maanantai 18. maaliskuuta 2024

Vain kolme kuvaa - maaliskuu


Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa. Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden aihe alkaa kuukauden nimen alkukirjaimella ja kertoa niistä (klik).
Minä löysin tämän hauskan kuvatehtävän vasta tässä kuussa, kun ilahduin Kuvakirjeitä Karsikonperältä -blogin pitäjän Menopeli potkukelkka -kuvasta (klik).

Siis M niin kuin maaliskuu...

MAA




Helmikuu helistää, maaliskuu maata näyttää, huhtikuu humahtaa, sanoo vanha kansanviisaus. Kuvani on muutaman päivän takaa kävelylenkkini varrelta Myllykosken Koivusaaren ulkoilualueelta.  Oli kyllä melkoinen patikointikeli. Pärjäsin vaelluskengillä isoimpia lätäköitä kiertäen.

Eilen puolestaan tuli lunta taivaan täydeltä, mihin taas sopii sanonta Kesä ja talvi tappelee, lunta ja vettä nakkelee. Ja tänään paistaa aurinko, se kaivattu, ihana, kesää ennakoiva ja jo vähän lämmittäväkin. 
Semmoista on Suomen maaliskuussa.  


MARJAT


Tämä otos on Kuhmosta kesältä 1999. Olimme patikoimassa Ryti-Palosen retkipolulla eteläsuomalaisten vieraittemme kanssa ja yhtäkkiä edessämme avautui kultainen lakkasuo, niin runsas, että emme voineet kuin huokailla, miksi emme hoksanneet ottaa mukaan astioita kuin pari tällaista pientä ämpäriä. Keräsimme kaikki eväsrasiat, muovipussit ja pakin täyteen ja ei kun kotiin aarrettamme pakastamaan. Voi miksi en ottanut kuvaa koko saaliista!
Pidän kaikista marjoista: mansikoista mustikoista, vadelmista, viinimarjoista, karviaismarjoista, puolukoista ja lakoista.
Minun lapsuuden murteesssani lakka on suomuurain (erotukseksi maamuuraimesta, joka on vadelma) ja Lapissa lakka on hilla.
Ei kovin monessa paikassa maailmassa ole metsiä, joissa on tällainen aarre, luonnonmarjat, kaikkien nautittavaksi. Tässä on yksi aihe suomalaiseen onneen!


MAIJU eli MINÄ 

Kirstinkallio 16.3.24, Kuva: Ume


Nimeän tämän kuvani "Maiju mallia näyttää". Pienimmillä painoilla, ja niittenkin kanssa on  vaikeuksia. 
 
Kuva on toissapäivän kuntoilusta Kirstinkallion kylätalon vanhaan koululuokkaan tehdyssä kuntosalissa. Käymme mieheni kanssa tuolla salilla kerran viikossa (tosin minä laistan joskus). Näette taustalla vaaleanpunaiset pönttöuunit. Niillä lämmitetään yhä, vaikka koululla on kyllä myös ilmalämpöpumppu. Kuntosalikortti on 100 euroa/vuosi, ei haittaa vaikka jää joku viikko väliin. 


Minulla on lonkassa lommo - hm, olisi pitänyt vähän "korjailla", pyöristää sitä kuvaan, mutta mieheni ei tee kuviin "kauneusleikkauksia".
Lommo jäi kun lonkkaan laitettiin keinonivel ja lihaksia järjesteltiin uudelleen. Ei se tahtia haittaa. 


Kuvien käsittelystä sananen. Naurettavaa miten tällä haavaa jahdataan kuninkaallisia julkaisemiensa kuvien muokkauksesta. Tottakai kuvaa tehdessä siitä pitää poista roska hihasta tai kirkastaa sumeaksi jäänyttä kohtaa. Se on osa valokuvausta. Eri asia on sitten nämä filtterit, joilla ihmisestä tehdään nukkekasvoinen. Niilläkin voi joissain yhteyksissä leikitellä, mutta todenmukaisihan ne eivät ole.  
Tähän liittyen pieni hauska anekdootti. Mieheni ottaa paljon henkilökuvia. Eräs kahdeksankymppinen kaunotar koki mielipahaa, koska hänen silmänsä olivat pienentyneet sitten seitsenkymppispotrettien. Hän kysäisi mieheltäni, eikö tämä voisi pikkasen suurentaa niitä. Kuvaajan oli pakko vastata, että sitä ei pysty tekemään muutoin kuin siirtämällä omien silmien tilalle jonkun toisen silmät... ja silmät kun ovat sielun peili.


Kylätalon uunit on koristeltu kerubein



perjantai 15. maaliskuuta 2024

Kaksi niin hyvä kirjailijaa, etten sanotuksi saa

 



Mietin, millä sanoilla kuvaisin Claire Keeganin ja Golnaz Hashemzadeh Bonden täydellisyyttä romaanikirjailijoina.
Molemmat ovat kirjoittaneet toistaiseksi vähän ja molemmat kirjoittavat lyhyesti, mutta niin, että teksti tuntuu paljon määräänsä isommalta. 
Keegan on sanonut, että hänestä on tärkeää ilmaista tarkasti ja juuri ja juuri sen  verran kuin on tarpeen ja että hän todellakin luottaa lukijan kykyyn älytä vähästä.

Otan nämä kaksi kirjaa tarkasteluun yhdessä siksi, että kummassakin kuvataan lapsen tarvetta olla rakastettu ja ilman hoivaa jääneen selviytymistä.


Claire Keegan on irlantilainen päälle viisikymppinen kirjailija. Hän on julkaissut harvakseen muutaman novellikokoelman ja pienoisromaanin, jotka ovat kaikki saaneet palkintoja.
Esikoisteos, novellikokoelma Antarctica ilmestyi 1999. Keeganilta on suomennettu kaksi romaania, Nämä pienet asiat, 2023 (Small Things Like These, 2021) ja Kasvatti, 2024 (Foster, 2010 novellina ja 2022 romaanina). 
Kasvatti-teoksen pohjalta on tehty myös elokuva Hiljainen tyttö (An Cailín Ciúin / The Quiet Girl), joka oli vuoden 2022 Irlannin Oscar-ehdokas kansainvälisten elokuvien sarjassa. 


