perjantai 19. tammikuuta 2018

Pelasta minut!




Mitä tapahtuu, kun näet tällaisen hyllyn kirjastossa. Alat kierrellä sitä hämmentyneeenä, pysähdyt, otat käteesi yhden kirjan ja toisen. Mitä, jokaisen kirjan välissä on kirjanmerkkinä vetoomus: Lukisipa joku minut, Lainaa minut, et kadu, En ole käynyt missään aikoihin, Karkoitus varastoon uhkaa, Kukaan ei ole koskaan lainannut minua, Pelasta minut! 

Kukaan ei ole koskaan lainannut minua kuulostaa ihan samalta kuin kukaan ei ole koskaan rakastanut minua. Pelasta minut! Kyllä, kyllä pelastan...
Lainasin Juhani Peltosen lyhytproosaa, "sanarkiaa" sisältävän kirjan Lähes täydellisiä käsityksiä kaikesta, välissä lappu Olen nähnyt mihin lainaamatta jääneet kirjat joutuvat ja kirjastoreissullani mukana ollut mieheni lainasi Veikko Ilmastin muistelmateoksen Koiviston poika ja Zhadanovin lupaus. Sen välissä on lappu Alahyllyltä aitiopaikalle! Meidän olohuoneen pöydän pää on nyt se aitiopaikka.

Mistä tempaus lähti? Kouvolan pääkirjaston virkailija Tommi Yläoutinen oli huomannut, että on paljon tasokkaita kirjoja, jotka jäävät hyllyyn ja ideoi nostaa näitä kirjoja esiin inhimillistettyinä. Tunteisiin vetoava näyttelypöytä on saanut valtavan suosion. Sitä on tultu varta vasten katsomaan ja kirjoja lainattu solkenaan, oltu liikuttuneita ja keskusteltu toisten pöydän ympärille jähmettyneiden kanssa. Olipa joku sanonut haluvansa adoptoida jonkin näistä kirjoista ja ryhtyä sille ystäväksi. 

Yläoutisen ideasta on noussut someilmiö ja kirjanpelastushaaste. Kirjaston Facebook-sivulla on näyttelystä video, jota on käyty katsomassa aivan eri määrin kuin mitään aiempaa. Xamkin (kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun) luovien alojen projektipäällikölle Kirsi Purhoselle oli  käynyt kuten muillekin, pöytä sai pysähtymään, minkä seurauksena hän myötätunnosta kirjoja kohtaan ja kirjaston luovuudesta ihastuneena kirjoitti tviitin, joka lähti lentoon. Hän käynnisti myös haasteen #lainaakirjaedeskerrankuussa

Kirjastovirkailijat arvelevat, että tempauksen suosio on vastalause nykypäivän kiivaalle tahdille. Kirjan ikähän on yhä lyhyempi, kuten vaatteiden ja kodin esineiden. Eräs asiakas oli verrannut  kertakäyttöistä suhtautumista kirjoihin ruokahävikin hyväksymiseen. 

Kirjastot eivät voi säilyttää kaikkea, seinät tulevat vastaan, se on selvä. Virkailijoiden on suoritettava karsintaa ja samalla yritettävä säilyttää hyllyillään hyvä kokoelma. Olisi kuitenkin hyvä, että kirja luettaisiin edes kerran ennen kuin se joutuu myyntipöydän kautta silppuriin. 

Minusta parasta kirjastoissa on juuri se, että niissä on eri aikojen kirjallisuutta, myös vanhempaa, kerroksia historiastamme. Miten me voisimme ymmärtää nykyaikaa katsomatta taaksepäin?

Lainaan lopuksi kirjastonhoitaja Arja Kuismaa Kouvolan Sanomien haastattelussa.
- Kirjamaailmassa hehkutetaan jatkuvasti vain uusimpia, varatuimpia ja eniten myytyjä. On virkistävä ajatus, että jotakin hyvää on ollut piilossa alahyllyllä, ja nyt se pääsee esiin. 




maanantai 15. tammikuuta 2018

Hanna Ryti, Syli



Hanna Rytin esikoisromaani Syli on romaani ihmisen ikävästä toisen luo. Sen tyylilaji on farssimainen chicklit. 

Pastori Ritva, Ritu, seksifantasioissaan Mimosa ja lopuksi nimenvaihdon tehtyään Rea asuu kahdestaan teinipoikansa Pietun kanssa. Ritu on pettynyt avioliitossaan, eronnut ja potee kroonista yksinäisyyttä. Hän tarrautuu mustasukkaisesti ystäviinsä. Hän on myös hurjassa seksin nälässä. 
Kirja alkaa hierojan pöydältä, jossa Mimosa himoitsee hierojaansa ja kuvittelee hänelle ajatuksia, joita tällä perheellisellä miehellä ei ole. Kun hieroja Jorma ei ymmärrä pitkiä katseita, Mimosan on tehtävä aloite, mikä saa Jorman laittamaan hänet tauolle jäähtymään. Ritu ei usko, vaan aloittaa häirinnän. 
Kotiin tunkeutumisessa ja pensaissa lymyämisessä on vieraannuttavaa yliampumista. Miten uskottavaa muka on, että joku luulisi tekevänsä itsestään tunnistamattoman mustilla laseilla ja hiusten siirtelyllä? 
Suntio Petrin kanssa Ritu-Mimosalla on tyydyttävää seksiä, mutta kun Petri haluaa oikeaa suhdetta, jossa tutustuttaisiin toisen ystäviin, niin sehän ei sovi kotileikkejä kammoavalle Ritulle. 
Rakastuminen Kateriinaan tuntuu perustelemattomalta ja laskelmoidulta. Pappi ja lesbosuhde.

