sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Gaétan Soucy, Tulitikkutyttö


Meidän, veljeni ja minun, oli ryhdyttävä huolehtimaan maailmasta, sillä eräänä aamuna vähän ennen sarastusta isä jätti sen varoittamatta. Hänen tuskan vääristämä maallinen majansa, enää pelkkä kuori, hänen käskynsä, äkkiä tomuksi murenneet, lepäsivät yläkerrassa siinä huoneessa, josta käsin hän vielä illalla oli määrännyt kaikesta mitä teimme. Minä ja veljemme tarvitsimme käskyjä jottemme olisi hajonneet palasiksi, ne olivat meidän laastimme. Ilman isää emme osanneet tehdä mitään. Hyvä jos kykenimme omin päin empimään, elämään, pelkäämään, kärsimään.

Tällainen on alkuasetelma Soucyn groteskissa, unenomaisessa kertomuksessa. Toinen nuorista on kirjari, joka kirjaa hepreikkoon (vihkoon?) kaiken, mitä kohtaa maailmassa. Kääntäjällä on upeita uudissanoja, mutta tuota hepreikkoa en ymmärrä. Minä-muotoinen kerronta on täynnä paitsi kirjarin omia, eri tilanteisiin kehittelemiä sanoja, niin myös vanhahtavaa sanastoa, jota hän on poiminut Raamatusta ja hänen ritaritaruista omaksumaansa romanttista sanastoa. Ropo, kalmo, lapsonen, mierolainen ja jähmetys ovat lasten vakiosanastoa, samoin alatyyliset sukupuolielämän sanat. He eivät erota sanojen sävyeroja, koska eivät ole käyttäneet kieltä oman pienen yhteisönsä ulkopuolella. 

Talon valtava kirjasto on täynnä osin homehtuneita teoksia, joita kaikkia kirjari kutsuu sanakirjoiksi, koska nehän sisältävät sanoja. Hän rakastaa lukemista ja kirjoittamista, mutta omaksuu lopuksi tyhmän veljensä raportointityylin ja täyttää hepreikkonsa vain l-kirjaimilla, koska niiden kirjoittaminen on nopeaa. Mutta sama tuo, juoksuttaessa älliä riviltä riville kuulen kaikki sanat päässäni ja minulle se riittää, ei yksikseen puhuminen ole sen kummempaa. Ja mitä se sitten muuttaa?


Nuoret ovat eläneet seonneen kartanonherran, kellariin kätketyn Synnin Palkan ja laiminlyötyjen eläinten kanssa rappioituneessa kartanossa ilman yhteyttä ulkomaailmaan. He ovat asuneet pääasiassa keittiössä, vaikka talossa on valtaisa tanssisali, kukkapaviljonki, torneja ja sivurakennuksia. Vieraan tullessa taloon lapset käyttäytyvät kuin pelokkaat villit. ”Hei, puhuin teille!” Se oli liikaa minulle. Vedin pään harteiden väliin, koukistin reidet rintaa vasten, keinahdin kyljelleni kuin halvaantunut pöllö. Katsoin maata pitkin lähimmäiseni kenkien väliin, kaikki näytti epäselvältä, minun silmäni muuttuivat öljyläikiksi. 

Kun isä kuolee, kirjarin tehtäväksi tulee lähteä etsimään vainaanlootaa kylältä, jossa ei ole koskaan käynyt. Niin hän sitten joutuu kohtaamaan lähimmäisiä eli kaltaisia, joista naispuolisia heidän isänsä on opastanut kutsumaan portoiksi tai pyhiksi neitsyiksi. Tietenkin tapaamiset johtavat katastrofeihin. 


Lukija saa kuulla lisää lasten karmivasta tilanteesta ja sen yksityiskohdista vähitellen, ohimennen ja sivuhenkilöiden kautta. Lapset eivät tiedä miltä näyttävät eivätkä ymmärrä käyttäytyvänsä omituisesti. He rekisteröivät kyllä kauhun ja epäuskon heitä auttamaan tai huijaamaan pyrkivien kasvoilta, mutta eivät tajua syytä. He eivät tiedä olevansa miljonäärejä ja aatelisia. Kirjari ei edes tiedä kunnolla sukupuoltaan. 