Kasvatti kertoo tytöstä, joka pääsee köyhästä ja ankeasta kodistaan paremmin toimeentulevaan perheeseen kesän ajaksi ja alkaa tajuta vähitellen hyvin pidettynä, mitä on jäänyt vaille ja miten muut näkevät hänen perheensä, jossa on liikaa lapsia, synnytyksistä uupunut äiti ja juopotteleva uhkapeluri-isä. 

Iso kuu valaisee pihaa, näyttää tietä kujalle ja sieltä tielle. Kinsella ottaa minun käteni omaansa. Ja heti kun hän tekee niin, tajuan että oma isäni ei ole ikinä kävellyt kanssani käsi kädessä, ja jokin minussa toivoo, että Kinsella päästäisi irti, jotten tuntisi näin. Tuntuu pahalta, mutta kävellessämme eteenpäin alan tottua, enkä välitä tämän elämän ja kotielämän eroista.

"Jaaha , tuhlaajatyttö on palannut", isä sanoo. "Tulit sitten takaisin kotiin?"
Minä myönnän.
"Oliko hänestä harmia?"
"Harmia?" Kinsella sanoo. "Täyttä kultaa koko tyttö."


Kerronta ja dialogi ovat vähäeleisiä, kuten kuvattavat ihmisetkin. Tyttö, joka kotona on ollut yksi vaativa suu toisten ruokittavien joukossa tulee nähdyksi kokonaisena ihmisenä uudessa paikassa. Hän oppii lukemaankin sujuvasti, kun hänelle hankitaan kirjoja.
Miten hän pystyy taas elämään vanhoissa oloissaan? Riittääkö toivo ja pilkahdus mahdollisuudesta toisenlaiseen elämään? 

Kirjan loppu jättää lukijan mietteliääksi.
"Isä", minä huudan  varoittaakseni. "Isä." Kumpaa isää tyttö varoittaa, sitäkö joka lähestyy ryhmysauva kädessä vai sitä, joka piti häntä kädestä ja opetti juoksemaan?
Niukassa kerronnassa jokainen sana tuntuu sisältävän paljon merkityksiä. Pois juokseminen? Kohti juokseminen?   

Foster julkaistiin ensin novellina ja myöhemmin romaanina, joka on noin 80-sivuinen. Tekstissä ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän vain se, mitä tämän tarinan kertomiseen tarvitaan. Tekstin rauhallisuus ja tyyneys antavat lukijalle harvinaisen kauniin lukukokemuksen. 
Kristiina Rikmanin suomentajan työ on tarkkaa ja erinomaista.   


Golnaz Hasehemzadeh Bonde on tullut pienenä lapsena Iranista perheensä kanssa pakolaisena Ruotsiin. 
Hän on kirjoittanut kolme romaania: Hon är inte jag (2012), Det var vi (2018) ja Naturliga beteenden (2022). Taitavat suomennokset Olimme kerran ja Luontainen käytös on tehnyt Jaana Nikula.

Luontainen käytös kertoo kahdessa ajassa päähenkilönsä Lilyn elämästä. Kirja alkaa rajulla synnytystapahtuman kuvauksella. Lily tuntee olevansa synnyttäessään ulkopuolinen, kuten hän on tuntenut koko aikuiselämänsä ajan, mutta kun hän saa vauvan viereensä tilanne vie hänet oman lapsuutensa hyljätyksi tulemisen hetkiin, eikä hän halua päästää irti lapsestaan hetkeksikään. 

   "Äiti on tässä." Lily tuskin kuuli omia sanojaan, mutta poika kuunteli. "Sinun äitisi on tässä." Hänen äänensä murtui ja he katselivat toisiaan vaiti, kunnes poika nukahti uudelleen. 
    Lily kiskoi itsensä istumaan, ei välittänyt vatsaa viiltävästä kivusta vaan suoristi selkänsä ja istui paikallaan aamuun asti. Jack heräsi tuon tuostakin. Hänen silmäripsensä kohosivat, se oli vain pieni liike pimeässä, vain lehahdus, ja katuvalojen himmeä kajo heijastui hänen silmistään. Hän etsi Lilyn katsetta ja Lily nyökkäsi vastaukseksi.
    "Äiti on tässä."


Lilyn äidin käytös on ollut arvaamatonta, pääasiassa lastaan välttelevää, joskus syyllistävää ja kiitollisuutta vaativaa ja joskus harvoin ylipursuavan omistavaa ja rakastavaa.  Omatoimiseksi pakotettu Lily on pelännyt ja kaivannut äitiään, kunnes on lakannut odottamasta. Hän on pystynyt valitsemaan oman elämänsä vain lähtemällä lopullisesti ja päättämällä, että äiti on kuollut. 

Lily pärjää opinnoissaan, kouluttautuu pitkälle ja viihtyy työssään. Hän tietää, miten koulussa ja työpaikalla toimitaan, mutta maailma niiden ulkopuolella on hänelle tuntematon. Äidillä näyttää olleen samanlaista. Hän rakasti olla töissä, mutta varjeli itseään elämältä työpaikan ulkopuolella ja vetäytyi jopa lapsensa luota. 
Kun Lily sitten kohtaa Marcuksen, jolle kaikki on selvää, hän tuntee, että voisi Marcusta seuraamalla  oppia elämään kuten muutkin. "Ehkä Lily voisi karata omalta polultaan ja siirtyä Marcuksen radalle." Marcuksen rataan kuuluu itsestäänselvästi omistuasunto ja lapsi. Lilylle mikään ei ole varmaa eikä helppoa. 

Tämän kirjan tunnelma on intensiivinen ja painostava. Lukija on sydän syrjällään Lilyn vuoksi. Mielessä pyörii termejä raskausmasennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö (Lilyn äidin poukkoileva käytös) ja monisukupolvinen trauma.