Iso plussa tässä romaanissa on  teinien haparoinnin kuvaus. Pietu-poika katselee aikuisten kohellusta tarkkanäköisesti. Äidin ja pojan epäily toistensa vähäisestä välittämisen asteesta liikuttaa.
Pikkuhiljaa alkaa tuntua, etten mä kiinnosta sitä yhtään. Sille on aivan samantekevää, missä mä pyörin ja mitä teen, Se ei koskaan kysy multa mitään, se ei koskaan sano mitään mihinkään, paitsi jos se vastustaa jotain mitä haluan tehdä. 
Näin tuntee Pietu, Entä Ritu?
Pystyn olemaan hiljaa lentokentälle asti. Siellä ratkean,
- Olkaa sitte varovaisia. Ja mitään huumeita ette sitten käytä. Älkääkä minnekään pimeille kujille menkö, ja ottakaa taksi, jos liikutte iltaisin. Ja Pietu, sä oot alaikänen muista se.

Lopussa Rea pehmenee ja pääsee sitoutumisen peloistaan. Tässäkin tarinan vaiheessa minua viehättää eniten Pietun asennoituminen.
Mä nään syrjäsilmällä kun äiti ja  Petri pussaa. Get a room, tekisi mieli huutaa, vaikka ei se ole mitään nuolemista. On aivan helvetin vaikeaa totutella ajatukseen, että joutuu katselemaan äitinsä pussailua. 

Pietua ärsyttää kuvitella äidilleen seksiä. Ihmeekseni huomaan, että tässä kirjassa seksin kuvaukset eivät ollenkaan ärsyttäneet minua, kuten niin monessa muussa, banaaliudellaan. Komiikka pelasti. 

Pieni kirja, isoja teemoja, kevyesti.

Yksi kohta kirjassa hykerryttää minua. Otan sen tänne loppuun, jos se vaikka herättäisi keskustelua. Rea on juuri päättänyt, että suhde naisen kanssa olisi helpompi kuin miehen.

Jos Kateriina olisi hetero, se olisi kyllä haukkunut miehensä nimeltä ruokapöydässä, kuten kaikki kunnon mammat lounaalla tekevät. Meidän Mauri on niin saamaton vätys. Joudun sille kalsaritki ostamaan, muuten se kulkee reikäsissä. Ja vaatteet se jättää just siihen keskelle lattiaa, mihin se ne riisuu. On se niin söpsä. Inhon väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Ihan kuin ne puhuisivat koirasta tai minipossusta. Onneksi en ole koskaan joutunut elämäntilanteeseen, jossa alkaisin huolehtia aikuisesta ihmisestä kuin maskotista. Kas kun eivät pyyhi miestensä perseitäkin.

Tuntuuko tällainen puhe tutulta? 

Entä millä nimellä kutsutte miestänne julkisesti arvon naiset? Onko hän mieheni vai Mauri vai Muttinen (Muttinen sitä ja Muttinen tätä, voi sitä Muttista) vai Isäntä vai meidän isä vai kultapuppeli? Onko yksityisessä ja seurassa käytetyssä nimessä eroa?

Entä miehet? Asuuko teillä Liisa vai muija vai Emäntä vai meidän äiti? 

Filosofi Esa Saarinen puhui tästä nimiasiasta jokin aika sitten Hesarin artikkelissa ja oli sitä mieltä, että koska me rakennamme sanoilla todellisuutta, niin on aivan eri asia, onko vierellä eukko vai rakas. 

Näyttelijä Kai Lehtinen käyttää pakinoissaan vaimostaan kivaa ilmaisua Nainen, joka meillä asuu. Minusta siinä on jännitystä. Toinen ei ole mikään keittiöpiika vaan Nainen. 

Tietysti noissa nimityksissä saattaa olla jotain kodikasta hempeilyäkin ja perheen keskeistä vitsiä. Minun on sitä kyllä vaikea tajuta. Itse en haluaisi mieheni Unton kutsuvan minua äidiksi. 
Jotkut luulevat, että kun perheeseen tulee lapsia, niin kaikki pitää nähdä heidän kauttaan ja vanhemmat muuttuvat toisilleen äidiksi ja isäksi ja isovanhemmat omille lapsilleen mummiksi ja vaariksi. Haloo, eivät lapset niin yksinkertaisia ole! 

Syli on hyvä nimi tälle romaanille. Se kertoo, mistä on kyse. 
Lopussa Rea saa pidellä sylissään ystävän vastasyntynyttä vauvaa, jonka läsnäolo saa hänet tuntemaan, ettei siinä hetkessä millään muulla ole väliä. 

Kansi on halju ja omituinen, kuin vankila. 


Jälkimietteitä 16.1.

Olen lukenut vähän chicklitiä. Juonikuvio lienee yleensä perinteinen, henkilö seestyy aikansa kompuroituaan. Lapsen syntymä on varma tyynnyttäjä, kuten se usein tosielämässä onkin. Riikka Pulkkisen kirjassa Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on samantyyppinen ratkaisu. Pidin Pulkkisen kirjasta kovasti, pidän sitä itse asiassa hänen parhaimpanaan. 