Kun on päässyt kirjan loppuun, haluaa heti lukea sen uudestaan nyt kun tietää, mitä kirjarin tumps tarkoittaa ja milloin lankku mainittiin ensimmäisen kerran. 


Soucy kirjoitti vähän alle 200-sivuisen kirjansa alle kuukaudessa. Se oli sensaatio ilmestyessään Québecissä 1998. Alkuperäisen ranskankielisen teoksen nimi tarkoittaa tyttöä, joka rakasti liikaa tulitikkuja. Se olisi ollut parempi nimi myös suomenkieliselle käännökselle, koska tulitikkutyttö tuo vääjäämättä mieleen H. C. Anderssenin tarinan.
..................................................................

Kannen alaosassa oleva teksti ei ole pelkkiä l-kirjaimia. Siinä lukee:
"Sillä mitä muuta tehdä tässä elämässä kuin kirjoittaa ilman tarkoitusta? Niin, myönnän, sanoin että 'sanat ovat tuhkanukkeja', mutta sekin on pettävää, sillä taitavasti lauseiksi järjestettynä jotkut niistä tärähdyttävät kuin jos painaisi kätensä pilvelle juuri kun se on paisunut ukkosesta ja aikoo räjähtää. Mikään muu ei minua auta. Keinonsa kullakin."
Houkuttaako lukemaan?

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Ja taas ASIAA!

Kirjoitin jokin aika sitten asia-sanan käytön laajenemisesta jonkinlaiseksi paljonkattavaksi juttu/thing -sanaksi. En malta olla lainaamatta tekstiä HS:n Nyt-liitteestä 22.-28.3 artikkelista Lainahöyhenissä, jossa miestoimittaja kokeilee voisiko mies lainata naisten vaatteita kuten naiset lainaavat vaatteita miehiltä. Stockmannin pukeutumisneuvoja tuo toimittajalle sovituskoppiin erilaisia naisten vaatekappaleita. "Sitten Ahokas tulee luokseni mustan ASIAN kanssa. En vielä tiedä, mikä se on, mutta erotan glitterin, ja refleksinomaisesti pudistan päätäni. Vedän kuitenkin ASIAN pääni yli, ja kas, olen glitteritopissa."
???!!!

Anne Tyler, Jää hyvästi, 2012



Anne Tyler on tuottelias seitsemänkymppinen amerikkalaiskirjailija. Hänen viimeisin romaaninsa Jää hyvästi on vähäeleisesti kirjoitettu kuvaus leskimieheksi jääneen Aaron Woolcottin surutyöstä  Dorothy-vaimon kuoltua yllättäen kotiverannalla suuren puun kaaduttua talon päälle. 

Harmi, että sekä kirjan suomalainen nimi että ulkoasu tuovat mieleen chicklit -tyyppisen kirjallisuuden. Kannen kuva on keijumaisen kaunis, mutta se ei kerro mitään tästä kirjasta. Aaronin vaimo Dorothy oli tuhti ja tumma latino! Alkuperäisessä nimessä The Beginner’s Goodbye on samaa huumoria, jolla Aaron tarkkailee läpi tarinan omaa rämpimistään. Nimi viittaa Aaronin työhön perhekustantamossa. Työpaikalla on keksitty myyvä artikkeli, arkielämän oppaat, kuten Aloittelijan viiniopas, Aloittelijan koliikkivauva, Aloittelijan mausteet ja jopa Aloittelijan syöpä. Suomalainen nimi Jää hyvästi on tavanomainen ja huumoriton.  

Aaron on oppinut lievän vammaisuutensa vuoksi välttelemään sääliviä ihmisiä. Hänellä on sama strategia vaimon kuoleman jälkeen. Hän pakoilee naapureita, jotka kantavat amerikkalaiseen tapaan hänen portailleen ruokavuokia myötätunnon osoituksena. Aaron valitsee remonttimiehensäkin sillä perusteella, että tämä suhtautuu tapahtuneeseen onnettomuuteen asiallisesti ilman turhaa imelyyttä.  Kun Aaronin kaltainen järkevä tyyppi alkaa nähdä kuolleen vaimonsa arkitilanteissa, työmatkalla ja vihanneshyllyjen välissä ruokakaupassa, voi vain kysyä, mikä mahtaa olla vierailujen tarkoitus. Aaronin yksinpärjäävyys  ei ollut ehkä hyvä piirre avioliitossa eikä ihmissuhteissa yleensäkään. Dorothy koki, että Aaron piti hänet etäällä. Tästä hän käy muistuttamassa.  Lukija voi päättää, ovatko näyt  oikeasti näkyjä vai Aaronin omaa pohdiskelua, se ei ole tärkeää. Tärkeää on, että Aaron oppii näkemään oman torjuvuutensa. 