 
Pieni Lily etsii äidin kylmyyden ajamana Gunillan, jolta saa läheisyyttä ja hoivaa. Hän on kuin kulkukissa, joka työntyy nälissään ovenraosta tuntemattomaan paikkaan lämmittelemään. 
Aikuinen Lily on menettänyt luottamuksensa ihmisiin. Hän torjuu äitikaverit ja synnytyksen jälkeen apua tarjoavat. Hän haluaa vain käpertyä päivisin kotisohvalle pesään vauvansa kanssa ja öisin hän kiertyy tämän ympärille kuin juustosuikero. Hänellä on väsymystä ja kipuja selässä imetysasennosta ja kantoliinasta, jossa pitää Jackia, koska pelkää asettaa häntä vaunuihin, liian etäälle itsestään.
Eräänä päivänä sisään tunkeutuu kutsumaton vieras, joka pakottaa hänet suihkuun ja vakuuttaa, ettei ole mitään hätää. Ihana pitkä suihku ja luottamuksen itu saavat Lilyn tunnemyrskyn valtaan. 
Vieläkö Lily pystyy ottamaan vastaan toisen naisen äidillisyyden ja hoivan?

Myös tämä romaani on lyhyt, vain 157-sivuinen. Golnaz Hashemzadeh Bonden teksti on tiivistynyt ja tihentynyt hänen edellisestä, myös hyvin tasokkaasta ja tiheätunnelmaisesta romaanistaan.

Kuten Keeganin tarinassa niin tässäkin on juuri sen verran pituutta kuin tarvitaan.    
Molempien teemana on osattomaksi jääneen mahdollisuus pelastua lämpimien ihmisten avulla. 

Vielä mietin Hashemzadeh Bonden kirjan nimeä. Luontainen käytös? En oikein pidä siitä enkä pääse kiinni nimen merkitykseen. Ruotsiksi se on monikossa, luonnollisia käyttäytymisiä. Vaistonvaraista kiintymistä ja itseään suojelevaa vetäytymistä? Niinkö? Miksi ei jotain runollisempaa... tai jotain yksinkertaista! 


perjantai 8. maaliskuuta 2024

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. - Naistenpäivänä 8.3.2024




Joyce Carol Oates kirjoittaa sekä "normaalikokoisia" kirjoja että mammutteja. Uusin hänen yli sata teosta käsittävästä tuotannostaan Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet (2022) kuuluu jälkimmäisiin, suomennoksessa sivuja on 890, englanninkielisessä alkuteoksessa Night. Sleep. Death. The Stars. (2020) noin sata vähemmän - ne pitkät suomen sanat.
Kirjat ovat hieman erimuotoisia ja niissä on erilainen typografia, mutta ryhdyin silti pohtimaan vertaillen eri kielten pituutta. Yleensäkin toiseen kieleen käännettäessä teksti pitenee, koska kääntäjä ei aina löydä niin napakoita sanontoja kuin alkukielessä, vaan joutuu käyttämään selittäviä ilmaisuja, ja suomen kielihän on pitkäsanaista.

Oatesin tuotanto on hämmästyttävän laaja: 66 romaania, 44 novelliteosta, 9 näytelmää, 8 runokokoelmaa, 10 esseekokoelmaa ja ei-fiktiivistä teosta, 6 nuortenkirjaa ja 4 lastenkirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjallisuusarvosteluja ja kolumneja, julkaissut lehteä yhdessä miehensä kanssa ja ollut mukana useissa antologioissa. Kirjoittamisen ohella hän on myös opettanut yliopistoissa englantia ja luovaa kirjoittamista.

Onko tuotanto liian laaja? Voiko kirjailijaa pitää "vakavasti otettavana", jos hän "suoltaa" kirjoja tällä tahdilla? Tällaista kritiikkiä Oates on kohdannut, ja jotkut ovat sitä mieltä, että Nobel on mennyt sivu suun liian suuren kirjamäärän vuoksi.
No, hän on aloittanut varhain, esikoisteos novellikokoelma By The North Gate ilmestyi vuonna 1963 ja viimeisin, American Melancholy, myös novelliteos, julkaistiin vuonna 2021.
Oates on 85-vuotias, onhan hänellä ollut vuosia kirjoittaa!

Oatesin teksti tuntuu siltä, että sen kirjoittaminen on sujunut helposti.
Miinuksena totean, että hän voisi karsia runsaassa tekstissään usein esiintyviä toistoja ja sulkeita, jotka tuntuvat kuuluvan pikemmin tekstin hahmottelemiseen kuin valmiiseen tekstiin. Oates ei ehkä pidä hiomisesta, vaan kirjoittaa mieluummin uutta. Hän
 kirjoittaa sujuvaa, helppolukuista ja ilmavaa tekstiä ja tarttuu usein ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten rasismi, väkivalta ja yhteiskuntaluokkien erot.  

Minun tekee kovasti mieli lukea nyt tuo esikoinen - ja viimeisin ihan sen houkuttelevan nimenkin vuoksi. On hauska katsoa, miten tyyli on muuttunut 60-luvulta nykypäivään. 
Olen lukenut Oatesilta paljon, sekä suomeksi että englanniksi. Häneltä on suomennettu vain 13 kirjaa (tieto Wikipediasta).

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.
Miten outo nimi kirjalla. Kirjan loppupuolella eräs kirjan henkilöistä lausuu säkeistön Walt Whitmanin runosta Kirkas keskiyö, jossa on juuri tämä luettelo, mutta ei noin pysäyteltynä. 