Vielä pitää lisätä, että en tarkoittanut noilla puolisoille annetuilla nimillä joidenkin blogeissaan käyttämiä perheenjäsenten peitenimiä. Ne ovat tietenkin intimiteettisyistä ja niissä on mitä kekseliäimpiä kivoja nimityksiä. Tosielämän tilanteet ovat kyseessä, bussissa kuullut keskustelut ja tietysti joidenkin nettisivujen yhteisölliset mammojen tunteenpurkaukset. Tämä selitys siksi, että nykyään loukkaannutaan vähästä ja ettei kukaan käsittäisi minua väärin. 

torstai 11. tammikuuta 2018

Paha Nuutti pois sen viepi, kohti arkea, vähitellen


Omalta parvekkeelta alkuillasta

Vuoden vaihde on ohi, samoin loppiainen, ja ylihuomenna on Nuutinpäivä, jolloin vasta riisun kuusen ja poistan viimeiset joulunajan koristeet.


Siirtelin uuden vuoden tienoilla tärkeitä tietoja, syntymäpäiviä, teatterivarauksia yms. vanhasta uuteen kalenteriin. Aloitin myös viiden vuoden kalenterin, jossa samalla sivulla on viiden vuoden ajan jokaisesta päivästä sen päivän isoin anti. 
Onpa hauska katsoa vuonna 2022 mitä edellisenä neljänä vuotena on samaisena kalenteripäivänä tapahtunut. Toivottavasti ei mitään maailmankatastrofia ja omalla kohdalla uusia syöpiä. Toivottavasti läheisilläni menee hyvin. 

Vietin syntymäpäiviäni loppiaisena. Vuoden vaihde oikein korostuu, kun oma syntymäpäiväkin on samaan syssyyn. Sain rakkailtani lahjaksi liput samaksi illaksi Tuomari Nurmion konserttiin ja hyvinvointilahjan ihaniin hoitoihin. 
Konsertti oli vanhassa hylätyssä elokuvateatterissa ja koostui blues- ja folklauluista ilman orkesteria, vain mies ja kitaransa. Pidin Dumarin esityksistä valtavasti, eläydyin. Olinkin jo valmiiksi sopivassa mielentilassa, liikuttunut kaikesta juhla-ajan sosiaalisuudesta ja läheisyydestä.

Kirjoja sain tontuilta lahjaksi pari, George Saundersin Booker-palkitun romaanin Lincoln in the Bardo ja John Williamsin kehutun teoksen Stoner, jonka olen lukenut englanninkielisenä, mutta luen mielellään uudelleen suomeksi.  Nämä odottavat lukemistaan. 
Viimeksi olen lukenut Hanna Rytin romaanin Syli ja aloittanut Ilkka Malmbergin tietokirjaa 1917. Niistä saattaa siirtyä jotain tähän blogiini myöhemmin. Sylistä olenkin jo pistellyt muistiin yhtä sun toista. 

Uuden vuoden tienoissa oli tarkoitus kirjoittaa Heli Laaksosen runon synnyttämiä mietteitä. No, otetaas se tänne uudelleen.

Uure vuore ohjei
Ot käpy pois kenkäst, kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs, juo kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli, älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei. 


Ot käpy pois kenkäst. En pysty pitämään käpyjä kengässä. Tartun aika nopeasti hiertävään tai muutoin vaivaavaan asiaan ja menen kohti. Tämän kohdan ruksaan ok, helppo. 

Nost ämpär silmiltäs, kuluneemmin sanottuna älä kulje lappu silmillä. Sitä ei yleensä huomaa, jos näin on. On hyvä pyrkiä raottelemaan silmälappuja. Toivottavasti joku lähimmäinen raottaa lisää, vaikka riuhtaisee sen lapun tai ämpärin pois, jos en itse hoksaa. Juo kuppis tyhjäks, Laaksosella on hauska kalevalainen toisto. 
Tässä kohtaa tulee mieleeni semmoinen lupaus, että ehdottomasti jatkan blogikirjoittelua omalla kyselevällä ja uteliaalla tyylilläni, vaikka tulisi takkiin. 
En halua enkä osaa muodostaa mielipidettäni kenenkään esiajattelijan perässä enkä sen mukaan, että nyt kuuluu ajatella noin. 
En tiedä, milloin meillä Suomessa olisi viimeksi ollut sellainen ryhmäpaine mielipiteen muodostuksessa kuin tänä päivänä, ehkä 70-luvun taistolaisaikana. Minulle on sanottu, että et sinä noin voi ajatella, jos olet feministi tai et toimia noin, jos olet kiinnostunut luonnon suojelemisesta tai...Vastaus: voinpas!   

Ol ilone, ol valone, ol pulune. Helppo nakki! En ole kestohymyilijä, mutta en näe itseäni myöskään minään mököttäjänä. En ole valittelija. Olen yleensä iloinen optimisti.

Älä lait kät sirkkeli. En, en saata itseäni vaaraan tahallaan ja huimapäisesti, mutta varomisessakin on rajansa. Se, joka ei ryhdy mihinkään on kyllä turvassa omalla sohvalla, mutta ei koe myöskään mitään kivaa. 
Jos otan ohjeen ihan konkreettisesti, niin käsi olisi menossa "sirkkeliin" viikon päästä; uutta peukalo-operaatiota tarjottiin, mutta lykkäsin sitä, koska haluan miettimisaikaa. Viimeksi katkaistiin hermo ja nirhaistiin valtimo auki. Minulle on tullut leikkausväsymys ja pelko, että saattaisin tulla seuraavasta leikkauksesta ilman peukaloa. On tästä pikku peukustani sentään vähän hyötyä tämmöisenäkin, voimattomana. Onneksi ei ole kipuja enää.    

Älä unohr kotti avaimi. En koskaan. Koti on paras paikka maailmassa. Sen tietää siitä, että sinne on hyvä palata.   

Älä karot annetui syrämei. Lupaan olla kadottamatta, jos se on minusta kiinni. Jos taas toinen vetää sydämensä pois, niin minähän tarraan siihen kuin takiainen.