Tylerin tyyli on rauhallista, helposti luettavaa ja miellyttävää. Kirjan luettuani ajattelin heti, että tämä pitää lukea myös englanniksi. Käännös on hyvä, kiitos ansioituneen kääntäjän Jaana Kapari-Jatan! Vain tuo nimi jää kaivertamaan. On todella vaikea saada alkuperäinen sävy suomenkielelle. Aloittelijan surutyö kuulostaisi aivan asiakirjalta.


sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Hannu Väisänen, Taivaanvartijat



Hannu Väisäsen tuore romaani Taivaanvartijat on helmikuun myydyin kaunokirjallinen kirja, mitä en todellakaan ihmettele. Kirja on nautinto alusta loppuun.
 
Taivaanvartijoissa on päähenkilönä sama Antero, johon olemme tutustuneet jo Väisäsen kolmessa aiemmassa elämäkerrallisessa romaanissa. Vanikan palat kertoo pienestä pojannaskalista, joka elää Oulun kasarmialueella isossa veljessarjassa hempeämielisen isän ja vaihtuvien äitihahmojen seurassa. Toiset kengät -kirjassa Antero on murrosikäinen ja erilainen. Kirjan lopussa hän on matkalla Savonlinnan taidelukioon värjättyään juuri ennen lähtöä tukkansa mustaksi. Kuperat ja koverat kertoo Anteron opiskelija-ajasta Helsingissä ja oman elämäntyylin etsimisestä. 
 
Taivaanvartijoissa eletään 70-lukua, ja Antero saa ensimmäiset työtehtävänsä. Hän pääsee maalaamaan kaksi alttaritaulua, ensin yhden kotikirkkoon pohjoisessa ja sitten heti perään toisen Kontulan kirkkoon. Molemmissa paikoissa jarruna Anteron huimille ideoille toimivat kireät ja ennakkoluuloiset taivaanvartijat eli seurakuntaneuvostojen moralistit, jotka pelkäävät uusia tuulia. 

Antero pitää taiteenlajista, jonka nimeää maanantaitaiteeksi. Hänen mielestään arki on pyhää, ja hän on aina nauttinut maanantaiaamuista ”noista ylösnousemuksen hetkistä”.  Niinpä hänen suunnittelemaansa alttaritauluun ilmestyy pesuvati ja ihmisen kokoinen Abloy-avain. Vati viittaa pyhään toimitukseen, jalkojen pesuun, ja avaimelle Väisäsellä on ainakin sellainen selitys, että kulkiessaan lapsena Oulun kasarmeilla kaulassaan Abloy-avain hän ajatteli olevansa avainlapsi eli aivan erityinen, tähtilapsi. Luulisi taivaanvartijoiden näkevän avaimen avaimena taivaan valtakuntaan, mutta ei. He kauhistelevat Anteron modernismia, he kun haluaisivat sunnuntaitaidetta, tuttua uskonnollista kuvastoa risteineen, paimenineen ja lampaineen. 

Väisäsen tyyli on runsasta ja tunnelmoivaa. Kun hän kuvaa tilanteen alttaritaulujen kuljetusmatkalta, jossa taiteilijankloppi ja kuorma-autonkuljettaja poikkeavat tienvarsikuppilaan, lukija saa kokea sen kaikilla aisteillaan. Antero hurmioituu kahvilanpitäjän äidillisyydestä, joka tuo hänen mieleensä lapsuuden kotisisaret ja äitipuolet. Mielikuvat liikkuvat ja liikuttavat Anteroa niin paljon, että hän johdattaa mielessään kuskin jäämään sinne kuppilan onnelaan pyöreän ja lämpimän naisen hoiviin. Toinen upeasti kuvattu tilanne on Anteron veljesten saapuminen kirkon avajaisiin yhtenä samanmielisenä kimppuna. Tilanteen koomisuus ja Anteron leppoisa hymyäminen itselleen sekä taustalleen on pakahduttavan ihanaa luettavaa.