Amerikkalaisissa romaaneissa ja elokuvissa on usein aiheena perhe ja sen dynamiikka. Oatesin romaanissa perheen isä, arvostettu pormestari, kuolee äkillisesti ja kukin viidestä aikuisesta lapsesta sekä perheelleen omistautunut kotirouva-äiti reagoivat tilanteeseen omalla tavallaan.
Kuuden päähenkilön kautta nousevat esiin erilaiset traumat, rotu- ja luokkakysymykset ja ennakkoluulot. Kaksi lapsista hapuilee seksuaalisuudessaan ja oikeastaan kaikki ovat tyytymättömiä elämäänsä.
Arvostan sitä, miten Oates pitää langat käsissään ja saa kuvatuksi kaikki henkilöt niin eläviksi, myös sivuhenkilöt, joista ainoaksi hieman kliseisesti kuvatuksi jää  äidin uusi miesystävä, kuubalaistaustainen Hugo. Jessalyn ajautuu suhteeseen kuin ilman omaa tahtoa, ehkä hän ei jaksa ottaa Hugoa todesta.

Pidän Oatesin perhe-elämän tarkastelusta.
Lapset ovat pitäneet vanhempiensa avioliittoa idyllinä, johon ovat itsekin pyrkineet, mutta ovatko Jessalyn ja Whitey kumpikaan olleet täysin tyytyväisiä rooleissaan. Aviomiehen kuolema saa Jessalynin uuden tilanteen eteen. Hän on elänyt kuin kukkana Whiteyn isolla turvallisella kämmenellä kaikissa päätöksissä mieheensä luottaen ja oman osansa viehkeästi suorittaen. Hänen on nyt rakennettava itsensä uudelleen ja tässä hänen on oltava armoton ennen kaikkea itselleen. Oliko oikein ja oliko lapsillekaan hyväksi, että he olivat niin täydellisiä? 


      Jessalyn oli alkanut miettiä, oliko Whitey mahdollisesti heittänyt elämänsä hukkaan. Jessalynin takia. Vaihtanut oman elämänsä ihanteelliseen kuvaan miehestä, jota hän arveli rakkaan vaimonsa voivan ihailla. Ehkä se mies ei ollutkaan Whitey.

    Vanhemmat lapset olivat kuin toisiaan vasten kolisevia veitsiä laatikossa. He eivät tuntuneet pitävän toisistaan, mutta eivät silti voineet vastustaa toisiaan vaan taistelivat aina vanhempiensa huomiosta - äidin tai (yleensä poissa olevan) isän.
     Jessalyn ei pitänyt lapsistaan, vaikka rakastikin heitä. Hän rakasti heitä, vaikkei (erityisemmin) pitänytkään heistä. Lapset olivat näyttelijöitä käsikirjoituksessa, jossa oli selkeät, muuttumattomat roolit.  

     Sisarukset muodostivat toistensa kanssa sekä pysyviä että jatkuvasti muuttuvia liittoutumia. Heidän välillään oli riitoja, pettymyksiä, taisteluita, väliaikaisia ja käytännöllisiä siteitä, yhteisiä vihollisia.
  
 
Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on myös surukirja ja kirja vanhenemisen vaikeuksista. 
Tämä kirjan aihe sai minut hätääntymään omasta tulevaisuudestani.
Jo kesken lukemisen aloin murehtia, että vieläkin on selvittämättä, miten minä selviäisin, jos jäisin yksin. En tiedä mitään niistä asioista, joita mieheni hoitaa: asumisen menot, vakuutukset, liittymät, auto... kaikki tärkeät puhelinnumerot ja salasanat. Miten ihminen surun keskellä selviää sekä surusta että käytännön asioista?
Miten muutoin käy vanhana, vaikka molemmat eläisimmekin pitkään - ja hyvänen aika minähän olen jo vanha - kun päättäjät pitävät meitä suurten ikäluokkien ihmisiä taakkana? 

Nykyään on naisten keskuudessa syntynyt sellainenkin outo liike, jossa etsitään ns. provider-mies ja heittäydytään ylläpidettäviksi 50-luvun amerikkalaisen kotirouvan tyyliin, vaikka ei olisi edes lapsia. Älkää!
Onko kenenkään olemus niin valloittava ja seura niin suurenmoista, että se riittää elätettynä olemiseen? Maksullista seuraa?
Ja millainen on se mies, joka haluaa loisvaimon? 
Miten turvaton tilanne ylläpidetylle!
(En haluaisi olla jyrkkä, mutta en vain löydä yhtään esimerkkiä siitä, että tällainen suhde voisi olla hyvä kummallekaan puolisoista. Tämä on yksi niitä ilmiöitä, joissa takaisinpäinmeno on alettu nähdä uutena oivalluksena ja huono systeemi, josta on taisteltu pois nähdäänkin positiivisessa valossa.)   

Tässä kohtaa tämän sivupolulle eksymiseni myötä on varmaankin hyvä toivottaa hyvää naistenpäivää kaikille meille ihanille naisille! 
Eletään täydesti ja nautitaan elämästämme itsenäisinä, romantiikkaa unohtamatta, säröisinä ja avoimina, rakastaen ja hellien läheisiämme.  

Tämän Oatesin romaanin on suomentanut taidolla Kira Poutanen, samoin romaanin Elämäni rottana, aiempia teoksia mm Kaijamari Sivill.  


Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi
sanattomuuteen,
pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,
sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä
miettimään aiheita, joita eniten rakastat, 
yötä, unta, kuolemaa ja tähtiä.

    (Walt Whitman, suomennos Arvo Turtiainen)


Lisään vielä tämän jälkioivalluksen: 
Menin suomalaisen Wikipedian sijaan englanninkieliseen ja huomasin, että siellähän on lisää kirjoja, mm muistelmia ja mainitsemani vuonna 2021 julkaistun novellikirjan jälkeen kirjoitetut neljä kirjaa, tänäkin vuonna jo romaani Butcher
Mikä tahti! Tämän "pikakirjoittajan" perässä on vaikea pysyä.

  

keskiviikko 6. maaliskuuta 2024

Omat sanat


Joël Dickerin jännitysromaanissa Totuus Harry Quebertin tapauksesta on joka luvun alussa vanhemman kirjailijan ohje nuorelle kirjoittamisessaan jumiin jääneelle kollegalle. Ohje nro 15 käsittelee sanoja. 