No niin, uudenvuoden lupaukset on nyt julkisesti tehty. 

Lupaan pitää blogia niin kauan kuin huvittaa. Vielä ei ole tehnyt mieli jäädä tauolle. Blogissa ei kyllä pieni taukokaan haittaisi, koska se elää, vaikka minä en siellä kävisikään. Aina joku muu käy blogiani moikkaamassa.
Viime vuonna kirjoitin vähemmän, mutta ehkä paneutuvammin kuin edellisinä vuosina. 
Minua ei ole enää kiinnostanut kirjoittaa niinkään yksittäisistä kirjoista kuin niiden herättämistä ajatuksista. 

Saa nähdä, mitä on kalenterissani viiden vuoden kuluttua. Nyt kirjasin yhteen päivään "blogissa vilkasta keskustelua työttömyydestä". Sinä päivänä ei ollut muuta erityistä.   


Tuomari Nurmio keikalla Kouvolassa 6.1.2018
kuva Ume

Viime vuosi oli kauhea maailmanpolitiikassa. Se jätti ahdistusta ja huolta.
Toivottavasti 2018 on parempi vuosi. 
Tuomari Nurmion kappaleessa Vielä yksi opetus on säkeistö, joka lohduttaa  uuden vuoden alussa:

Vaikka totuus ja valhe vaihtelevat
Vaatteita ilman varoitusta
Pimeinkin yö aavistamattaan
Kuljettaa aamua kainalossaan.

maanantai 1. tammikuuta 2018


Amnestyn tarra


Kun vuosi vaihtuu, on tapana pohtia mennyttä ja kaavailla tulevaa, kenties tehdä oikein lupauksia ja elämäntapamuutoksia. Minä en ole tehnyt mitään lupauksia tai vaatimuksia itselleni vuosiin. 
Sain sähköpostikirjeessä Heli Laaksosen mainion runon, josta voisi kyllä ottaa opikseen. 
Kirjoitan sen tähän ja palaan viikon päästä pohtimaan, mitä siitä voisi oppia. Nyt on kiireinen viikko, kun keskityn viettämään aikaa läheisteni kanssa. 
Tähän voi kyllä kommentoida jo etukäteen, ja edellisessä postauksessani on keskustelu työstä käynnissä, sinne myös. 


Uure vuore ohjei
Ot käpy pois kenkäst, kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs, juo kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli, älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei. 

perjantai 29. joulukuuta 2017

Ossi Nyman, Röyhkeys




Olen lukenut ajankohtaisen kirjan, josta epäröin kirjoittaa, koska kirja herättää kysymyksiä, joihin ei ole suoraviivaista vastausta.

Ossi Nymanin esikoiskirja kertoo paljolti hänestä itsestään, enimmäkseen yksinkertaisella kaiken arkielämän, syömiset, lukemiset ja odottamiset yksityiskohtaisesti raportoivalla tyylillä, mutta samalla se onnistuu pöyhimään työn käsitettä ja asenteita heitä kohtaan, joille ei ole töitä ja joista osa ei edes halua tehdä työtä. 
Kirjan viimeisessä luvussa, jossa työtön minäkertoja käy kirjoittajakoulutuksessa, tyyli muuttuu ylirealistisesta kokeilevaksi ja fantasioivaksi kertojan hahmotellessa itselleen taitelijaidentiteettiä. 

Ensimmäisessä luvussa Turku päähenkilö on Turussa Bruce Springsteenin keikalla. Hän on yksinäinen tarkkailija, nuori mies, jonka ujoutta lisää se, että hän epäilee toisten näkevän itsensä loisena. Hän ei ole käynyt koskaan oikeissa palkkatöissä vaan aina harjoittelussa, eikä ole saanut näin ollen oikeaa palkkaa vaan päivärahaa.

Kertoja on käynyt ammattikoulun keittiöpuolen, mutta ei mainitse, miksi ei ole hakenut oman alansa työtä, vaan tehnyt harjoittelua puutarhatöissä, joissa olisi viihtynytkin, mutta sitä työtä hänelle oli järjestetty työvoimatoimistosta vain kolmeksi kesäksi. Saan sen käsityksen, että kertoja ei ole tähdännyt töihin ollenkaan, ja kyllä, hän sanoo myös suoraan olevansa työn välttelijä. 

Olimme Heikin kanssa valmistuneet yhtä aikaa ja saaneet valmistujaispäivänä rehtorilta ruusut, jotka olimme heittäneet kotimatkalla ojaan. Kaupungilla olimme katselleet ylioppilaita, jotka olivat heitelleet karkkia kuorma-autojen lavoilta ja oli tuntunut, että heillä oli vielä monenlaista edessä. Meillä oli ollut ammatit ja oikeus työttömyyskorvaukseen ja teimme Heikin asunnossa saavillisen kotiviiniä ja joimme sen viikossa. Viini oli maistunut elämältä ja vapaudelta ja marjaesanssilta. Heikistä ei kuitenkaan ollut työttömäksi, vaan hän meni pian metallialan töihin. 

Mietin, onko alakoululaisen tyylinen kirjoitustapa tehokeino vai osaamattomuutta. Kaikki banaalitkin asiat luetellaan ja minä-sanaa käytetään turhan paljon verbin kanssa.
"Nousin jyrkkää hiekkatietä kalliolle ja metsään. Kävelin rauhassa vielä korkean metallisen piipun jälkeenkin, jonka kohdalta minä yleensä lähdin juoksemaan."
Miksi kustannustoimittaja ei ole vetänyt äskeisestä minä-sanaa yli? Nämä lukuisat tekstistä pomppaavat minä-sanat ovat ärsyttäviä ainakin minun kielikorvalleni. 