Hannu Väisänen on maininnut eräässä haastattelussa, että Taivaanvartijat on ensimmäinen osa uutta kolmen taiteenlajin trilogiaa, jonka toinen osa painottuu musiikkiin ja kolmas kirjallisuuteen. On siis odotettavissa lisää Anteron seikkailuja! 

Taivaanvartijat toimii aivan itsenäisenä romaanina, mutta kerrotuista tilanteista saa enemmän irti, jos tuntee Anteron ja hänen perheensä ennestään. Kirjan lopussa on kaunis kuvaus siitä, miten Antero seuraa Italiassa alttarikaappien pakkaamista, jossa silkkipaperien kahina tuo hänen mieleensä isän kultaamassa hautakiviä. Lukijakin muistaa tuon monialaisen, tragikoomisen isähahmon ja tuntee haikeutta Anteron mukana.  Seuraavassa hetkessä putoavat silkkipaperiarkit tuovatkin Anteron mieleen parven rauskuja, jotka leviään huojuttaen laskeutuvat syvänteeseen. Ja kuinka ollakaan - monitaiteellisen Väisäsen viimeisimmän Helsingin taidenäyttelyn nimi oli Laulurausku. Kaunista.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Asiaa vai ei?



Pentti Saarikosken proosateoksen nimi sopii hauskasti tämänkertaisen viestini aiheeksi. En aio käsitellä Saarikosken kirjaa vaan asia-sanan muuttunutta käyttöä suomen kielessä.
Olen jo jonkin aikaa hämmästellyt, miten vähitellen sana asia on alkanut muuttua suomen kielessä tarkoittamaan myös esinettä, ja nyt sana esine näyttää olevan häviämässä monien ihmisten kielenkäytöstä kokonaan. Jokin aika sitten luin eräästä terveyslehdestä, miten kipeillä käsillä on vaikeaa nostaa ja avata asioita. Kirjoittaja halusi tietenkin sanoa, että on vaikea nostaa esineitä ja avata purkkien kansia.  Minulle nostaa ja avata asioita tarkoittaa aivan muuta: nostaa esiin abstraktioita kuten esim. köyhyys, rakkaus, ilmaston lämpeneminen ja avata niitä eli tarkastella niitä eri puolilta. Luin myös juuri romaanin, Grace MCCleen, Ihana maa (tasokas kirja, josta kerron myöhemmin), jonka suomalainen kääntäjä oli sitä mieltä, että tytön äidiltään perimät korut ym. pikkuesineet ovat äidiltä perittyjä asioita, samoin tytön nukkekotiinsa löytämät pikkutavarat ovat pieniä asioita. Kiusaajat työntävät postiluukusta inhottavia asioita ja nuoripari sisustaa kotinsa asioilla, joita kukaan ei tarvitse, siis löytötavaralla.
Tämän ilmiön takana on ehkä englannin kielen myötäily: thing tarkoittaa sekä esinettä että asiaa. Mutta on huomattava, että englannissa kumpaankin, sekä asiaan että esineeseen, löytyy hyvin paljon eri termejä, thing on vain yksi monista.  En haluaisi suomen kielen köyhtyvän tällä tavalla. Tavara-sanan häviäminen johtuu tietenkin siitä, että se on liitetty seksuaalisanastoon, samoin kuin kalu. Ennen vanhaan puhuttiin leikkikaluista, nykyään vain leluista. Mistäköhän syystä? Mutta että neutraali esinekin hylättäisiin, mitä vikaa siinä on? Pidän kielen moninaisuudesta, ja mielestäni on laiskuutta käyttää yhtä ja samaa sanaa silloin, kun meillä on rikas valikoima, mistä valita!