   - No, sana on sana, ja sanat kuuluvat kaikille. Sen kun avaa sanakirjan ja valitsee sieltä mitä haluaa. Mutta sen jälkeen asia käykin kiinnostavaksi. Pystytkö tekemään valitsemastasi sanasta aivan erityisen?

Mentori Quebert selittää oppipojalleen Marcus Goldmanille, että jos tämä valitsee kirjoittaessa jonkin sanan, vaikka sanan "lokki", toistaa sitä ja tekee siitä omansa, niin ihmiset alkavat aina lokkeja nähdessään ajatella niitä Goldmanin lokkeina.  

Vasta silloin tiedät, että siitä mitä kirjoitat alkaa tulla jotain. Sanat kuuluvat kaikille, kunnes pystyt todistamaan, että ne ovat sinun sanojasi. Siitä tuntee kirjailijan. Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on  kyse vuorovaikutuksesta.

Mietin, yhdistänkö mitään sanaa tiettyyn kirjailijaan. No, madeleine-leivos on tietenkin Marcel Proustin

Elokuvamaailmasta minulle tulee mieleen "rosebud". Tämä englanninkielinen sana vetää heti ajatukset Orson Wellesin upeaan elokuvaan Citizen Kane ja pieneen rattikelkkaan. Liikutuin elokuvan lopusta ja siksi kaikki kelkat jotka muistuttavat elokuvan päähenkilön lapsuuden kelkkaa tuovat mieleeni siihen maalatun tekstin Rosebud


Maalaustaiteessa on yksi merkityksen luoja ylitse muiden, Picasso ja hänen rauhankyyhkynsä.

Ai niin, onhan minulla kirjallisuudessa yksi vahvasti tiettyyn kirjailijaan liittämäni sana: verbi "helliä" nostaa mieleeni oitis Forrest Carterin ja hänen romaaniinsa Pikku Puun kasvatus luoman pienen perheen Cherokeevuorilla, Pikku Puun, tämän ukin Walesin ja mummin Kauniin Kimalaisen.
Tämä helliminen ei ole sillä tavalla yleinen kuin nuo aiemmat esimerkkini, ehkä vain minä yhdistän tämän sanan Forrest Carteriin, ehkä se on toisille yhdentekevä.   

 
    Minä tiesin, että kun ukki yöllä sanoi:"Minä sinua hellin, Kaunis Kimalainen", että hän tarkoitti: "Minä rakastan sinua",  koska sanat tuntuivat siltä. 
    Ja kun he keskustelivat mummi saattoi kysyä: "Hellit sinä, Wales?" ja ukki vastasi: "Hellin minä", se tarkoitti: "Kyllä minä ymmärrän". Heille rakkaus ja yhteisymmärrys oli yksi ja sama.  



Puistotie on lähes sula. Kohta lapset pääsevät leikkipuiston laitteisiin. Vein nastakengät varastoon. Vielä on yöpakkasia, mutta valo lisääntyy ja kevät koittaa. Kuulin tänään titityyn. 
 
Hyvin moni on sanonut, että tämä talvi on ollut erityisen raskas. Se on niin myös omalla kohdallani.

Jos olisin kirjailija pyrkisin tekemään auringosta oman sanani.  


Ukki sanoi, että jos sanoja ei olisi niin viljalti, maailmassa olisi paljon vähemmän murheitakin. Hän sanoi minulle kahden kesken ollessamme että kaiken maailman hupsut vasiten keksivät sanoja, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin ärsyttää ihmisiä.
Ja niin kai se on. 


PS Linkki aiempaan kirjoitukseeni Pikku Puun kasvatuksesta (klik).


keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Hyvästä elämästä, Kalevalasta ja Jaakko Teposta


Kuvasin tämän ikkunan takaa, ikkunalasissa on heijastuksia kadusta
ja kuvaajasta. Toivottavasti tekstistä saa selvän. 
 

Kun näkee tällaisen ilmoituksen kävelylenkillään kirjakaupan ikkunassa, niin tulee mieleen, että tuonnehan minun on mentävä. Mikä upeinta, kävi ilmi, että näitä lauantaitilaisuuksia on pitkin kevättä eri aihein.
Hyvä elämä, onnentunteet ja yhteiskunta, jossa on hyvä elää?

Reuna-yhteisö, johon kuuluu sekä rautaisia ammattilaisia että ryhmä vapaaehtoisia ja satunnaisia talkoolaisia, on tuonut kylällemme uutta kulttuurielämää ja ideoinut kivoja tapahtumia.
Reunan tilat ovat kodikkaat ja tapahtumat aina mielenkiintoisia, tämä uusin kuin minulle tehty, vaikka en ole osannut sitä kaivata. 
 

Pehtoorin (GöranTornaeus) maukkaan keiton nautittuani huomasin pöydän välikössä pinon vanhoja lehtiä. Selailin 1952-vuoden Suomen Kuvalehtiä, joissa oli juttuja Helsingin olympialaisista ja ihania kuvia herttaisesta missistämme Armi Kuuselasta. Sitten tartuin Emäntä-lehteen vuodelta 1957 ja pysähdyin erään Liina Pulliaisen kirjoittamaan kolumniin Elämännäkemys ja sen pariin virkkeeseen.
"Katsellessamme aina vain omasta ahtaasta akkunastame, luulemme siihen sektoriin sisältyvän elämänkaikkeuden, itse jääden - keskiöön!
Elämänviisaus piileekin siinä, osaammeko oikein arvioida sijaintimme elämänkentässä." 
Kuinka sattuikaan, eikö tässä olekin vastaus hyvään elämään ja onnellisuuteen - oman sijainnin oikea arviointi elämänkentässä? Jätin lehden auki pöydälle ottaakseni tämän upean sitaatin esiin jossain vaiheessa keskustelua. 


Keskustelu oli antoisaa ja se kesti kolmisen tuntia, johdattelijana Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Olli Sarpo. Myös kustantamon perustaja (ja paljon muuta) Tarja Tornaeus sekä filosofiaklubilaiset esittivät oivaltavia näkökulmia ja kysymyksiä. Meitä keskustelijoita oli juuri sopivan verran, kaikki halukkaat pääsivät ääneen. 
Kerrattiin taustaksi Aristoteleen ajatuksia ja Maslowin tarvepyramidia. Pohdittiin, että elämä on hyvää, kun se on ihmisen mittaista, vertailtiin elämää demokratiassa ja autoritatiivisissa oloissa ja pohdittiin, mikä on se paikka jossa kukin on onnellisimmillaan. 


Eräs tunisialaistaustainen henkilö, kokki ammatiltaan, kertoi ymmärtävänsä, miksi suomalaiset on arvioitu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Hän sanoi jopa, että monessa maassa työskennelleenä asia on hänelle päivänselvä: suomalaiset ovat vaatimattomia. Sveitsissä kokatessa hän oli saanut aina lisää vaatimuksia ja ottanut vastaan valituksia, Suomessa ei, koska ihmiset eivät odota mitään erityistä. Suomalaiset ovat jopa niin vaatimattomia, että eivät voi uskoa saamaansa onnellisuussijoitusta.

Minusta meidän onnellisuussijoituksemme johtuu eniten kaikista niistä hyvinvointivaltion luomista puitteista, joita meillä on onnellisina olemiseen. Onnellisuusmittareissa onnen edellytyksillä on iso osuus.
Yhteiskunta pitää huolta fysiologisista tarpeistamme ja turvallisuudesta ja pyrkii auttamaan myös sosiaalisten tarpeiden täyttämisessä, mutta elämisen tarkoitus ja mielekkyys jokaisen on löydettävä itse. 
Olemmeko me suomalaiset onnellisia? Tyytyväisiä ja elämänhaluisia?
Me emme kyllä näytä laumana kovin onnellisilta tuolla kadulla viimassa talsiessa. Mutta onko sekin sitten onnea, ettei tarvitse olla niin kohtelias, että hymyilisi vastaantulevalle ja pitäisi ovea auki perässään tulevalle? Ei, kyllä se on kohteliaisuuden puutetta. Eräs keskustelijoista sanoikin, että jos hänen lapsuudessaan nuori ei olisi avannut ovea vanhalle ihmiselle, niin siitä olisi ilmoitettu hänen vanhemmilleen. Nykyään ollaan vapaita säännöistä. Yksilöllisyys, oma rauha ja oma hyvinvointi ovat tärkeitä, huomaavaisuus ei niinkään.
Roman Schatz on lohkaissut, että suomalaiset arvostavat toisen yksityisyyttä niin paljon, että eivät halua häiritä hänen rauhaansa tervehtimällä.   

Missä olen onnellinen?
Minä tunnen oloni merkitykselliseksi lukiessa ja kirjoittaessa, saan syviä onnen tunteita kahlatessani lämpimässä meressä (silloin kun pääsen Välimerelle) ja rakastan olla kotona. Kuvastavatko nämä vaatimattomuutta ja vähään tyytymistä? Ehkä, en ainakaan osaa toivoa mitään luksusta, enkä nauttisi sellaisesta. Voin kyllä haaveilla lottovoitosta, jolla kustantaisin koko Mentula-klaanin Välimerelle yhteiselle lomalle, mutta tiedän, että se on epätodennnäköistä ja olen tyytyväinen tähän mitä minulla on. 
   

Tänään on Kalevalan päivä. Olen päivän kunniaksi lukenut osia eepoksestamme. Kirjan loppuhan on huikea. Marjatta-neito (neitsyt Maria-myytti) tulee raskaaksi puolukasta ja synnyttää pojan, josta tulee suuren Väinämöisen haastaja ja syrjäyttäjä.

"En mä portto ollekana, 
Tulen lautta lienekänä.
Olen miehen suuren saava,
Jalon synnyn synnyttävä,
Joll' on valta vallanlenki, 
Väki Väinämöisellenki."


Väinämöinen luovuttaa ja häipyy veneellään"yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin", mutta soitto jää.

Jätti kantelon jälille,
Soiton Suomelle sorean, 
Kansalle ilon ikuisen,
Laulut suuret lapsillensa. 

Jaakko Teppo, trubaduuri ja viihdetaiteilija kuoli toissapäivänä 26.2.
Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran laulun Hilma ja Onni ja olin pakahtua laulun surullisuudesta. Onni on jäänyt yksin pientilalleen, kun häneltä vei Hilman parempi mies, Onni Laukkanen, "se kylän ravattisonni". 
Ajelimme tänään mieheni kanssa uimaan Valkealaan, vähän kauemmas vaihteeksi, ja kuuntelimme koko automatkan Jaakko Tepon lauluja, joista monet ovat hyvin yhteiskunnallisia ja vähäosaisten puolella. Pilkillä-biisissä Ryynäs-Topi on jäänyt työttömäksi, kone on korvannut miehen ja Topi pilkkii elääkseen, kun taas jotkut vain päivettyäkseen.  

Ja viereisellä reiällä ongittaa
Kylän pohatta laiska ja kiero
Onko ihme jos se enemmän kaloja saa
Siiman molemmissa päissä on liero 

Juuri ennen kuin muutimme Kuhmosta vuonna 2000 kävin Kuhmo-talolla konsertissa, jossa esitettiin Jaakko Tepon lauluja. Laulaja itse kävi myös tervehtimässä yleisöä lavalla, mutta ei esiintynyt, koska oli huonossa kunnossa sairastettuaan aivoinfarktin.
Eiköhän yleisössä istunut myös
Toivo Ryynänen, Tepon laulujen samannimisen antisankarin esikuva, kuhmolainen koneenkuljettaja. Miehet olivat tavanneet armeijassa ja olivat pitkäaikaisia ystäviä.
Topin vaimo oli perhepäivähoitaja ja nuorin poikamme oli jonkin aikaa päivähoidossakin Ryynäsillä silloisen rivitalokotimme lähellä. 
Toivo kuoli koronapandemian alkuaikoina sairauskohtaukseen ja rouva Ryynänen (etunimeä en muista) pian hänen jälkeensä koronaan. 

Jaakko Tepon kuplettilauluissa on tallella paljon historiaa ja maalaiskulttuuria, joka on nykyään kadonnut. 
Ajat muuttuvat ja suomalainen kulttuuri muuttuu. 
Minusta on tärkeää muistella sen alkuaikoja ja vaiheita joista on tultu nykyisiin kulttuurin muotoihin. 

Elias Lönnrot
kokosi Kalevalan suullisesti säilyneistä kansanrunoista kahdessa osassa nimellä Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista 1835–1836. Hän lopettaa eepoksensa juhlavasti jättäen jälkeensä tuleville tehtävän:

Oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi 
Laajemmille laulajoille, 
Runsahammille runoille
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa. 


Kuvasin Kalevalani HS:n Jaakko Teppo-sivun päällä.
Kirja on petroskoilaisen Karjala-kustantamon  julkaisema vuonna 1979.
Olen ostanut sen Kuhmon kalevalaisen kulttuurin keskuksesta Juminkeosta,
joka taisi olla silloin vielä nimeltään Kulttuurikornitsa. 


sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Kieliä taittuu?



Kuvassa on minun kaksi tärkeintä englannin sanakirjaani. Ne ovat melko samanpainoiset järkäleet, 33 x 22 cm, paksuus 6 cm ja paino yhteensä noin 4,4 kg. Laskin miinuslaskulla, kävin puntarissa kirjat sylissä ja ilman. 
Kuvasanakirjaa selaillessa opin myös suomenkielisiä sanoja, esim silmälasikuvasta opin termin nenätallat, nose pads, silikonipehmusteet nenänpielissä. Risteilyaluskuvassa on viitisenkymmentä sanaa, niistäkin osa minulle aivan vieraita myös suomeksi.
The American Heritage Dictionary of the English Language on yksikielinen sanakirjan ja tietosanakirja yhdistelmä, jossa on myös kuvia ja kaavioita. Siitä on hyvä tarkastaa sanojen sävyjä, koska kirjassa on runsaasti esimerkkilauseita.  

Kieli on maailma  ja kielestä toiseen kääntäminen on aina tutustumista toiseen maailmaan. Eri kielissä on esimerkiksi eri määrä värejä. Anteeksipyyntöä ilmaisevista sanoista pitää osata valita tilanteeseen sopiva, koska sanojen sisällöt ratkaisevat. Lauseet 'voi sinua', 'voi maistuu hyvältä ruisleivällä' ja 'hän voi tulla' ilmaisevat voi-sanan eri merkityksiä - näin yksinkertaista esimerkkiä käyttääkseni. Sanoilla on eri määrä sisältöjä, esim englannin sanalla get kolmisenkymmentä sellaisenaan ja eri prepositioihin yhdistettynä toinen mokoma
Kielet ovat ihania rikkaudessaan!

Huomaan usein lehdissä juttuja, joissa ihmiset kertovat huolettomasti oppineensa jonkin kielen ja montakin kieltä. Siis ihanko totta - kielen - kuten jonkin uuden ruuan valmistamisen!   

Eräs vuosi sitten perheineen ulkomaille muuttanut isä kertoi hiljattain aikakauslehdessä, miten heidän lapsensa käyvät kansainvälistä koulua ja puhuvat jo sujuvasti neljää kieltä ja maailma on heille avoinna. Lapsethan oppivat nopeasti, mutta... hmm, vuosi! 
Eräs toinen henkilö kehuskeli, miten Suomeen muuttanut miniä "opiskeli nopeasti sekä suomen että ruotsin". Ajattelin ensin, että onhan niitä kielineroja, mikä minä olen epäilemään, mutta sitten kuulin, kun tätä henkilöä haastateltiin suomeksi ja vaihdettiin englantiin, koska suomi ei sujunut. Ehkä kielitaidosta olisi voinut puhua vaatimattomammin. 
Viimeksi muutama päivä sitten luin jutun uussuomalaisesta Kongossa syntyneestä henkilöstä, jolla "kieliä taittuu peräti 20". Hän oli oppinut puhumaan useita näistä kielistä pakolaisleirillä, jossa puhuttiin 430 kieltä. Joitain näistä kielistä mainittiin ja aloin tutkia niitä. Kävi ilmi, että monet niistä ovat keskenään ymmärrettäviä, pikemminkin saman kielen murteita. Myös hänellä suomi ja ruotsi molemmat laskettiin hänen osaamansa kahdenkymmenen kielen joukkoon. 

Jos minua ärsyttääkin yksinkertainen suhtautuminen kielen hallitsemiseen, niin minua ei ärsytä olleenkaan ulkomaisten nimien suomeksi lausuminen.
Meillähän on nykyään paljon mm. ravintoloiden, kauneushoitoloiden, kampaamoiden ja tv-ohjelmien sekakielisiä nimiä, joissa puolet on suomea ja toinen puoli englantia tai jotain muuta kieltä, jolloin se vieraskielinen osakin äännetään toisinaan kokonaan tai osittain kirjoitusasun mukaisesti: Madventures, Suomi Love, Kulttuuricocktail, Salon Mari, Parturi-Kampaamo Head Zone. (Niin, eihän Madventures kuuluu tälle sekakielinimien listalle, mutta jääköön esimerkiksi siitä, että on äännetty aina suomalaisittain.) 

Kuuntelin Kansanradiota ja pyrskähdin nauruun, kun eräs tärkeilevä nainen soitti ja marmatti, miten väärin varsinkin vanhemmat ihmiset ääntävät nimiä: "Ei se mikään Trumppi ole vaan Thramp - Danöld Thramp. Kamoon (C'mon). Mooi!
Hih, olen aina sanonut Trump.

Montakos kieltä siellä taittuu? Minä haparoin suomea ja englantia, ruotsia osaan lukea, mutta en puhua, lukioajan saksasta on vähän jäljellä ja espanjasta sekä turkista osaan muutamia turistisanoja.

Mieleeni tulee aikuisena Suomeen muualta muuttaneista julkisuuden henkilöistä kaksi, jotka ovat oppineet suomea todella pitkälle. 
Ykkössijalle pääsee saksalainen Roman Schatz ja toiselle britti Neil Hardwick. Molemmat osaavat jopa leikitellä suomen kielellä. 


27.2.
Lisään vielä tämän, etten tulisi väärin ymmärretyksi. 
En halunnut väheksyä kenenkään kielitaitoa, enkä leveillä omallani (aiheetta), vaan kirjoitin tämän suuresta kunnioituksesta kieliä kohtaan.
Minulla on lista nimeltään 'Hassuja asioita', johon kirjoittelen kaikenlaista, mikä hämmästyttää. Poimin sieltä noita esimerkkejäni, joissa puhuttiin nominatiivimuodossa, miten joku on oppinut suomen, kun minusta pitäisi käyttää partitiivimuotoa ja sanoa oppineensa suomea. Opiskelin kansalaisopistossa ranskan, itseopiskeluna venäjän ja lomamatkoilla portugalin - voiko näin sanoa, ei voi! Sen sijaan voi sanoa, että opiskeli kansalaisopistossa ranskaa, itseopiskeluna venäjää ja lomamatkoilla hieman portugalia.  


perjantai 23. helmikuuta 2024

Näin sujui Sadan vuoden lukuhaaste ja vähän muuta kirjapohdintaa

 

Kuva: Elegia, Kartanon kruunaamaton lukija


Kirjaimia-blogin Laura ideoi noin vuosi sitten lukuhaasteen, jossa luetaan vuoden aikana kirjoja kaksikymmenluvusta kaksikymmenlukuun, joka vuosikymmeneltä vähintään yksi kirja ja laaditaan niistä blogikirjoitus. 

Epäröin tarttua lukuhaasteisiin, koska en halua lukea "käskystä", edes omasta käskystäni, vaan seikkailla kirjojen maailmassa suunnittelematta. Tämä tehtävä kuitenkin miellytti minua, koska ajattelin, että on hauska tarkastella, miten kirjoittamisen tyyli on muuttunut sadan vuoden aikana. Minulla oli mielessäni, että olen ennenkin lukenut eri vuosikymmenten kirjoja, vaikka kaikista en ole aina laatinut blogikirjoitusta, ja niinpä lähdin mukaan sillä ajatuksella, että katson toteutuuko tavoite vuoden mittaan itsekseen. Minun lukutavassani kirjat johtavat kirjailijan muuhun tuotantoon tai toisiin kirjoihin ja sattuma ratkaisee, mikä alkaa kiinnostaa. 
Heti alkuun tuli luetuksi eri vuosikymmenten kirjoja, joten ehkä
 haaste vaikutti kuitenkin jossain mielen pohjalla, mutta sitten unohdin koko haasteen ja kun äkkäsin, että deadline lähestyy kävin läpi blogikirjoitukseni ja huomasin, että sain kaksikin kirjaa useimpiin vuosikymmeniin.
Lukemiseni painottui 2000-luvun kirjoihin, minkä kyllä tiesin ilman tarkasteluakin.  
 

2020-luku
- Leena Krohn, Luuta
- Kira Jarmysh, Naisten selli nro 3 ja Oksana Vasjakina, Haava

2010-luku
- Markku Turusen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet 5
- Olga Trifonova, Ainoani

2000-luku
- Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä
- Maikki Harjanne, Ilmaiset monot

1990-luku
- Juice Leskinen, ÄETI
- Henning Mankell, Leopardin silmä

1980-luku
- Annie Ernaux, Isästä/Äidistä
- Agneta Pleijel, Kevään valoa

1970-luku
- Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

1960-luku
- Ritva Rainion toimittama Miten kirjani ovat syntyneet
- Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu

1950-luku
- Michel del Castillo, Tanguy, aikamme lapsi

1940-luku
- Ernő Szép, Ihmisen haju

1930-luku
- Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa

1920-luku
- Aino Kallas, Sudenmorsian
- Lao She, Mr Ma and Son

Bonusvuosikymmenet:

1910-luku
- Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

1900-luku


(Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan, mitä olen siitä kirjoittanut.) 


Neljä vuosikymmentä jäivät yhden kirjan varaan ja toinen bonusvuosikymmen ilman kirjaa.
Minä pidän listaa, johon kirjaan ylös ne lukemani kirjat, joista en ole tehnyt blogikirjoitusta. Haasteen ajalta näitä kirjoja on nelisenkymmentä. Sieltä löytyisi 40-lukuun Osamu Dazain kaksi kirjaa Ei enää ihminen (1948) ja Laskeva aurinko (1947). Mutta - seliseli- eipä auta - olisi pitänyt kirjoittaa myös!

Yhteen aikaan luin myös muutaman 1800 luvun puolella julkaistun teoksen. Teuvo Pakkalan muistelmateoksen Lapsuuteni muistoja (1885) tyyli kuulosti paljolti häntä vähän aiemmin vaikuttaneen Aleksis Kiven tyyliltä sanarikkaudessaan. 
On kiinnostavaa peilata kirjaa omaan aikaansa. Ajalle tyypillinen näkyy aina vasta myöhemmin, kun piirteitä tyypitellään ja vedetään linjoja. Millainen on 2020-luvun romaani? - Monenlainen. 
Hyvän kirjan tunnusmerkit ovat olleet kaikkina vuosikymmeninä lopulta samat. Niistä tärkein on mielestäni se, että kirjailijalla on tärkeää sanottavaa, josta hän ei voi vaieta ja hän kirjoittaa siitä vaikuttavalla tavalla.  

Luin juuri sveitsiläisen Joël Dickerin romaanin Totuus Harry Quebertin  tapauksesta. Kirjan epilogissa kuvataan se tunne, mikä minulle tuli, kun olin päässyt tämän 800-sivuisen polveilevan, rakenteeltaan taidokkaan teoksen loppuun. Saa nähdä, kirjoitanko tästä muuta. Joka tapauksessa, suosittelen! 
    


- Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän. 



Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa . Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden ai...