Toisessa luvussa Tampere kertoja osallistuu työllistymiskoulutuksiin, joiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan niiden järjestäjien työllisenä pitäminen.  Kertojamme tarkkailee kurssilaisia ja miettii, onko heissä hänen tapaansa työn pakoilijoita vai vain saamattomia tai epäonnisia. Suurin osa ryhmästä on hiljaa ja vastailee mitäänsanomattomasti yli-innokkaan uraohjaajan kysymyksiin. 
Uraohjaaja kehuu ryhmää huikeaksi ja tekee heille tärkeitä kysymyksiä, kuten onko karkki ja cokis terveellistä syötävää. 
Kurssilaisista yksi ainoa, Marko, on aktiivinen. Hän puhuu kansalaispalkan puolesta. 
Vastikkeettoman rahan antaminen ihmiselle olisi viesti, joka sanoisi, että tervetuloa maailmaan, tässä sinulle sen verran rahaa, että pystyt pitämään ruumiisi ja sielusi elossa. Jos taas haluat saada enemmän rahaa, niin meillä löytyy ammatteja tankotanssijasta palomieheen ja puhelinmyyjästä aivokirurgiin. Marko sanoi, että tällöin jokainen ihmisen ymmärtäisi lapsesta saakka, että hän riitti ihan vain olemalla olemassa, ja hyvässä lykyssä nämä ihmiset alkaisivat ajatella, että myös tuolla toisella ihmisellä on sama oikeus olla olemassa kuin minulla.

Tässä kohtaa kirjan lukemista aloin kysellä vakavasti. 
Entä jos yhä useampi valitsisi toimettomuuden, niin kuka meitä kaikkia pitäisi yllä? Yhteiskunnan rakenteiden ylläpito vaatii osallistumista. 
Pitää tehdä myös raskaita ja likaisia töitä. Pitää rakentaa teitä ja siltoja, pitää kuskata roskia ja pestä likapyykkiä.
Tiedän erään nuoren miehen joka kävi ammattikoulun autonasentajalinjan, mutta ei valmistuttuaan halunnutkaan olla "rasvamontussa" eikä tehdä muita "paskaduuneja", joihin sitten yllättäen kuuluivatkin lähes kaikki, mihin hän olisi pystynyt. Minusta hän vaikuttaa toimettomana melko väsähtäneeltä. Ehkä päivätyö antaisi kuitenkin hyvän ja virkeän olemuksen, itsetuntoa ja kunnon yöunet. 
Toisaalta, kun työtä ei kerta kaikkiaan ole kaikille, niin nykyistä byrokraattista ja kallista tukijärjestelmää pitäisi yksinkertaistaa eikä mutkistaa, kuten suuntaus on viime aikoina ehkä ollut. Lisään "ehkä", koska en tiedä hallituksen suunnitelmista kuin jotain pintapuolista, mikä on näkynyt otsikoissa. 

Minäkertojan tyttöystävä Kaisa oli lähtenyt Pariisiin, jonne kertoja ei ollut Kelan rahoista riippuvaisena voinut lähteä. Hän pelkää, että Kaisaa alkaa hänen toimettomuutensa  ärsyttää ja kertoo toivovansa joskus, että myös Kaisa olisi yhtä kunnianhimoton kuin hän ja suostuisi elämään yhteiskunnan tuilla, "olisimme kuin kaksi aikuista lasta". 
Hmm, tottakai Kaisaa alkaa ärsyttää! Haluaisin tuupata kertojan ylös ja antaa kannustuspotkun persuuksiin. 

Kirjan kolmas luku Helsinki kertoo tilanteesta kaksi vuotta myöhemmin.  
Kertoja on nyt kirjailijakoulutuksessa ja saa ohjausta tunnetuilta kirjailijoilta. Hän haluaa tulla samanlaiseksi kuin nämä itsensä kirjailijaksi esittelevät Rimmiset ja muut, kuuluisammaksi vain. Hän suunnittelee romaania, jonka ensimmäinen osa sijoittuisi Turkuun, toinen Tampereelle ja kolmas vielä kirjoittamaton Pariisiin. Kertojalle ilmestyy kesken kaiken taiteilijanimi, snobahtava Lahdenmäki. Hän asuu yhdessä Kaisan kanssa, joka nyt arvostaa hänen aloitteellisuuttaan. Hän on jo jotain. Kirjoittajakurssilaisen olo vain on ristiriitainen, oliko hän onnellisempi Turun aikana ilman tavoitetta, meneekö elämä hukkaan, jos hän menestyy. 
Kerronta on irronnut arkitodellisuudesta. Kirjoittaja kuvittelee tuntemiensa ihmisten elämää ja muistelee lapsuuttaan, jossa isä jyskytti ennen töihin lähtöään pojan huoneen ovea ja käski etsiä töitä. 
Tässä luvussa on kivaa ironiaa omasta mahtavuudesta ja lupaavaa kieltä. 

Alan uskoa, että Nyman on hyvällä alulla. Röyhkeys on siis myös kirja kirjailijaksi kasvamisesta. Toivon, että Nyman julkaisee lisää ja menestyy. 

Mielestäni tämä kirja kuvaa kasvamista yleensäkin. Ammattikoulun käyneet pojat ovat monesti hyvin lapsellisia siirtymään aikuiseen elämään. Jos siinä vaiheessa putoaa, niin elämä voi ankeutua ja ovet sulkeutua. Nymanin/Lahdenmäen isä on oikeassa.

Kirjan nimi Röyhkeys on mielestäni joko kysymys tai ironinen veto. 
Näettekö te todellakin tällaisen häpeilevän ja aran tyypin, minut, röyhkeänä? 
Pitäkää tunkkinne, en ala pelleillä olevani huikea, kun minun on vaikea sitä huikeutta nähdä.  

Kirjan pohjalta noussut kohu on ollut osittain yksipuolista, koska siinä on keskitytty vain yhteen osaan kirjasta, työn välttelyyn. Aihe myös tietenkin myy ajankohtaisuudellaan, joten se on ollut hyvä täky mainonnassa.

Kirjan kansi on outo, liian värikäs ja iloinen, nuorisokirjamainen. Hahmo on ilmeisesti Nyman itse. Olisin tehnyt tähän kirjaan rauhallisemman kansikuvan. 


Lisäys 31.12.
Kävin lukemassa lehtikirjoituksia ja toisten blogikirjoituksia. Yleensä kirjaa on kehuttu, myös tyyliä. 
Minua häiritsi aikamuotojen kömpelö käyttö (esim. tuossa ensimmäisessä sitaattissani pluskvamperfektin ja imperfektin vaihtelu) ja turhat minä-sanat (siis esim. näin, oma keksimäni esimerkki:leikkasin viipaleen leivästä, laitoin voita päälle ja minä söin sen). Harmittaa, kun en ymmärrä, mihin kirjailija tällä pyrkii. Selvittäisikö joku sitä minulle?
Toinen asia, mikä oli minulle uutta, oli se, ettei arvosteluissa ja blogikirjoituksissa ole pohdittu tämän romaanin esiintuomaa elämäntapatyöttömyyden käsitettä. Kirjahan ei  olisi saanut huomiota näin paljon ilman sitä.
Joku kommentoija oli kysynyt, miksei kirjaa ole kirjoitettu suoraan pamfletin muotoon. Se on hyvä kysymys. Itsekin olin jossakin keskustelussa päätellyt, että työn käsite on nostettava uuteen pohdintaan. Tämä kirja on myös merkki siitä. 
Kirjasta on hyviä kirjoituksia mm. seuraavissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him?, Kirjojen kauneudestaOpus Eka ja Hannan kirjokansi

Lisäys 9.1.
Keskustelu sen kun vain jatkuu. Luin juuri viimeksi pitkään keskusteluketjuun kommentoineen Opus Vei -blogia pitävän ararararsin tekstin "Tällaisiakin ihmisiä on", jossa hän puhuu oivaltavasti työhaluttomuuden tabuistamisesta.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Teatterissa taas, Kiviä taskussa - ja onnellista joulunaikaa kaikille!


Kuva Googlesta

Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat esittäneet irlantilaisnäytelmän Charliea ja Jakea ja lisäksi yhteensä kolmeatoista muuta hahmoa jo vuodesta 2002.  Näytelmän nimi on Kiviä taskussa.

Kiviä taskussa on irlantilaisen Marie Jonesin käsikirjoittama ja Pentti Kotkaniemen Suosalolle ja Nuojualle Helsingin kaupunginteatterissa ohjaama koominen tragedia. Esityspaikkana on ollut paitsi Kaupunginteatteri myös Suomen eri paikkakuntien näyttämöt jo 15 vuotta, täysille katsomoille!
Tästä (klik) löytyy näytelmän esittely ja lopussa käsiohjelma. Käsiohjelmasta kannattaa lukea 8-vuotiaan Seanin koulukirjoitus lehmästä. Lehmästä saa maitua ja se on hyvä pisnis. Näyttämöllä tämäkin kohtaus oli sekä hauska että äärimmäisen liikuttava. 

Näin Kiviä taskussa vuonna 2013 Kotkan kaupunginteatterin ja Kajaanin kaupunginteatterin yhteistyönä ja ihastuin valtavasti. 
Aikailin vuosikausia Suosalon ja Nuojuan esityksen kanssa, vaikka se on ollut useamman kerran vierailunäytäntönä omassa ja lähiteattereissakin. Nyt tuntuu, että juuri näiden miesten esittämänä Kiviä taskussa onkin se oikea Stones in His Pockets -tulkinta. 

Tapahtumapaikka on Irlannin maaseutu, pikkukaupunki, jonne amerikkalainen filmiryhmä on tullut tekemään elokuvaa. Käy ilmi, että samassa paikassa on upean maiseman ansiosta kuvattu useampiakin leffa. Charlie ja Jake ovat elämän kolhimia kavereita. He ovat tehneet hanttihommia eri paikkakunnilla ja ovat nyt keksineet hakeutua avustajiksi tekeillä olevaan kevyen luokan elokuvaan. Charliella on mukanaan oma käsikirjoituksensa, jonka hän haluaisi saada arvioitavaksi. Jake epäilee hankkeen onnistumista. Elokuvanteon aikana käy ilmi, että filmin tuottajat kyllä mielellään käyttävät paikkakuntalaisia hyväkseen, mutta eivät kunniota näitä himpun vertaa. 

Esitystapa on ikivanha karnevalistinen "torinäytelmämetodi", jossa roolit vaihtuvat lennossa ilman vaatteidenvaihtoa ja rekvisiittaa. Kun Suosalo heilauttaa hiuksiaan kevyellä ranneliikkellä, muuttaa kasvojen ilmettä ja keinauttaa lanteitaan,  hän on amerikkalaiskaunotar, ja kun hän vetää housut alas reisiin, työntelee hiuksensa silmien päälle ja löntystelee mumisten, hän on ilmetty epävarma teinipoika. Kun Nuojua hyppelee ja lirkuttelee, hän on nuori sirkeä apulaisohjaaja Erin ja seuraavassa hetkessä hän on alakoululainen Sean.  
Puhetapa vaihtuu lennossa kunkin hahmon mukaan. Charlie ja Jake puhuvat lähinnä Kainuun ja Oulun seudun murretta, dublinilainen apulaisohjaaja Simon puhuu turkulaisittain (hurjan hauskasti) ja englantilainen ohjaaja Clem Curtis ääntää niin epäselvästi, etteivät irlantilaiset meinaa saada hänen puheestaan tolkkua. 

Minä voisin hyvin jatkaa tällä kirjoituksella Teatteria suomalaisuudesta -sarjaani, niin hyvin tämä näytelmä kuvaa myös Suomea. 
Myös Suomen maaseudulla on huonosti töitä, lehmäpisnis ei kannata ja miehet voivat huonosti. Joku saattaa löytyä lammen pohjasta kiviä taskussa. Myös meillä joku terävämpi pöytälaatikkokirjoittaja saattaa vaalia käsikirjoitusta povitaskussaan ja haaveilla kuuluisuudesta.
Näytelmän tyypit ovat niin rakastettavia, että kuulen Marie Jonesin sanovan Juha Hurmeen tavoin lämpöisesti:"Juntit."

Suosalo ja Nuojua ovat kertoneet uusineensa tyyppejä jonkin verran vuosien mittaan ja improvisoivansa joka kerta. Lähes joka kerta heillä myös pokka pettää jossain kohdassa, ehkä juuri improvisoinneissa, mikä ei haittaa yhtään. Yleisöhän rakastaa näitä esiintyjiä ja heidän hahmojaan. 

Commedia dell'arte esitykseen kuuluu myös kontaktin ottaminen yleisöön. Kouvolassa yleisö nauroi valtoimenaan ja välillä hiljeni surusta. Apulaisohjaaja komenteli yleisöä eli filmin avustajalaumaansa ruotuun. Välillä saatiin kuulla, että täsä menee viäl pual tuntti, hyvin ehtii Kuusaan bussiin. 

Esityksestä jäi hyvä mieli. Kollektiivinen nauru yhdisti katsojat, niin että lämpö tuntui vielä naulakoillakin ja ihmiset katselivat toisiaan lempeästi jälkinaurusta hyrähdellen. 
Kaikesta epätoivostaan huolimatta Kiviä taskussa jätti myös toivon, toisin kuin Koivu ja tähti, josta kirjoitin edellisessä kirjoituksessani.  





Tällä kuvalla lenkkeilymaastostani Myllykosken Koivusaaresta toivotan kaikille oikein hyvää joulun aikaa. Kuva on itsenäisyyspäivältä. 

Mentulan residenssissä on menossa kuivakakkujen leivonta. Muulloin en niitä leivo, mutta joulu on erikseen. 
Pidän siitä, että meillä Suomessa joulua juhlitaan kunnolla, pitkään ja perinteitä säilyttäen. Pidän kaikesta vanhasta, vanhoista lyhdyistä ja oikeista kynttilöistä.




Tällaiset valot kadun päällä ovat minusta kauniimpia kuin nykyiset ledvalaistut aavemaiset puut. Tämä kuva on Kouvolasta, ainoat vanhanaikaiset koristevalot, pientä ledsilppua sen sijaan on vaikka kuinka paljon. Tuolla takanakin on yksi sellainen kummituspuu.

Toivotan blogini lukijoille joulurauhaa, iloa ja hyvää mieltä!

maanantai 18. joulukuuta 2017

Teatteria suomalaisuudesta 2, Koivu ja tähti



Kävin jokin aika sitten katsomassa Pirkko Saision Kansallisteatterille käsikirjoittaman ja Laura Jäntin ohjaaman näytelmän Koivu ja tähti
Päällimmäiseksi tunteeksi näytelmästä minulle jäi sen hajanaisuus ja ennakko-odotusten vastaisesti myös säyseys. 
Pidän yleensä Saision sirpaleisesta, absurdista, katsojan/lukijan yllättävästä, karnevalistisen irvailevasta ja kantaaottavasta tyylistä. Homo!-musiikkifarssissa (2012) ja Slavassa (2015) nämä piirteet toteutuivat upeasti näyttämöllä. Kaikkia näitä elementtejä oli vahvasti mukana tässäkin näytelmässä, mutta ne eivät muodostaneet kokonaisuutta.
Olisiko laajasta materiaalista saanut ajan kanssa kokonaisemman esityksen?

Koivu ja tähti on Zachris Topeliuksen tunnetuin satu, johon hän sai aiheen isoisänsä isän Kristoffer Toppeliuksen kohtalosta 1700-luvun alussa. Kristoffer pakeni noin seitsenvuotiaana äitinsä kanssa isonvihan aikaan piilopirttiin, josta kasakat löysivät heidät ja veivät pojan Venäjälle orjaksi. Poika karkasi muiden suomalaisten joukossa ja ajautui laivalla Ruotsiin, jossa tapasi sattumalta äitinsä. 
Topeliuksen sadussa palaajia on kaksi, sisar ja veli. He muistavat kodistaan vain koivun pihassa ja tähden talon yllä, mutta löytävät sinne kahden pikkulinnun johdattamana. He päättävät, että määränpää on nyt saavutettu, mutta heidän isänsä neuvoo, että seuraavaksi on ponnisteltava isänmaan hyväksi ja tavoiteltava iäistä elämää.  

Kansallisteatterin näytelmässä kaapatut lapset ovat nimeltään Kristoffer ja Hagar. Näytelmä jatkaa heidän tarinaansa välähdyksinä läpi Suomen historian ja päätyy dystooppisiin aavisteluihin viimeisestä rannasta.
Myyttinen metsä huokuu ja kuiskii, puut puhuvat toisilleen kurottuessaan tummalle tähtitaivaalle ja kurjet kuljettavat viestejä alisen ja ylisen maailman välillä. Joskus myös keskisen väki on ymmärtänyt niitä. 
Muinaisissa sukulaiskansojemme maailmansyntymyyteissä maailma loppuu tulvaan tai tulipaloon, mutta luojajumala jättää jäljelle kaksi ihmistä, usein sisaren ja veljen, joiden insestisestä suhteesta syntyy uusi ihmiskunta ja uusi kulttuuri. Kristoffer ja Hagar edustavat tässä näytelmässä kaikessa arkisuudessaan myös myyttisiä hahmoja. 

Koivu ja tähti -näytelmä on itsenäisyyden juhlavuotemme tilaustyö. On iso haaste kertoa yhdessä näytelmässä Suomen itsenäisyyden ajasta, mutta Saisio on mennyt pitemmälle.
Näytelmässä on neljä eri aikatasoa, myyttinen alkumetsän aika, aika ennen itsenäisyyttä, nykyaikaan keskittyvä itsenäisyyden aika ja tulevaisuus. Historiaa käydään läpi hengästyttävällä vauhdilla lyhyin koomisin katkelmin. Sama pirtti, johon Kristoffer ja Hagar palaavat vankeudesta, kiertää pyörivällä näyttämöllä esiin yhä uudestaan, eri aikojen tyyliin ja tarpeisiin sovitettuna. Lopuksi se toimii suvun huvilana. 
Pysyvää ovat Kristoffer ja Hagar, ja kurjet, jotka saapuvat joka kevät, olkoon menossa mikä tahansa selkkaus. 

Eniten näyttämöajasta kuluu huvilalle rapujuhliin saapuvien sisarusten ja heidän vieraittensa höpötyksessä, väittelyissä ja asioiden puhkianalysoimisessa. Porukka on - tietenkin - luonnosta vieraantuneita tärkeilijöitä. Ainoita järkeviä ja käteviä ihmisiä ovat tälle "bättre folkille" ruokaa laittavat kotiapulainen Lee ja erään vieraan, konfliktintutkijan, matkoiltaan löytämänsä puoliso Ang-Lee. Metsä vilisee pakolaisia, sukulaisiamme niittymareja, mutta kulttuurihenkilöt pohtivat, mitä juustoa pakata eväskassiin. Jokin käsittämätön konflikti tai ekokatastrofi on menossa, ja huvila joudutaan luovuttamaan outoa kieltä puhuvien viranomaisten haltuun. Metsässä harhaillessaan porukka kadottaa suunnan ja jää panssariaidan väärälle puolen. Tämä tilanne tuo mieleen myyttisen metsänpeiton, jossa eksynyt ihminen kadottaa suuntavaistonsa ja tuhoutuu. 

Lopuksi ollaankin sitten lautturin kuljettamana lipumassa kohti viimeistä rantaa. Mukaan lautalle on kavunnut myös jääkarhu, joka on käynyt jo aiemmin näyttämöllä etsimässä kotiaan. Siinä se tuijottaa yleisöä rävähtämättä. Joku lautalla ihmettelee, kulkeeko lautta vastavirtaan, johon lautturi kommentoi viipyilevällä äänellään, että miksiköhän teistä on aina ollut niin tärkeää kulkea vastavirtaan. Lautan lipuessa näkymättömiin Leilat, Juusot ja Lillemorit huolehtivat, ehtiikö ottaa vielä yhden selfien. 

Lautturikuva lopussa on visuaalisesti hieno. Samoin koko lavastus ja äänet. Ne ovat todella upeita. 

Puvuista en pitänyt. Ne ovat varmaan pitkälle harkittuja, mutta näyttivät minusta kuin johonkin harrastajateatterin esitykseen kirppareilta haalituilta  jämiltä. 



Huvilaporukka ja heidän puheensa ovat ennalta-arvattavia. Tämä on se osuus mistä en pitänyt. Tuntui, että höpötys jatkuu turhan pitkään, sen laatu kävi jo selväksi ja on muutoinkin niin tuttua. 

Yleisö ei näyttänyt oikein pääsevän mukaan. Kukaan henkilöistä ei tullut lähelle. Heidän oli varmaan tarkoituskin esittää ihmistä yleensä, jotakuta oman aikansa kristofferia tai hagaria maailmantapahtumien pyörteissä ja suuren luonnon armoilla.

Kun Topeliuksen sadussa johtotähdeksi kiteytyy ponnistelu kohti "ijäistä elämätä", niin pitäisikö myös tämän ajan ihmisen löytää eksistentiaaliseen kipuiluunsa muutakin kuin turha analysointilätinä? Kysyä vaikka hiljaisuudelta vastausta? 
Tähän kysymykseen olen lopulta päätynyt yrittäessäni löytää Saision näytelmän johtoajatusta. 
Mutta tämäkin ajatus tuntuu niin kalutulta. Eikö oman aikakauden parjaaminen ole kuitenkin aika helppoa ja kyllästyttävää? Eikö haasteellisempaa olisi löytää positiivisuutta? Jos eri ajanjaksojen kristofferit ja hagarit pääsisivät vertaamaan elämää koivun ja tähden alla, niin luulenpa, että pisteet ropisisivat tälle meidän ajallemme. 

Pelasta minut!

Mitä tapahtuu, kun näet tällaisen hyllyn kirjastossa. Alat kierrellä sitä hämmentyneeenä, pysähdyt, otat käteesi yhden kirjan ja toisen...