Olen seurannut aika ajoin Kotilieden taitavan kolumnistin, suomen kielen ja kirjoittamisen kouluttajan, Marsa Luukkosen kirjoituksia. Hän havaitsee nopeasti kielen muutoksia. Onkohan hän tai joku muu kielen tutkija pohtinut samaa kuin minä? Entä oletteko blogisivujeni lukijat huomanneet tämän mainitsemani asian eli asia-sanan uuden käytön ja onko se ärsyttänyt teitä? Ja vielä kummastelen, olisiko kyseessä sukupolvikysymys? Olen esittänyt yllä mainitsemiani esimerkkejä joillekin nuorille, ja heistä niissä ei ole mitään vikaa. Tiedän, että kieli muuttuu enkä ole mielestäni tiukkapipoinen - monesti muutokset ja lainat vain rikastuttavat kieltä - mutta tässä asia-asiassahan näin ei ole.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Kari Hotakainen, Asialliset, 2011

Kirja sisältää Kari Hotakaisen tuotannosta kerättyjä aforismeja, jotka on koonnut ja toimittanut Esa Silander. Nämä oivallukset eivät ole kaikki Hotakaisen omissa nimissään ilmaisemia mielipiteitä vaan hänen romaaniensa ja näytelmiensä roolihahmojen pohdiskeluja. Aforismeja on poimittu koko Hotakaisen laajasta tuotannosta, joten ajattelijatkin ovat hyvin erilaisia. 

Kirja on oikea helmi lyhyisiin lukutuokioihin. Joka sivulla löytyy pari kolme ajatusta, jotka on ihan pakko jakaa jonkun kanssa. Tässä muutama esimerkki:
* Tässä maassa pääsee viisaiden kirjoihin narisemalla.
* Miehet, jotka eivät tiedä olevansa komeita. Sellaiset ovat parhaita.
* Lempeys on sitä, että antaa maailman, ihmisten ja itsensä hetken vaan olla.
* Tiedän monia hurmaavia valehtelijoita. Yhtä paljon tunnen rehellisyydestään melua pitäviä oikeassaolijoita, joiden seurassa viihtyy juuri ja juuri lakisääteisen tupakkatauon ajan.

Silanderin työtä on varmaankin auttanut se, että Hotakaisen tyyli on niin aforistista. Ihmisen osa -teosta lukiessani oikein pysähdyin välillä kirjoittamaan muistiin osuvia kiteytyksiä. Asialliset saa toivomaan, että Hotakainen toipuisi pian onnettomuudestaan ja pääsisi taas luomaan uutta "asiallista"!

Esa Silander on toimittanut aforismikokoelman myös Jari Tervon tuotannosta, Sivuääniä. Näiden molempien kirjojen nimet ovat mielestäni hyvin osuvia ja tekijöidensä tyylisiä.

Siegfried Lenz, Hetken hiljaisuus



On syksyinen aamu. Saksalaisessa koulussa vietetään hiljaista hetkeä onnettomuudessa kuolleen nuoren opettajan, Stellan, muistoksi. Oppilaat seisovat hiljaa, ja rehtori puhuu. Oppilasjoukossa seisova kahdeksantoistavuotias  Christian katsoo surunauhoitettua valokuvaa eri tavalla kuin muut. Hänellä on ollut kesän kestävä salainen rakkaussuhde opettajaansa. Muistohetken aikana hän käy läpi hetkiään Stellan kanssa. Hän aloittaa aina uuden muistelun hän-muodossa, mutta liukuu pian vaivattomasti sinä-muotoon, jolloin hän puhuu suoraan menettämälleen rakastetulle. 
 
Lenz oli yli kahdeksankymmentä viimeistellessään pienoisromaaninsa Hetken hiljaisuus. Kirjoitustyö oli keskeytynyt vuosiksi, kun kirjailijan vaimo kuoli. Korkea ikä ja suru tuntuvat antaneen kirjalle erityisen kauniin sävyn. Menetyksen jättämä kaipaus on hillittyä ja tyylikästä. Nuoren miehen intohimo siiivilöityy vanhan miehen kokemuksen läpi, jolloin siinä korostuu viattomuus ja herkkyys. Stellaa muistelemassa onkin kaksi miestä, toinen kahdeksantoista, toinen kahdeksankymmentä.

Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä.  Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen ...