jyrkästi jyviin ja akanoihin! Miksi? Sanot ihailevasi Antti Nylénin tapaa kirjoittaa esseitä. Niin minäkin. Nylén kirjoittaa nöyrästi tarkkaillen.

Monien Melenderin esittelemien kirjoittajien joukossa on David Foster Wallace, joka on pahoitellut television ironisoivaa vaikutusta. Televisioaikakauden ihmiset ovat oppineet suhtautumaan vakavaan ja ihanteelliseen kyynisesti vähätellen. Vapauttavaksi tarkoitettu ironia onkin orjuuttanut. Tämä kolahti minuun. Edellisessä postauksessani kopioin vanhan äitienpäiväkirjan yleviä runoja. Ne ovat hartaita ja vilpittömiä ilman mitään koukkua, vitsiä tai parodiaa. Ennen kirjoitettiin niin.

Melender mainitsee kaksi kirjailijaa, joiden tulkintoja 60-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta pidän oivaltavina. Martin Amis ja Michel Houellebecq osoittavat romaanihahmoissaan, että seksin vapautuminen ei tuottanutkaan mitään uutta ihmistä vaan johti fasistisiin arvoihin, voiman, kauneuden ja nuoruuden palvontaan.

Charles Baudelaire, Louis-Ferdinand Céline, Curzio Malaparte, Thomas Bernhard, Philip Roth, John Updike, Norman Mailer, Jonathan Franzen, Jeffrey Eugenides, Veijo Meri, Jari Tervo, Kari Hotakainen . . . HEI missä ovat naiskirjailijat?

maanantai 13. toukokuuta 2013

Äitienpäivänä



En tiedä, mi siinä viehättää,
lumenko peittämä harmaa pää
vai surun uurtamat vaot nuoko
vai silmän lempeä tuike tuoko.

Siinä Cajanderin ihaileva näkemys vanhusäidistä yli sadan vuoden takaa runossa nimeltä Kuva.

Sain äitienpäivänä lahjaksi antikvariaatista hankitun kirjasen Tervehdys äidille, vuodelta 1962. Kirja on WSOY:n kustantama kokoelma tekstejä 21 kirjailijalta tai muulta kulttuurivaikuttajalta. Kotimaisten tekstien lisäksi kirjaan on lainattu ote Leo Tolstoin kirjasta Lapsuus 1850-luvulta. Kirjassa ei ole mitään luetteloa kirjailijoista eikä alkusanoja, ei edes kokoajan nimeä. Tarkistin, että valittujen tekstien kirjoittajista on ollut julkaisuvuonna elossa neljännes. Näiden tervehdysten maailma on siis todella mennyttä maailmaa. Useimmat äidit, joita kirjassa kiitellään, ovat eläneet parhaat vuotensa 1800-luvulla. Tämä pikku kirja on kiehtovaa luettavaa. 

Mi rakkaus raukeamattomasti
kaikk’ kestää kohtalot kuoloon asti
kuin Luojan enkeli tiemme varjoo,
ei mitään vaadi, vaan kaikki tarjoo?
Se rakkaus ainoa päällä maan,
se äidin rinnassa asuu vaan.

Z. Topeliuksen Äitini -runon ensimmäinen säkeistö kuvaa ikiaikaisen äidinrakkauden stereotypian: äiti on uhrautuva, sitkeä, antelias ja epäitsekäs. 
   
Muistelijoiden äiti on myös korkeamoraalinen kauneuden vaalija, ensimmäisenä aamulla ylös säntäävä ja illalla viimeisenä päänsä pielukselle painava raataja, jonka ohjenuorana on paljon siteerattu Raamatun lause siitä, miten elämä on ollut parasta silloin kun se on ollut työtä ja tuskaa. Kahdessa viimeisessä kirjoituksessa tyyli muuttuu:äidistä lasketaan leikkiä! Kyllikki Mäntylän pakinassa Äitienpäivät äiti saa oman kursailunsa tuloksena lahjaksi kenkälaatikollisen hevosenlantaa eikä pysty kilpailemaan sillä naapurin rouvien hienojen ruusukimppujen kanssa, ja Aapelin pakinassa Meidän äiti myhäillään kurittavan äidin periaatteellisuudelle, ei piiskaa kun ei ole kerran varoitettu. Mitähän nykyään tuumattaisiin seuraavasta: Ei silti, kyllä isäkin kasvatti, harvemmin kuin äiti mutta kumminkin. Ero heidän kasvattamisessaan oli siinä, että isä huiteli korville, kun taas äidin kasvatus säteili peräpeilissä. Tuloksista olen tietenkin jäävi sanomaan sitä tai tätä, mutta ihmehän olisi, ellei jotakin olisi jäänyt mieleen kurista ja Herran nuhteesta, kun niitä ajettiin ihmistaimiin tällä tavalla molemmista päistä.
 
Eräs nykyaikana lähes hävinnyt asia on teitittely-muoto. Eino Leino onnistuu ylistävässä kirjeessään äidilleen sekä teitittelemään että hänettelemään: Voi kun tekisi mieli nyt heti lähteä Äidin luo, sillä surkealta tuntuu ajatella Äitiä siellä henkiheikkona. . . .  Olen vain tässä kirjeessä tahtonut kerrankin aukaista Teille sydämeni.
Itse teitittelin vielä 70-luvulla samassa taloudessa asuvia isovanhempiani. Voin sanoa, että ei teitittely tee keskustelusta välttämättä sen juhlavampaa tai arvokkaampaa.  Osasin hyvin riidellä mammani kanssa Te-muotoa käyttäen. 

Naisasiakin näyttäytyy kirjassa yllättäen, kun akateemikko, taidehistorian professori Onni Okkonen kertoo äitinsä esittäneen, että naisten tulisi toimia sovun aikaansaamiseksi valtakuntien kesken. Tämähän on ollut erittäin kerettiläinen, erittäin edistyksellinen ajatus 1900-luvun alun kansannaiselta! 

Vanhojen tekstien ylistetty äitihahmo tuntuu nykynaisesta erittäin vaativalta, suorastaan epäinhimilliseltä ja epämukavalta roolilta. Onneksi olemme jättäneet sen taakse! Olen lukenut viime aikoina Sari Helinin Huono äiti -blogia. Hosuva ja toheloiva Huono tuntuu tosi raikkaalta verrattuna näihin entisajan ihmemaammoihin.

Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä.  Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen ...